soikkailua

Ja nyt mitta vuotaa jo yli

2012-01-29T18:23:00.000+02:00

Väitin tässä taannoin, että nyt on mitta täynnä. Mutta nyt vuotaa yli...

Joulukuussa otin niitä uusia tehtäviä ja vastuita vastaan, ja sanoin esimiehelleni, että ehtona on luonnollisesti palkan korotus. "Juu, tule" Paitsi että ei sitten tullutkaan. Torstaina tuli tämä esimieheni kertomaan, että mitään palkankorotusta ei tule. YES! Muutahan ei tarvittu.

Samaisena päivänä laitoin talon sisäisen haun. Ulkopuolisia pitää ruveta katselemaan. Talon sisäisiä kun on vähän ja nyt on vielä tämä people matching käynnissä. Irtisanomisuhan alla oleville katsellaan talon sisäisiä töitä ja ovat kait vähän niin kuin etusijallakin. Luulisin.

Perjantaina menin töihin - vähän myöhemmin kuin normaalisti. Mihinkäs minulla enää kiire olisi. "Tästähän mulle maksetaan ... vitsi, vitsi ... mitään makseta ... haittaakse". Kyllä haittaa. Pitääkö esimies minua ihan idioottina - ilmeisesti. Toivottavasti löytyy jotain kivaa. Olisi kiva mennä ilmoittamaan "mulla on kahden viikon irtisanomisaika, joka alkaa juoksemaan juuri nyt - haittaakse"

Mitta täynnä

2012-01-17T22:19:00.000+02:00

Katkesi kamelin selkä. Ensinnäkin, luulin jo kertaallen tämän tekstin julkkaiseeni, mutta eihän sitä missään näy. Vai näkyykö?

Toiseksi, nyt on mitta täynnä työn tekemisestä. Kun on on tässä vaiheessa vuotta ylituntisaldo 39 tuntia 15 minuuttia, pitää sanoa, että pää on pehmennyt harmaantumisen lisäksi. Tänään on todellakin 17. päivä tammikuuta. Juuri laskin kaikki tämän vuoden tehdyt työtunnit ja laskin, paljonko tunteja tulee per päivä mukaanlukien viikonloputkin (sillä eihän niitäkään ole voinut kuin toisen pitää): noin 7 tuntia ja vartti per päivä. Sehän on ihan kohtuullinen - tai olisi, jos Suomessa olisi 7 päiväinen työviikko.

Eli, jos kukaan tietää mitään kivaa työpaikkaa, niin ei muuta kuin viestiä tulemaan. Tietysti olisi kiva, jos sillä olisi jotain tekemistä osaamiseni kanssa mutta tässä tilanteessa ainakaan minä en ole niinkään ronkeli. Tulevalla työnantajalla voi tietysti olla omia mielipiteitään.

-kele!

Lintujen talviruokinnasta

2012-01-08T14:25:00.002+02:00

Vanha harrastus heräsi henkiin järkkärin hankinnan myötä. Nyt tulee istuttua tuntitolkulla olohuoneen ikkunan ääressä pongatessa lintulaudalla ja talipalloilla vierailevia lintuja. Lajien kirjo ei ole toistaiseksi päätä huimannut.

Ensimmäisenä ruokintapaikalla saapuivat talitiaiset. Niistä on ollut helppo saada erilaisia kuvia.

Seuraavaksi joulunpyhinä havaitsin yksinäisen mustarastas uroksen. Ensin ihmettelin yläkerran ikkunasta, että mitä ihmettä tuuli on lennättänyt lintujen ruokintapaikalla: jotain mustaa. Sitten kun lähdin kameran kanssa ulos, tajusin, että mustarastashan siinä.

Loppiaisena (6.1.) näin yksinäisen sinitiaisen aterioimassa. Lintu istuskeli tovin jos toisekin pergolan tukipuulla ja katseli maailmaa. Kamera ei tuolloin ollut käsillä, joten kuvaa vielä odotellaan.

Tänä aamuna (8.1.) pähkinäherkuille oli tiensä löytänyt orava, tuo vihulainen. Juuri eilen keskustelimme, että eipä ole oraviakaan enää näkynyt ja kas, sieltähän se pörröhäntä sitten tupsahti näkyville. Petojahan ne oravat ovat, mutta on niitä silti kiva katsella.

Tänään iltapäivällä myöskin yksinäinen harakka osui pihalle. Harakkaa emme varsinaisesti olisi pihallemme halunneet, mutta onneksi harakka on sen verran iso, että sen on tyytyminen toisten maahan tiputtamiin herkkuihin.

Tästä syystä kävinkin sitten myöhemmin iltapäivällä siivoamassa maahan tippuneet siemenet ja pähkinät ja heitin ne metsän reunaan. Syötkööt siellä rauhassa.

Töiden vähentyessä ...

2012-01-08T13:44:00.000+02:00

Elämä on jatkunut tämän pitkän hiljaisuudenkin aikana. Aivan kuten aiemminkin: niin h-tin kiireisenä. Kun ei työnantaja muuta kiusaa keksinyt, niin ilmoitti sitten aivan vakavalla naamalla, että koska työt ovat vähenemässä, ei kahden poislähtijän tilalle palkata ketään.

Toinen lähtijöistä oli tekemässä kanssani töitä saman sovelluksen parissa. Töiden väheneminen ei ole vielä minulle valjennut. No, tosin eihän tuo lähtijäkään ole ollut kuin vasta kaksi viikkoa siellä uudella osastollaan. "Vähän minä kaipaan sitä hässäkkää. Nyt menee kaikki aika opiskellessa tätä uutta juttua. Ja pääsenhän minä viikoksi koulutukseen Köpikseen". Ja mitä teen minä: ylipitkiä työpäiviä, opettelen myöskin uusia asioita niin että tukka sauhuaa ja kiroan välillä itsekseni, välillä suureen ääneen. Ja odotan töiden vähenemistä todella innokkaasti.

Olin jo polttaa itseni aivan loppuun ennen joulua. Jostain syystä lähtijä vetäytyi taka-alalle jo ennen lähtöään ja omat työni oli jätettävä taka-alalle ja opeteltava niitä lähtijän töitä todella vauhdilla ja stressaantuneena. Sitten minulla onnekkaalla oli välipäivät ns. lomarahavapaata, jota työnantaja ei voinut perua, koska siitä olisi aiheutunut suurta byrokratiaa ja vielä suurempaa mielipahaa. Kun palasin töihin vuoden alusta, hoin itselleni "ei kannata työn takia itseänsä tappaa" kunnes sitten kolmantena työpäivänä taas sorruin vanhoihin tapoihini ja huomasin istuvani yksin toimistolla kellon lähennellessä iltaruokintaaa. Neljäntenä päivänä en enää ehtinyt edes lounastauolle, kun asioilla oli tiukkoja aikarajoja, joista yritin pitää kiinni. Tavoilleni uskollisena, -kele!

Puhumattakaan siitä, että loppiaisperjantaina seurailin työsähköpostia malttamattona odotellen viestiä kahdelta ylitöitä tekevältä henkilöltä, onnistuiko heidän urakkansa vai ei. Ihan kuin en sitäkään viestiä olisi voinut odotella maanantai aamuun. Tuntui, että menee viikonloppu pilalle, jos en tiedä, mikä on odottamassa maanantaina.

Toinen päätös, jossa en todennäköisesti pysty pysymään, on etäpäivistä kiinni pitäminen. On sovittu, että olen maanantaisin etänä. Loppusyksystä etäpäivän pitäminen oli yleellisyyttä niinä viikkoina, kun se onnistui. Useimmiten ei. Aloitin vuoden etänä, huomenna olen etänä mutta ensi viikolla en ole. En maanantaina enkä koko viikkona. Mutta se on toivottavasti poikkeusviikko ja olen itselleni perustellut, miksi näin. Maanantaina en voi olla etänä, koska jos olemme viikonloppuna onnistuneet viemään sovelluksen uuden version tuotantoon, on paljon helpompaa hoidella mahdollisia virhetilanteita toimistolta käsin. Ja koska keskellä viikkoa ei ole järkeä etäpäivää pitää ja koska olen torstaista perjantaiseen kurssilla, on järkevää olla pitämättä etäpäivää koko viikolla. Yritän sitten pitää sen jonain toisena viikkona, mikäli esimies ei puutu asiaan.

Jostain syystä esimieheni suhtautuu etäpäiviin edelleenkin hyvin nihkeästi. En jaksa käsittää hänen ajatusmaailmaansa. Nykypäivänä kun etätöiden tekeminen on yhä yleisempää ja omalta osaltani voin suoraan tunnustaa, että etäpäivinä tunnun saavan enemmän aikaan kuin toimistopäivinä. Lukuunottamatta tietenkin niitä epäinhimillisen pitkiä toimistopäiviä.

Yksi asia, josta olen paljon työpaikallakin puhunut, on virheiden mahdollisuuden kasvaminen suoraan suhteessa uupumuksen määrään. Mutta vaikka esimieskin sen toisaalta tuntuu tajuavan, ei hänellä kuitenkaan ole ratkaisua tähän ongelmaan. Joten odotellaan nyt sitä töiden vähenemistä ja katsotaan tilannetta sitten uudestaan, pääsenkö valittamaan peukaloiden kipeytymistä ylenpalttisesta peukaloiden pyörittämisestä.

Työtaistelua

2011-11-10T23:51:00.000+02:00

Mulla on sitten ylimääräinen vapaapäivä huomenna. Kun ensin työnantaja uhkaa työsaarrolla, niin ammattiliitto vastaa työnseisauksella. Ja kyllähän se minun fiiliksiini sopii: huomenna ei tehdä töitä eikä murehdita sitä kaaosta, mikä siellä odottaa.

BTW, kokkikoulussa oli tosi kivaa ja pääsin fileoimaan broilerin rintaa ja kapriksia. Ei muita uhreja!

Feeling blue

2011-11-09T22:12:00.000+02:00

On taas se aika vuodesta. Päivät ovat lyhyitä, illat pimeitä. Ja yksi työkaveri kimpussa - vähän väliä. Eikä työasiat muutenkaan mene niin kuin toivoisi. Joten sinisissä fiiliksissä. Tänään. Viime viikolla maanantaina ja perjantaina.Ei siis joka päivä. Joten pitäisikö täsmentää: vaaleansinisissä fiiliksissä - feeling light blue? Miten minusta tuntuu, että se ei sopiva ilmaisu.

Tänään oli kyllä sellainen päivä, että alkoi aamusta asti mennä pieleen. Taloyhtiössä piipitti palohälytin ja kun soitin hälytysnumeroon, jouduin juoksentelemaan rappukäytävässä kuuntelemassa mistä asunnosta ääni tulee, rimputtelemaan ovikelloa ja hakkaamaan ovea - neiti hälytyskeskus pisti minut oikein kunnolla liikkeelle. Lopulta, kun totesin, että ei tämä oven hakkaaminen mihinkään johda, niin käski soittamaan huoltoyhtiöön. "Ei siellä mitään hätää ole, jos palovaroitin piiputtaa mutta savua ei näy. Soita huoltomies paikalle." YES - tätäkö varten olen hommannut kotiini palovaroittimen: saan huoltomiehen paikalle. (Eikä voi kieltää, että mieleen tuli velipojan vuoden takainen kuolema: kukaan ei kuullut palovaroittimen ääntä, kukaan ei haistanut savua, ja velipoika kuoli häkämyrkytykseen...tosin hän asui rivitalossa, joten seinänaapureita eli mahdollisia kuulijoita oli vähemmä kuin tässä pikkuruisessa kerrostalossa.) Mitä lie tehty, mutta ei piiputtanut palovaroitin kun palasin kotiin. Eikä ollut laskua postilaatikossa sen paremmin palokunnalta kuin huoltomieheltäkään.

No ei se päivä siitä parantunut kun töihin pääsin. Päinvastoin, pilviä alkoi kasaantumaan jo aamutuimasta eikä helpottanut ollenkaan päivän edetessä. Yhdessä puhelinpalaverissa menetin hermoni niin totaalisesti, että ilmoitin palaverin olevani osaltani tässä. Jos en olisi poistunut paikalta, olisin varmasti sanonut jotain, mitä olisin katunut vielä enemmän kuin poistumista paikalta. Ja kun oikein koetellaan, niin iltakuuteen piti istua väkertämässä, jotta huomenna olisi toivottavasti muilla parempi fiilis kuin minulla.

Huomenna on työporukan virkistystilaisuus, kokkikoulu. Tämän päiväiset fiilikset jos jatkuu, minun lienee viisainta jäädä kotiin, etten fileeraa vahingossa vääränlaista lihaa.

Taivaita tavoitellen

2011-11-02T22:13:00.002+02:00

Tajusin tänään pitäneeni jälleen hiljaisen kauden. Ei huolta, olen edelleen elossa. Kyrsiintynyt ja väsynyt, mutta elossa. Mitä suuremmassa määrin. Mikäs pahan tappais...

Jotenkin vain illat menevät niin nopsaan, viikonlopuista puhumattakaan. Näin joulun alla väkertelen täällä kaupunkikämpässäni yhtä jos toista joululahjaa. Hartiat on niin jumissa, että ei pahemmasta väliä, ja silti - sukkapuikot viuhkaa, kirjontaneula tikuttaa ja välillä virkkuukoukkukin on kovassa käytössä.

Viikonloppuna käytiin myös Helsingin Kirjamessuilla ja ostin ison kasan kirjoja iltalukemiseksi. Tuossa se kasa nyt kököttää eikä hajuakaan, koska ehdin niitä lukemaan. Joukossa on kirjoja täysin uusilta kirjailija-tuttavuuksilta. Erityisesti niitä kirjoja olisi mukava ehtiä lukemaan. Pöydän nurkalla myös olla möllöttää kurssimateriaalia odottamassa sitä hetkeä, että innostun valmentamaan itseäni testaussertifikaatin suorittamiseen. Ja onpa kasassa vielä viron ja espanjan kielen oppikirjojakin - jospa niitäkin taitoja alkaisi elvyttämään.

Herrijee - miten ihmeessä minä kuvittelen pystyväni tuohon kaikkeen. Nyt, kun tuon kaiken kirjoitti mustaa valkoiselle, pukkasi hikipisarat otsalle ja ahdistus rinnan alle. Ihan kuin tavoittelisin taivaita ja katajaan kuitenkin kapsahdan. Huomatkaa nyt kuitenkin, että kataja oli pienellä enkä siis tarkoittanut Radio Novan aamujuontajaa Janne Katajaa. Siihen Katajaan en aio kapsahtaa - ikinä. Vaikka myönnettäköön, että olen alkanut jo tottua hänen aamujuontoihinsa. Aikaisempi vastenmielisyys on pikkuhiljaa muuttunut sietokyvyn rajamaille. (Mitä ihmettä tuokin lause on tarkoittavinaan?!?!?!?!)

Englannin kurssikin jatkuu. Vielä kun löytyisi kurssi aiheesta "kytke virta aivoihisi ennen kuin puhut". Jaa miksikö? No, kyllähän te minut tunnette: puhuu paljon ja ajattelee vähän. Ja tänään erityisesti. Eli lopuksi pieni tarina siitä, miksi ei kannata sanoa sitä mitä ensimmäisenä tulee mieleen.

(Käännän keskustelun suomeksi, jos sattuu jollain muullakin olemaan gäppi...)

Astuin hissiin ja suorastaan kiljaisin, kun tajusin, että siellä hississä oli jo joku. Pyysin anteeksi kiljumistani. Hississä oleva nainen katsoi minua ja sanoi, ettei ymmärrä, mitä puhun, koska ei osaa suomea. Minä uudestaan selittämään, että ihanko totta - hän kyllä näyttää ihan suomalaiselta. Nainen kiittelemään kohteliaisuudesta ja minä kysymään, että mistä päin hän sitten on. "Tanskasta." (... ja nyt seuraa se todellinen huipennus...) jonka jälkeen minä ihmettelemään, että ihanko totta - ei uskoisi, kun puhut noin hyvää ja selkeää englantia toisin kuin tanskalaiset yleensä. (OMG!!! Ja vielä on kerroksia jäljellä. Pitääkö mun olla niin nopea puheissani...) Nainen naurahtaa ja minä toteamaan, että voidaanko sopia, ettei kerro kenellekään, että näin ikävästi kommentoin tanskalaisten kielitaitoa. Nainen nauraa lisää ja toteaa, että ehkä hänen kuitenkin kannattaisi kertoa asiasta kollegoilleen, jotka luulevat osaavansa erinomaista englantia. Vastavuoroisesti vielä kiittelee, että minunkin englantini on hämmentävän sujuvaa, kun suomalaiset yleensä epäröivät puhua englantia ja jos puhuvatkin, yrittävät puhua mahdollisimman hiljaa ja mahdollisimman vähän (...!!!...) Kävelemme yhtä matkaa ulos asti, nainen astuu tilaamaansa taksiin ja huikkaa minulle hyvää päivän jatkoa. Minä vastaan toivottamalla hyvää kotimatkaa. Ja toivon hiljaa sisäisesti, etten koskaan enää ikinä milloinkaan törmää tuohon naiseen.

Tuskin sentään hänen kollegoillaan on gäppiä englannin taidoissaan, mutta minä olen juuri löytänyt itselleni uuden gäpin ja sitä tuskin tarvitsee tässä erikseen nimetä.

KUT NAIT

Myrskyn tuntua

2011-10-07T19:20:00.000+03:00

Tuntuu tuulevan. Helsingistä kun lähdin, paistoi aurinko. Jossain Paimion tietämillä satoi niin, että ropisi junan ikkunoissa. Turkuun kun pääsin, niin oli sadekin jo lakannut. Kotona kerättiin tuulen viemiä callunoita pihalta, ja joku naapureistakin oli jo aiemmin suorittanut callunoiden metsästystä. Tuuli tuskin oli kerännyt niitä kauniiseen pinoon.

Mutta ei tämä kuulema mitään, sanoi poika, joka tuli Porista kotiseudulle viikonloppua viettämään. "Satoi ihan vaakatasossa ja tuuli ihan p-leesti." Pitäähän sitä poikaa uskoa: tämä ei ole mitään. Porissa on kaikki "paremmin".

Vihdoinkin vapaa

2011-09-29T22:39:00.000+03:00

Puolentoista kuukauden rutistus on nyt takana. Kaksi intialaista testaajaa palaa Puneen huomenna ja minä olen jälleen vapaa olemaan minä. Yksi kodari meille vielä jää, mutta se ei niinkään ahdista. Ihan vähän vain.

Parhainta tässä todellakin on se, että voin jälleen olla MINÄ. Minun ei tarvitse esittää fiksumpaa kuin olen, kiltimpää kuin olen eikä mitään muutakaan, mitä en ole. Minä voin olla taas jälleen MINÄ! Ihana minä kaikkine kiukunpuuskineni, omituisine ajatuksineni, omituisine harrastuksineeni ja jatkaa rauhassa sitä hommaa, mitä parhaiten tällä hetkellä luulen hallitsevani: testaamista! Sukkien kutomista unohtamatta - tietenkään.

Mahistus

2011-09-27T22:40:00.000+03:00

Kello on jo yli puoli yksitoista illalla. Normaalisti vetelen tähän aikaan sikeitä, mutta ei tänään. Meillä oli "työpäivällinen" ja tulin syöneeksi ravitsevan (lue rasvaisen) pizzan ja kevyen ananasjälkkärin (lue makia kuin mikä). Nyt on maha sitä mieltä, että nukkumaan ei ole mitään tarvetta mennä. Kurkussa jo nyt tuntuu ikävältä - kohta on mahahapot korvissa ja viimeistään sitten, kun menen pötkölleen. Mahistaa!

Miten ihmeessä sitä aina tulee sortuneeksi ruokaan, josta tietää saavansa pelkkää mahistusta? Enkö olekaan oppivainen eläin? Ilmeisesti en, mitä tulee ruokaan.

Kiittää hän ja nieleskelee valkosipulikaasuja. Hyvää yötä!

Learning English, lesson 3

2011-09-25T17:10:00.001+03:00

Tästä englannin kielen osaamisesta on nyt tullut pakkomielle. Pomolle pitää näyttää, että minä osaan ja että se pirun gäppi sieltä arvioinnista on syytä poistaa ASAP. Tämä lienee tullut selväksi niin teille (jos teitä lukijoita on) kuin englannin ryhmälleni.

Tunnilla 3 olin mukana hieman vaitonaisena, koska päätä särki eikä yhtään huvittanut yrittää yhtään enempää kuin se, mikä luonnollisesti tuli. Lisäksi ryhmämme oli kutistunut ensimmäiseksi puoleksi tunniksi kolme henkiseksi ja sitten lopulta kaksi henkiseksi. Eli opettajamme sai antaa minulle ja kaverilleni todella yksityisopetusta. Harmi, että se mahdollisuus meni osittain hukkaan päänsärkyni takia.

Tunnin loputtua jäin hetkeksi kahden kesken opettajan kanssa ja ymmärsin, että olen ehkä liian painokkaasti kertonut gäpistäni. Opettaja sanoi, että mukavaa että olen mukana vaikka osaankin englantia. Johon minä, että olen mielelläni mukana ja että minulla on jo suunnitelmakin, miten pääsen eroon gäpistä: seuraavaa PDD keskustellaan englanniksi. "When you will have your next PDD? We could practice here so you could really show your boss...."

Okei, pitäisikö tuo tulkita, että gäppi on oikeutettu vai tarkoittiko opettaja todellakin sitä, että hänkin haluaa näpäyttää pomoani tässä asiassa. Tiedä häntä.

Hullun puuhaa

2011-09-20T20:48:00.001+03:00

Kyllä on taas tänään tullut mietittyä, että hetkinen - ihanko totta minä teen tätä työtä. Eihän tässä ole päätä eikä häntää. Mutta kun tässä on semmoinen dilemma, että periaatteessa minä pidän tästä työstä - tällä hetkellä olosuhteet eivät vain ole kanssani.

Kun ihminen on M.O.N.K (http://soikkailua.blogspot.com/2010/08/monk.html) niin sitä onnistuu mistä tahansa pikkujutusta tekemään hirmu ison härkäsen. Sen sijaan, että ottaisi rennosti ja antaisi asioiden tulla ja mennä, niin sitä pitää pää punaisena huolehtia siitä, että pilkut on kohdallaan ja viivat suorassa eikä mitään voi mukamas jättää tekemättä. Ei siitäkään huolimatta, vaikka ihan itsekin tajuaa, ettei tästä työmäärästä voi selvitä työtuntien puitteissa.

Miksen minäkin voisi olla R.E.N.T.O (Rakastettavan Etevä ja Nerokkaan Tanakka Optimisti) ja ajatella, että asiat sujuvat omalla painollaan - mitä sitä suotta murehtimaan.

Sitä murehtiessa menee sitten tämäkin loppuilta...

Ei enää "to do or not to do" - nyt se on tehty!

2011-09-19T20:57:00.000+03:00

Eli kolmannen viestin (luitte oikein: kolmaskin viesti tuli "olethan jo hakenut"...) jälkeen päätin sitten laittaa sen hakemukseen firmaan, josta minulle on vinkkailtu. Vähän tuli tyhjä olo, kun sitä hakemusta kirjoitti. Ajatuksissa pyöri, että niinkö tässä käy, että tästä nykyisestä työstä on lähdettävä, joka kaikesta rasittavuudestaan huolimatta, onkin aika mukavaa puuhaa.

Vaikka juuri tänäänkin pääsi suustani, että jos joku vaan haluaa tulla tätä minun työtäni tekemään, niin tervetuloa. Minä olen valmis antamaan paikkani kenelle tahansa, joka on vapaaehtoisesti tähän hullun puuhaan ryhtymään. Tässä työssä ei tarvitse olla hullu, mutta siitä on apua. ;)

Raskaat työt vaativat raskaat huvit. Niinpä sitten lähdin vanhan työkaverin kanssa Zetoriin, jossa on viimeksi tullut käytyä vuonna papu (eli jotain 90-lukua se taisi olla). Että voikin suomalainen ruoka (jälkiruokineen) olla täyttävää! Ihan teki pahaa paluu kotiin. Ruoka oli hyvää ja sitä tuli syötyä LIIKAA, joten olo oli varsin täysinäinen. Jokainen askel teki pahaa, ja kun lopulta pääsin ratikkaan asti, alkoi ahdistaa joka "kuopan" kohdalla. Mutta yes - selvisin.

Päivän päätteeksi oli purettava kassit. Tästä se taas alkaa tämä cityviikko. Onneksi huomenna tulee oma kulta ja keskiviikkona vanha työkaveri seurakseni. Tästä viikosta näyttää kehketyvän oikein mukava cityviikko. Ensi viikollekin on jo suunnitelmia: jospa vaikka piipahtaisi tuolla Tuusulan Hyrylässä. Katsotaan, huolitaanko kylään.

On mukavaa, kun on suunnitelmia ja ohjelmaa. Ei ehdi pitkästymään...

Koukussa puikkoihin

2011-09-16T22:31:00.000+03:00

Ei ole todellista - taas on uudet sukat syntymässä. Johan tässä menikin muutama päivä - käytännössä lauantai-illasta tähän iltaan - ilman sukkapuikkojen kilinää. Miten tähän puuhaan voi näin jäädä koukkuun? Sukkaa pukkaa ja mieli lepää. Ja onneksi perheestä löytyy villasukkien suurkuluttaja ja onhan sitten vielä nämä omatkin jalat, joissa on hyvinkin palelevaiset varpaat.

Olen minä toisaalta koukussa koukkuihinkin, nimittäin virkkuukoukkuihin. Jos vain olisi enemmän aikaa, niin tiedä, mitä kaikkea saisinkaan aikaiseksi. Ehkä sitten, jos yt-neuvottelevat minut vapaille markkinoille, neulon ja virkkaan elämäni innolla. Ja teen kaikkea muutakin mukavaa.

Ja nyt kun oikein aloin miettimään, niin onhan näitä koukuttavia asioita muitakin
- kamera & valokuvaaminen
- Angry Birds pelit
- Kakurot
- Mahjong
- Pulmatehtävät
- Japanilaiset ristikot
- Bloggaaminen
- Tweettaminen
- Facebook
- - - - -

Olen KOUKUSSA moneen - se on fakta.

Learning English, lesson #2

2011-09-15T22:07:00.001+03:00

Pakko laittaa vielä toinen postaus tälle päivälle. Eilen oli englannin keskusteluryhmäni toinen tapaaminen. "Kotitehtävänä" oli miettiä vastauksia erilaisiin kysymyksiin kuten "what would be the best compliment anyone could pay you". Minä sitten totesin ehkä hieman ajattelematta, että "if even once my boss could say that I am doing good work..." johon Nigel, ohjaajamme, "... or admit that you are speaking good English". Tästä seurasi iloista naurua, vaikka en tiedäkään mille nauroimme.

Mutta anysay - olen kauhukseni huomannut välillä jopa ajattelevani in English. Puhumattakaan siitä, että I seem to be speaking English jopa ihan yksiksenikin. Perhana, I need Finnish lessons - as soon as possible!

Mutta luulenpa tietäväni, miten pääsen eroon henkilökohtaisessa arvioinnissani olevasta gäpistä: by speaking only English during next PDD (personal development discussion).

Lessons learned!

Syvässä suossa

2011-09-15T21:58:00.000+03:00

Tuntuuko joskus siltä, että elämä potkii päähän oikein kunnolla? Tai että juuri kun saa noustuksi suosta, joku lyö halolla päähän ja uppoat entistä syvemmälle? Hyvä, jos ei tunnu, mutta minustapa tuntui tänään.

"jos jokin voi mennä pieleen, se menee pieleen" - mistähän Murphy sen tiesi? Itse asiassa, olen jostain lukenut, että alkuperäinen laki olisikin ollut jotain sellaista kuin "jos jonkin asian voi tehdä monella tavalla ja näistä tavoista yksi johtaa onnettomuuteen, ennen pitkää joku tekee asian sillä tavalla"

No mutta anysay - tänään oli sellainen päivä, että näin jälkikäteen ajatellen päivän viisain teko olisi ollut pysytellä visusti peiton alla. Töissä ei mikään mennyt putkeen. Tyttärellä oli isoja murheita, joista äitikin huolestui useiden puhelinkeskustelujen aikana - jopa siinä määrin, että piti soitella asuntolan ohjaajille. Seinä tuntui olevan vastassa joka puolella ja päätä särki.

Juuri kun luulin elämäni helpottuvan kertoimella kaksikymmentä, kun ei enää tarvitse joka päivä istua junassa kuuntelemassa koottuja selityksiä, miksi olemme myöhässä. Aina ei pääse edes junaan, kun jo kuuletaan "...lähtöaika on muuttunut..." (... mitenkäs se vanha viisaus taas menikään: älä nuolaise ennen kuin tipahtaa...)

Ja sitten taas vain päivän kääntyessä iltaan ja yöhön, pöllähti anti-Muprhy. Kun olin jo melkein antanut periksi harkiten pitämättömien sairauslomapäivien pitämistä ja tweetannut tuskaani usealla viestillä, tuli viesti "Oletkos muistanut jo laittaa hakemukset meille?". Tiedättekö mitä, tämän päivän kokemusten jälkeen tuo oli suorastaan hunajaa väsyneelle sielulleni. Syvässä suossa ollaan, mutta joku on tarjoamassa pitkospuita - YES.

Lemmenpesässä

2011-09-13T22:03:00.000+03:00

Yes - paluumuutto Helsingin citykämppään, niin kutsuttuun Lemmenpesään on tehty. Mutta jotain vikaa tässä kuviossa nyt oli, kun mies kotiutui - yövyttyään kaksi yötä kanssani vuodesohvalla - noin tunti sen jälkeen, kun uusi sänky oli toimitettu ja kasattu. Lienee syytä keskustella Lemmenpesän syvällisemmästä tarkoituksesta, jahka itse kotiudun sinne "maaseutuasuntoon" Naantaliin.

Vitsit - tätä olen aina halunnut: brassailua kaupunki- ja maalaiskodeilla!

Learning English

2011-09-07T20:04:00.003+03:00

Tänään alkoi kauan odotettu englannin kurssini. Moni on hämmästellyt, miksi. Vastaushan on tietysti riippuvainen monista tekijöistä ja näkökulmasta, jonka vastauksessaan ottaa. Minähän tunnetusti pidän haasteista ja uuden oppimisesta. Ja vaikka lähes tulkoon päivittäin puhun - enemmän tai vähemmän pakosta - englantia, niin yhä edelleen takeltelen ja käytän "vääriä" sanoja, joten ei tämä tänään alkanut kurssi siinäkään mielessä ole mitenkään tarpeeton. Tänäänkin minua korjattiin "trains are on time - not in time". (Vaikka samapa se, kun ei ne kuitenkaan ole aikataulujen antamissa viitteellissä arvoissa...) Sitä paitsi on ihan mukavaa päästä kerran viikossa puoleksi toista tunniksi täysin eroon työasioista työnantajan kustannuksella työajalla. No, tänään keskusteltiin mm. Nordean yt-neuvotteluista, joten hieman liipattiin työmaailmaa, mutta ei varsinaisesti omia töitäni. Ja tottakai, oli mukava tutustua neljään uuteen ihmiseen. Siitäkin toiminnallisuudesta minä kovasti pidän.

Mutta se perimmäinen syyhän on se, että minulla on gäppi. Kun aikanaan esimieheni kävi kanssani ihka ensimmäistä kehityskeskustelua ja pisteytti minua eri osaamisten suhteen, päätyi hän kahteen gäppiin, joista toinen oli englannin kielen taito. Ilman että oli kertaakaan kuullut minun puhuvan englantia, ilman että oli itse edes yrittänyt keskustella kanssani englanniksi tai että olisi lukenut mitään minun englanniksi kirjoittamaani tekstiä. Hänen mielestään taisin näyttää siltä, etten osaa englantia. Eikä edes yhtään ihmetellyt sitä, miten olin pystynyt puutteellisella englannin kielen taidollani suorittamaan syventävän tason opintoja yliopistossa englanniksi (Work Informatics in UTU rules). So, here we go.

Aikuisten oikeasti olen sitä mieltä, että tämä oli voitto minulle - ei esimiehelleni, vaikka kyllä se kieltämättä risoo, että ihan naamakertoimella tähän päädyttiin.

Palaveriajat hyötykäyttöön

2011-09-06T21:13:00.001+03:00

Kuinkahan monta kertaa olen istunut jossain palaverissa, jossa ei ole muuta tekemistä kuin istua ja kuunnella. Ei ole tarvinnut kirjoittaa muistiota, ei ole tarvinnut itseni esittää mitään aineistoja - olen vain istunut ja mielessäni harmitellut, että tämänkin ajan voisi jotenkin hyötykäyttää. Tai sitten olen ajautunut omissa ajatuksissani kovinkin kauas ja lakannut kuuntelemasta kerta kaikkiaan mistä on puhuttu.

Tänään toteutin itseäni. Otin sukkapuikot ja sukantekeleen palaveriin ja sen noin kahden tunnin palaverin aikana sekä osallistuin keskusteluun tarvittavissa (ja tarpeettomissakin) kohdissa ja neuloin sukkaa. Ja jälkeä syntyi. Ihanaa.

Ennen palaverin alkua kysyin työtovereilta, miltä kuullostaisi, jos tulisin sukkapuikkojen kanssa palaveriin. Vierustoverini totesi, että kyllä se hänelle sopii, mutta ehkä jostain palaverin pitäjästä voi tuntua siltä, ettet ole kiinnostunut hänen esityksestään. (Ei kerrota kellekään, mutta näinhän se oikeastaan onkin - ainakin joskus). Kukaan muu ei tainnut kunnolla edes kommentoida - luulivat kai, että pilailen.

No, eihän se nyt ihan kommentoimatta ja tuijottelematta sujunut. Kaikenlaista kommenttia marttakerhosta alkaen heitettiin ja välillä joku jäi tuijottelemaan suihkivia puikkojani (...vaikka seinällä oli mitä mielenkiintoisin esitys käynnissä...), mutta enpä antanut sen haitata. Päätin visusti, että nyt tähän tiimiin luodaan uudenlaista palaverikäytäntöä. Joku nyt voi tietysti sanoa, että sittenhän pitäisi kaikille sallia harrastusmahdollisuus palaverien aikana. Vaan minäpä hyvin itsekkäästi väitän, että kuviosahat,saumurit, moottoripyörät ja tuubat kannattaa kuitenkin unohtaa, ja keskittyä harrastuksiin, joista ei meteliä synny ja jotka eivät estä kuuntelemasta ja osallistumasta. Ja sukankutominen täyttää nämä tunnusmerkit erinomaisesti.

Jos tästä nyt kovakin meteli jälkikäteen syntyy, voinhan aina yrittää lepytellä työtovereita tarjoutumalla neulomaan sukkaparin heidänkin paleleviin jalkoihinsa. Talvi on tulossa!

Dippa dai

2011-09-05T20:21:00.000+03:00

Dippa dai ja niin edelleen. Kaveri, joka lykkäsi tässä taannoin käyntikorttinsa käteeni sanoen "hae meille", laittoi viikonloppuna sähköpostia "muistathan hakea". No onpa nyt vetoa. Ja mies edelleen on sitä mieltä, ettei ko. firmaan kannata hakea. Ilmeisesti aikoo sitten elättää kotirouvana, kun nykyinen työnantajani päätyy yt-neuvottelemaan minut pihalle.

Kiukun voimalla

2011-09-03T12:37:00.000+03:00

Kirjoitin eilen aamulla sähköpostiviestin, jossa avasin sieluni tuntoja ehkä vähän liiankin avoimesti. Mutta sen kiukun voimalla kehitin pienessä päässäni yhden ratkaisuvaihtoehdon edessä olevaan työhaasteeseen. Pitäisi varmaan kiittää sitä henkilöä, jolle tuon viestin lähetin ja kertoa, miten sen kiukun voimalla, joka siinä kirjeessä oli, tehtiin aivotyötä, joka toivottavasti tuottaa vielä tulosta.

Tänään olen sitten suorastaan huippu-uupunut kaikesta siitä aivotyöstä, jota eilisen päivän aikana tein. Aivotyö on raskasta työtä. Mahdollisuus fyysiseen työhön tälle päivälle olisi tarjolla. Mies tuolla jo takapihalla tekee omaa osuuttaan, mutta minä tässä edelleen vain mietin, pitäisikö mennä avuksi vai jatkaa koneen vieressä istumista. Melkoinen pähkinä tämäkin purtavaksi, eikö totta.

Vaikuttaa siltä, että syksy on ihan oikeasti tulossa. Miten se kesä niin äkkiä mennä hujahtikin. Onneksi ensi vuonnakin on kesä ja toivottavasti kauniita kesäpäiviäkin. Ensi kesänä päästään sitten toden teolla nauttimaan uudesta takapihasta. Eilen kivimiehet yrittivät laatoituksen viimeistelyä, mutta yritykseksi jäi toistuvien sadekuurojen takia. Ei siinä kelissä pystyneet saumaushiekkaa levittämään eivätkä viimeistä tärytystä tekemään.

Mullatkin vielä puuttuvat istutusaltaista - kasveista puhumattakaan. Mutta eihän sadekelillä voida sitä multaakaan tuoda. Siitähän tulee yhtä multavelliä. Eli syksy nyt hieman hidastaa pihan viimeistelyä. Onneksi kukkasipulien istuttamisella ei vielä ihan kiire-kiire ole. En ole vielä edes ostanut! Kävin jo kyllä kerran ihan sitä varten kaupassa, mutta eivät olleet sipulit vielä saapuneet. Nyt niitä varmaan jo olisikin saatavilla.

Eli kyllä tästä täytyy ryhdistäytyä ja vähintään sipuliostoksille raahautua. Harmi, että se eilinen kiukku laantui jo. Sen voimalla ehkä olisi nämäkin hommat jo tehtynä eivätkä enää suunnittelupöydällä.

Ja taas paistaa aurinko risukasaan

2011-08-31T20:44:00.000+03:00

Kyllä voi elämä olla ihmeellistä ja pienistä asioista saada iloa.

Jos eilen surin liian aikaista nuolaisuani, niin tänään voin iloita siitä, että joku ihan oikeasti tulin käyntikortti kädessään luokseni sanoen "Sinähän olet Nordeasta - ota yhteyttä, meillä on rekrytointi käynnissä". WAU! Siinähän sitä tuijotin käyntikorttia ja ajattelin: WAU!

No, ei niin hyvää etteikö jotain huonoakin. Jos lähettäisin hakemuksen ja jos vielä sattuisin tulemaan rekrytoidyksi, niin arvatkaapa mikä olisi se risukasa. Pääsisin kerralla yhteyteen kahden edellisen työnantajani kanssa! (Ja tämän perusteella joku jopa pystyy arvaamaan, minkä firman nimi siinä käyntikortissa on.)

Mutta anysay - tämä käyntikortin ojennus toi uskoa tulevaan.

Tuli nielaistua ennen aikojaan

2011-08-30T21:37:00.001+03:00

Sen siitä saa, kun haikailee tulevien lomien perään. Työnantaja vetäisi nopeasti maton jalkojen alta http://www.kauppalehti.fi/5/i/talous/uutiset/etusivu/uutinen.jsp?oid=20110889533&ext=rss. Nyt onkin sitten edessä lomasuunnitelmien sijasta avoimien työpaikkojen katselu ihan toisin silmin ja luonnollisesti myös CV:n päivitys. Lainatakseni konsernijohtajan sanoja "Emme voi jäädä vain odottamaan mitä tulevaisuus tuo tullessaan".

Lämmintä piisaa ja lomat mielessä

2011-08-27T13:12:00.000+03:00

Ulkona on ihanan lämmintä. Istuskelin juuri takapihalla tekemässä kanavatyötäni ja aurinko alkoi lämmittää selkää niin mukavasti, että oli pakko lähteä sisälle vilvoittelemaan. Ei uskoisi, että eletään ihan elokuun viimeisiä päiviä.

Eilen töistä kotiin palatessa ehdin jo pohdiskelemaan, koska pitäisin ensi kesän kesäloman. Minäkö hyvissä ajoin liikkeellä - taidanpa olla. Kaikki johtuu siitä, että eilisessä tiimipalaverissa ihmeteltiin työtoverini loman sijoittumista juuri tähän hetkeen. Ei niin, että kukaan olisi varsinaisesti elokuista lomaa ihmetellyt, vaan loman sijoittumista projektiin nähden. Yritin selittää, että projektin piti olla valmis ja että kun toinen antoi minun pitää lomani heinäkuussa ja suostui siirtämään omansa näin myöhään. Ja siinä samassa sen tajusin: jos hän haluaa ensi vuonna pitää lomansa heinäkuussa, niin on varmastikin minun vuoroni joustaa. Voi ei!

Mistäpä sitä tietää, minkälainen tilanne on ensi vuonna. Minkälaisia projekteja on meneillään ja missä vaiheessa projektit ovat. Ja miten puolisolla on mahdollisuus pitää oma lomansa. Monia liikkuvia osia ja silti sitä jotenkin mielessään on jo ensi kesässä pohtien loman ajankohtaa.

Onneksi on lomarahavapaata joulun ja uuden vuoden välipäivät. Niin ettei tarvitse ensi kesään odottaa lomaa viettääkseen. Mukava saada edes pieni breikki talveenkin, kun varsinaista talvilomaahan minulla ei tulevana talvena ole.

Syksy - vielä mielenkiintoisempi vuodenaika

2011-08-22T19:14:00.000+03:00

Hupsista, jäi kesä kokonaan välistä. No, mitäpä alkukesästä. Kaksi viikkoa Intiassa työmatkalla ja olen niin täynnä Intiaa, että en halua kuulla koko sanaa vähään aikaan.

Mitäpä muuta kesästä? Ai niin, takapihaa on pistetty uusiksi. Viime viikot on odotettu kivikuormaa, joka tuli tänään. Seuraavaksi odotellaan kivimiehiä enkä nyt puhu niistä Helsingin rautatieasemalla seisovista kavereista. Ensi kesänä sitten päästään lopullisesti korkkaamaan uusi ihana piha.

Mitäpä vielä muuta kesästä? Kesälomaa oli neljä viikkoa, tai oikeastaan kolme ja rapiat, mutta pidinpä kevään ylityötunteja pois ja vaihdoin lomarahoja vapaaksi. Serkustelemassa käytiin Lapinlahdella, Mikkelissä käytiin katsomassa "Mies joka ei osannut sanoa ei". Risto Kaskilahti on vaan niiiiiin hyvä! Loppuaika meni pienempiä reissuja tehdessä ja remonttimiehiä katsellessa. Ehkä ensi kesänä sitten tehdään jotain järisyttävämpää. Ellei sitten koko kesä pyhitetä uudesta takapihasta nauttimiseen.

Mitäpä loppukesästä? Paluu arkeen alkoi. Citykämppä (Lemmenpesä, Siuntionpesä, työasunto,.... rakkaalla lapsella on monta nimeä) on yhä edelleen putkiremontin kourissa ja olen joutunut (paino todellakin sanalla JOUTUNUT) matkustamaan junalla. Muuttivat sitten vielä aamujunien aikatauluja. Lähtö Turusta on kymmenen minuuttia aikaisemmin kuin ennen. Ja niin tyypillistä VR:ää: perillä ollaan entistä myöhemmin! Mieheni oli kuullut radiosta, että aikataulu muutosta oli perusteltu "pyrimme pitämään aikataulut paremmin". Ja katin kontit, sanon minä. Jos ei olisi lähes tulkoon pakko, niin en istuisi hetkeäkään junan kyydissä.

Mitäpä odotettavissa? Kiireinen syksy. Intialainen testaajalauma saapui seuraksi samana päivänä kun loma loppui. Ei ollut puhettakaan kevyestä laskusta takaisin arkeen. Siitä vaan soitellen sotaan. Uuden projektin käynnistymistä odottelen, vaikka ei ole vielä tämäkään finaalissa. Joulukuussa suunnittelen suorittavani ISTQB sertifikaatin, jotta olisin parempi testaaja. Ja katin kontit, kunhan nyt vain maksatan työnantajalla kolme koulutuspäivää ja osallistun kokeeseen, jonka kuitenkin toivottavasti läpäisen, ettei tarvitse ihan nolona liipustella työpaikan käytävillä... "Päivää, olen testikoordinaattori se ja se, ja vaikka en läpäissytkään testisertifikaatin tenttiä, osaan minä kyllä testata - oletan".

Mitäpä lupaisin? No jaa, ehkä voisin yrittää päivittää tätä blogia taas vähän aktiivisemmin, sillä kesällä kuulin yllättävän monesta suusta hämmästelyjä, kun en ole blogiani päivittänyt aikoihin. Mitäpä minä muuta kuin se sama vanha virsi: mistäpä minä tietäisin, että joku tätä lukee ja on jollain kiinnostunut tekemisistäni tai ajatuksista, kun niin harvoin kukaan kuitenkaan kommentoi.

Mitäpä tässä muuta. Jatkoa odotellessa käykää kurkkaamassa valokuvablogiani http://sotoksia.blogspot.com/ vaikka en minä sitäkään ole kesän aikana päivittänyt. Mutta kun sinne lykkään vain valokuvia enkä juurikaan tekstiä, niin on pieniä toiveita, että kesän aikana otetuista valokuvista muutama sinne päätyisi.

Kevät...

2011-05-15T20:57:00.000+03:00

Kevät - tuo mielenkiintoinen vuodenaika.

Luonnon herääminen saa kulkemaan kameran kanssa ulkona. On mukavaa kuvata luonnon heräämistä. Ihanaa, kun linnut laulavat ja perhoset lentelevät. Jos vain olisi kamerassa kunnon putket, niin kuvaisin vielä enemmän. Nykyisillä putkilla pitää päästä suhteellisen lähelle kuvattavaa kohdetta.

Tähän välikommenttina, että olen päättänyt kasvattaa kamerani varustusta jokaisella lomallani. Pääsiäisen jälkeen pidin lyhyen kolmen päivän loman ja ostin uuden putken, Canon EF-S 55-250mm 1:4-5.6 IS. Ei ehkä juuri se, mitä halusin, mutta se, mihin oli varaa. Itse asiassa haaveilen makroputkesta, mutta joudun senkin suhteen ensin varmaan ostamaan jotain kukkarolle sopivaa sen juuri haluamani sijasta.

Kevät aurinko ikävästi paljastaa kodin pölypesät ja pesemättömät ikkunat. Ikkunat on helppo "unohtaa" laittamalla säleverhot kiinni ja/tai välttämällä katsekontaktia lasipinnan kanssa. Jaloissa pyörivät pölypalleroiset selätin tänään siivoamalla olohuoneen. Täällähän minä vietän suurimman osan siitä hereilläoloajastani, jonka ylipäätänsä vietän kotonani. Samalla vähän järjesteltiin huonekalujen sijoituspaikkoja ja taas tuntuu siltä, että kyllä tällä seuraavaan kevääseen mennään.

Keväällä on kiva puuhata pihatöissä. Tosin ei meidän pihalla tänä keväänä. Tarkoituksena on laittaa takapiha uusiksi ja vielä odotamme piirustusten valmistumista. Sen jälkeen pääsemme purkamaan vanhaa ja rakentamaan uutta. Suunnitelman piti tulla tällä viikolla, mutta ei kuulunut. En ole vielä huolissani, mutta ensi viikolla jo sitten soittelen perään. Takapihalla ei siis tällä hetkellä ole kiva olla, kun siellä ollaan jo jotain purettu mutta mitään uutta ei ole valmiina.

Kevät ei tänä vuonna ole senkään takia kiva juttu, että kävin ensimmäistä kertaa tässä uudessa organisaatiossani ns. palkka- ja kehityskeskustelun. Keskustelu ei sujunut ihan niinkuin odotin ja niin vain katosi 90 prosenttia työmotivaatiosta kankkulan kaivoon. (Ikävä kyllä työmoraali on ennallaan ja niin sitten väännän ja väkerrän, vaikka tiedän, että ei siitä kiitosta tule... ) Nyt vain odottelen, miten asiat tästä kehittyvät. Mielenkiintoinen projekti olisi tiedossa ja sormet oikein syyhyävät päästä sen kimpppuun, mutta mutta ... Toinenkin mielenkiintoinen "tarjous" on pramilla: organisaation sisältä saattaisi löytyä hieman pidempiaikainen sijaisuus. Se houkuttelee tässä tilanteessa kovastikin.

Mutta ainahan se on niin, että elämä jatkuu. Huomenna valmistuu siltaremontti, josta maksan itseni kipeäksi, mutta toivottavasti ongelmat alaposkihampaan kanssa jäävät historiaan. Tiistaina matkustan Vilnaan kahden päivän työmatkalle. Ihanaa, ei tarvitse istua konttorilla vaan voi haistella Liettuan kevättä. Toivottavasti siellä ollaan pidemmällä kuin täällä.

Ai niin - kaikki muut varmaan seuraavat kohta silmä kovana Suomi-Ruotsi ottelua, mutta minä en. Minä menen nukkumaan. Naapurin isäntä kyllä huolehtii siitä, että tiedän milloin Suomi tekee maalin. Ja kun minua ei oikeastaan lopputulos jaksa kiinnostaa, niin loput luen aamulla Turun Sanomista. Hyi minua!

Villiä melskettä, vilinää ja vipinää

2011-04-03T12:57:00.000+03:00

Kylläpä on ollut melkoista vilinää ja vipinää viime viikot. Töissä seuranani on viisi intialaista ja olen viettänyt heidän kanssaan pitkiä, pitkiä työpäiviä. Kaksi ja puoli viikkoa on yhdessä pakerrettu ja liki kolmen viikon rupeama vielä edessä. Kokemuksena tämä on ollut mielenkiintoinen monella tavalla - ja kokemushan vielä jatkuu.

Ensinnäkin, kun kaiket päivät mongertaa indiskaa ja yrittää löytää sopivan indonaation (eli englantia sopivan suomalaisesti puhuttuna ja intialaisittain kuultuna ja sopivaa intonaatiota hakien), tuppaa unohtumaan, että olen suomalainen. Pahiten tämä näkyy siinä, että minä, joka mielelläni puhun ääneen yksin ollessani, huomaan puhuvani englanniksi. Siis häh? Kaupan kassalla taistelen muistaakseni sanoa kiitos eikä thanks. Kun kuuntelen jonkun puhetta ja yritän myötäillä sitä, sanonkin yeah enkä niin tai hmm tai jotain muuta suomalaista.

Toiseksi, tuntuu kuin näistä intialaisista olisi tullut ystäviä, joita tulen kaipaamaan, kun he juuri pääsiäisen alla palaavat kotiinsa. Onhan sitä tullut ennenkin tehtyä tiivistä yhteistyötä yhden jos toisenkin kanssa, mutta että olisi tuntenut vastaavaa ystävyyden tunnetta näin lyhyen ajan jälkeen - ei ikinä.

Kolmanneksi, pakko ihailla näiden intialaisten työmoraalia ja proaktiivisuutta. Jos jotakin suunniteltua työtehtävää ei voida tehdä syystä tai toisesta, hyvin nopeasti he joko tulevat kysymään, mitä voisivat tehdä sen sijaan tai mikä vielä parempaa, osoittavat proaktiivisuutta ja tulevat kertomaan minulle, että sopiihan minulle, että he siirtyvät tekemään jotain muuta ja se jokin muu on yleensä ollut jotain niin järkevää, että ihan hämmentää toimia heidän työnsä koordinaattorina. Voi kun voisi sanoa samaa kaikista niistä suomalaisista työkavereista, joiden kanssa olen työurani aikana keskustellut. Jostain syystä tuntuu, että proaktiivisuus ja itseohjautuvuus on vaikea laji suomalaisille jörriköille - vaikka siitä niin paljon puhutaan.

Neljänneksi huomaan jälleen sortuvani vanhaan heikkouteeni eli siihen, että yritän repiä selkänahastani enemmän kuin sieltä revittävissä on. Jos on jotain normaalin päivittäisen työajan päättyessä pahasti vaiheessa, niin sinnehän minä jään toimistolle sitä pukertamaan. Joten, kun esimiehen pyynnöstä siirsin yli tunnin menevät liukumat ylityöksi, kertyi maaliskuussa 51 ylityötuntia. Ihan järjetöntä näin jälkikäteen ajateltuna. Niinpä päätin pakottaa itseni maksimissaan kahdeksan tunnin työpäiviin ja vain kerta kaikkiaan keskittymään oleelliseen ja luottamaan siihen, että muu tulee hoidetuksi - jos ei ihan ajallaan, niin riittävän ajoissa kuitenkin.

Pääsiäisen jälkeen pidän neljän päivän loman ja lataan akkuja ennen tämän projektin loppurutistusta ja seuraavan projektin alkua. Sitä odotellessa...

Umpiääliö

2011-03-16T20:03:00.000+02:00

Sellaiseksi tunsin tänään itseni. Aloitin missioni "tarttis tehdä jotain" ilmeisesti väärästä kohderyhmästä, sillä lopputulos oli se, että päädyimme keskustelemaan aiheesta "miksi sinä et pidä minusta". Hei haloo - onko sillä nyt niin suurta merkitystä, miksi minä pidän tai olen pitämättä jostain henkilöstä. Ja jos onkin, niin olisiko sille keskustelulle sittenkin olemassa jokin parempi hetki. En tiedä. Mutta umpiääliöksi tunsin itseni, eikä olotila ole yhtään helpottanut.

Elämä on! Ja työtilanne jatkuu ennallaan. Huomenna vaihdan kohderyhmää - toivottavasti en tunne itseäni sen jälkeen täysumpiääliöksi.

Umpiuupunut

2011-03-15T20:58:00.000+02:00

Kun vuoden alusta laskettuna tuntiliukuma on 42 tuntia ja rehellistä ylityötäkin on tehnyt 20 tuntia, niin ei liene ihme, että sitä sitten vain eräänä päivänä huomaa saapuvansa 11 tunnin mittaisen työpäivän jälkeen kämpilleen niin umpiuupuneena, että oven suljettuaan purskahtaa itkuun ja seuraavat kymmenen minuuttia parkuu ja haukkoo henkeään.

Ei perhana - nyt on pakko höllätä. Ei se maailma tästä sen paremmaksi muutu. Tämä on tämmönen perinteinen työholistin juttu: polttaa itsensä loppuun ja havahtuu todellisuuteen vasta liian myöhään. Toivottavasti kuitenkaan en liian myöhään. Joskus on käynyt niinkin, ettei ole itse tajunnut tilannetta lainkaan.

Nyt ei muuta kuin keskustelemaan huomenna projektipäällikön, esimiehen ja R&D managerin kanssa, mitä jätän tekemättä, jotta saan työpäiväni inhimillisiin mittoihin. Ja sitä varten tarvitsen kunnon yöunet, joten nyt unta kaaliin.

Aika vierii turhan nopeaan

2011-02-27T10:32:00.000+02:00

Miten ihmeessä aika kuluu näin nopeaan? Juuri oli tammikuu ja kohta heitetään hyvästit helmikuulle. Eikä selitykseksi kelpaa se, että helmikuu on lyhyt kuukausi. Päivät valuvat ohi eikä meikäläinen tunnu enää pysyvän tahdissa mukana. Monesti huomaan kämpillä, että kappas, ilta menikin jo ja on aika mennä nukkumaan. Mihin ne illan tunnitkin ehtivät valahtaa, kun tuntuu, ettei mitään saa aikaiseksi.

Töissäkin tahti kiihtyy kiihtymistään. Yritän muistaa, ettei minun tarvitse kantaa koko maailman murheita harteillani, mutta toisinaan tuppaa sekin unohtumaan. En ole yksin vastuussa sovellusalueesta enkä siihen liittyvistä työtehtävistä, ja silti usein huomaan murehtivinani sekä omia että toisten töistä. Tiedän, että jokaisen kuuluu kantaa oma vastuunsa ja minun kuuluu huolehtia omalla vastuullani olevista tehtävistä. Ja silti...

Tällä viikolla meillä oli työtyytyväisyyskyselyn jatkokäsittely, jossa pyrittiin löytämään ne tekijät, jotka vähentävät työtyytyväisyyttämme ja millä konstein niihin tartuttaisiin. Näin jälkikäteen asiaa pohdittuani joudun toteamaan, että monessa asiassa olen itse oman työtyytyväisyyteni pahin uhka. Pidän työstäni, mutta välillä olen siinä liian suurella tunteella mukana. Välillä työkaverit/kollegat/partnerit toimivat siten, että pinnani kiristyy, mutta jos osaisin suhtautua siihenkin oikealla tavalla, työtyytyväisyyteni varmasti paranisi. Miksi se on niin vaikeaa? Kun kerran tiedän, mitä pitäisi tehdä, ja sitten aina välillä lähden tunteiden vietäväksi ja unohdan kaiken järjen käytön. Ja monesti aikaa palaa hukkaan puhistessani, vaikka voisin oikeanlaisella asenteella tehdä senkin ajan tuottavaa työtä ja säästää sydäntäni.

Aika on vierähtänyt siinäkin mielessä kovin nopeasti, että kohta edessäni on ensimmäinen palkkakeskustelu, joka on minulle siis aivan jotain uutta ja ihmeellistä. Organisaatiossamme jokainen esimies keskustelee jokaisen alaisensa kanssa kuluneen vuoden suorituksista peilaten niitä kehityskeskustelussa asetettuihin tavoitteisiin. No, omalta kohdaltani voin heti todeta, että tavoitteita ei ole saavutettu. Tosin en ole itse niihin sillä tavalla syyllinen, että siitä voitaisiin minua rangaista, mutta kyllä viime yönä pohdin sitä, olisinko voinut toimia jotenkin toisin, jotta tilanne olisi tällä hetkellä parempi. Ja taas siis sorruin siihen, että otin koko maailman harteilleni ja kuvittelin pystyväni luomaan paremman maailman. Toivotonta, todella toivotonta.

Yksi työkaverini totesi tässä taannoin, että olenko koskaan miettinyt, kuinka paljon saisinkaan aikaan, jos käyttäisin turhaan puhisemiseen käyttämäni ajan tuottavan työn tekemiseen. Niinpä! Pöytälaatikkopsykologi taisi osua oikeaan!

Arvaa harmittaako?

2011-02-16T18:36:00.000+02:00

KYLLÄ!

Heräsin aamulla pirteänä nukuttuani yli yhdeksän tunnin yöunet. Aamutoimet sujuivat sutjakasti ja mieli oli iloinen ja reipas. Työmatkakin sujui mukavasti kirpeässä pakkassäässä kävellen. Ja sitten se alkoi - alamäki!

Työpaikalla ei sähköpostin lisäksi toiminut kuin muutama järjestelmä. Aamun työt jäivät tekemättä, kun ei ollut toimivaa järjestelmää. No, eihän se nyt vielä lannistanut. Ainahan sitä on muuta työtä tehtäväksi. Paitsi että ei sitten oikeastaan ollutkaan. Ei tullut luvattua toimitusta. Ei ollut saatavilla tarvittavaa dokumentaatiota. Siinä sitä sitten istuin hampaita narskutellen (ja hammaslääkäri kiittää...) ja verenpainetta kohotellen ja yritin olla tekevinäni jotain, millä olisi jotain merkitystä. Ja pöh - mitään kunnollista aikaan saanut.

Tietenkin järjestelmät tupsahtivat toimintakuntoon juuri, kun olin lähdössä syömään. Ruokailuahan ei voinut jättää väliin, vaikka vararavintoa on useammankin viikon varalle tullut vyötärölle kerrytettyä. Ei, syömään oli päästävä. (BTW, oli muuten hyvää ruokaa, mutta kävinkin työkaverin yllyttämänä syömässä "siitä kallliimmasta linjasta")

Ja kun lounaan jälkeen palasin konttuuriin, niin enhän päässyt kuin alkuun, kun jo päivän koulutustilaisuus kutsui. Pala kurkussa ja pahoilla mielin jätin työni ja siirryin koulutukseen. Sinnehän ne työt jäivät odottamaan seuraavaa päivää. Harmitti, kun jo ennestään pitkään tekemättömien töiden listaan kertyi jälleen uusia tekemättömiä töitä.

Koulutus sinänsä oli hyvä - ei harmita, että osallistuin. Mutta sitten, kun sieltä koulutuksesta kävelin kämpille päin, alkoi mustia pilviä kerääntyä pääni yläpuolelle. Kas kun ei kukaan soittanut palokuntaa paikalle - savu nousi korvista ja höyryä puurkaantui suusta. Sitä kun siinä kävellessä summasin päivän tapahtumia, niin alkoi risoa ihan oikeasti. Ihan ilman omaa syytäni oli jäänyt paljon tekemättä. Kun ei nimiä viitsi eikä voi mainita, niin jääköön mainitsematta, minkälaisia nimiä siinä kävellessäni ilmoille päästelin ja minkälaisin ajatuksin.

Ja sitten se kaiken kruunaava päivän huipennus. Täynnä ihan itse kehittämääni kiukkua otin yhteen mieheni kanssa puhelimessa. Kas kun ei naapurit soittaneet poliisia paikalle - sen verran kamalaa metakkaa sain aikaiseksi .

Mutta jotain hyvääkin - tuli blogia päivitetyksi, niin ei tarvitse kenenkään blogiani satunnaisesti lukevan pelätä, että minulle olisi jotain tapahtunut, kun ei blogipäivityksiä ole tullut. Mikäs pahan tappaisi!

Hyvästit puumanaiselle

2011-01-20T23:05:00.000+02:00

Istahdin tähän nojatuoliin katsomaan televisiota. Kuuluttaja tuolla ruudussa sanoi jotain ja ainoa mikä tarttui korvaan, oli hyvästit puumanaiselle. Sarja, josta katsoin joskus muutaman jakson ja nyt siis katson jäähyväisjaksoa. Tosin en ole nyt aivan varma, että päättyikö tämä sarja vai jäikö se vain tauolle.

Viikolla kuuntelin Radio Novaa ja korvaani tarttui keskustelun pätkä siitä, miten joku nainen ihmetteli, että miksi ylipäätänsä on ruvettu puhumaan puumanaisista, kun ei kerran ole nimistystä miehille, jotka ovat itseään huomattavan nuoremman naisen kanssa. Minä kyllä muistelen joskus kuulleeni, että mikäli se vanhempi mieshenkilö on sattuu olemaan varakas, niin nainen on onnenonkija.

Joka tapauksessa, kun nyt katselen tätä puumanaisen ainakin toistaiseksi viimeistä jaksoa, oikeastaan harmittelen, että sarjan katsominen hyytyi alkuunsa. Tässähän on juuri sellaista huumoria, josta minä pidän!

Hyvää mieltä ei tunnu olevan koskaan liikaa ja juuri nyt tulin niiiiiin hyvälle tuulelle tuota katsellessani, että melkein tekisi mieli mennä saman tien nettiin katsomaan loputkin jaksot. Kaipa ne jostain löytyy!

Maanantai masennus

2011-01-17T19:29:00.001+02:00

Kylläpäs elämä on taas pelkkää ahdistusta ja masennusta. Jos oli eilen sunnuntai ahdistusta, niin tänään on sitten ollut maanantai masennusta. Aamulla, mitä lähemmäksi Helsinkiä juna puksutteli, sitä masentuneemmaksi tunsin itseni. Ja oikeastaan vähän ahdistuneeksikin.

Syykin oli selvä. Aamu pitäisi aloittaa keskustelulla esimiehen kanssa - asiasta, josta en haluaisi esimieheni kanssa keskustella. No, keskustelu tuli hoidettua vaikka ahdistikin ja keskustelun jälkeen masensi lisää. Voi elämän ankeutta! Taas piti laatia mustaa valkoisella ja esimerkkejä antaa ja toimintatapa ehdotuksia esittää. Voi apeuden määrää!

No, menihän se masentava maanantai siinä töiden merkeissä ja kämpillekin sitten lopulta pääsin tehtyäni töitä kaiken kaikkiaan yhdeksän ja puoli tuntia. Työnarkomania on ikävä vaiva. Ja erityisen ikävä silloin, kun töissä olo ahdistaa, mutta työt haluaa silti hoitaa. Mutta kuten yksi työkavereistani tänään niin hienosti osoitti, loppuviikosta on pakko tulla parempi. Esimies on kaksi päivää kursseilla ja minulla on tiedossa ns. pitkä viikonloppu eli perjantai-maanantai etäpäivä yhdistelmä. Onpa muuten helkkarin hyvä työviikko tiedossa!!!

Tänäänkin naurettiin töissä - monillekin asioille. Minusta tuntuu, että minulla on varmasti maailman paras työyhteisö. Me työntekijät puhallamme yhteen hiileen, nauramme toisillemme/itsellemme/maailmalle ja pidämme toisistamme huolta. Aina emme ole samaa mieltä asioista, mutta yleensä meillä on vähän helkkarin hauskaa.

Ja silti - maanantai masennus. Vai olisiko sittenkin kyseessä pahalaatuinen allergia työlle?!!? Siis sille hommalle, jota siinä naurun lomassa kukin meistä omalla tontillaan pakertaa.

Sunnuntai-illan ahdistus

2011-01-16T20:22:00.001+02:00

Lisää Lemmenpesän mukanaan tuomia ilmiöitä eli sunnuntai-illan ahdistus, joka itse asiassa joka toinen viikko onkin maanantai-illan ahdistus. Ahdistus syntyy siitä, kun pitää yhdessä illassa kerätä ja pakata kaikki se kama, mitä luulen seuraavien neljän päivän aikana tarvitsevani.

Onko riittävästi vaatteita? (Tiedän, Helsingissä on vaatekauppoja joka makuun, mutta ei minun rahatilanteeseen mukautuvia.) Tarvitaanko puhtaita petivaatteita tai pyyhkeitä? Onko lääkitys kohdallaan tai ainakin pakattuna? Pitääkö ottaa jotain uutta säätilaan sopivaa vaatetusta mukaan? (Viime viikolla vein mukanani kumisaappaat.)

Näin se rauhallinen sunnuntai-ilta sitten pikkuhiljaa muuttuu ahdistukseksi. Mitäköhän minä olen unohtanut? Onhan kaikki tarvittavat avaimet mukana? Entä junaliput? Missä on rahapussi? Onko kukaan nähnyt silmälasejani? Onhan kännykät ladattu ja mukaan tulossa?

Ja voitte vain kuvitella, että ahdistus on astetta suurempi maanantai-iltaisin, koska maanantaisin on täytynyt tehdä työpäivän verran töitä eikä aikaa pakkaamiselle jää niin paljon. Ja turha tulla sanomaan, että pakkaa aikaisemmin. En pakkaa!

Lauantai-illan huumaa

2011-01-15T22:32:00.000+02:00

Mitä ihmettä? Nykyään lauantai-illan huumaa on istua kotona yöpuku päällä nojatuolissa ja katsoa miehen viikon aikana tallentamia televisio-ohjelmia digiboksista. Todellista huumaa! Jahka ikää karttuu, mihinköhän tässä vielä päädytään.

En ole koskaan ollut juhlija-tyyppiä. En nuorena enkä kypsällä iälläkään. Enkä taida sellaiseksi enää kehittyäkään. Ja miksi pitäisikään? Viihdyn kotona enkä kaipaa rilluttelua, joten tilannehan on oikeastaan ihanteellinen. Mutta silti vähän noloa tunnustaa, että lauantai-illan viettää television äärellä.

Kaupunkikämpässä ei ole televisiota. Kuvittelin, että saisin vierotusoireita, mutta en oikeastaan ole tuota toosaa viikolla kaivannut. Mutta jahka pääsen kotiin, niin kummasti nojatuoli kutsuu katsomaan sitä, minkä viikolla menetti. Seuraavaksi pitänee kehittää tätä televisiosta vieroitusta siten, että järjestän viikonlopuksi niin paljon muuta ohjelmaa, etten ehdikään purkamaan digiboksiin patoutunutta kamaa. Ja seuraavana viikonloppunahan sitä onkin sitten jo niin paljon, ettei siitä enää katsomalla selviä. Hetkinen - taitaa tässä suunnitelmassa olla sellainen sudenkuopan mahdollisuus, että menee sitten se seuraava viikonloppu television ääressä aamusta yöhön ja yöstä aamuun.

Televisio on kuin huumetta!

Vapaa-ajan vietto ongelmia

2011-01-13T20:54:00.001+02:00

Kun aloitin työskentelyn täällä Helsingissä viime keväänä, törmäsin vapaa-ajan viettoon liittyvän ongelmaan. Ei jäänyt juurikaan vapaa-aikaa, jota viettää muualla kuin junassa. Kun työpäivässä kului liki viisi tuntia siihen, että siirtyi kotoa työpaikalle ja takaisin, niin voidaan puhua todellisesta vapaa-aika ongelmasta. No, olihan onneksi viikonloput ja se yksi siunattu etäpäivä, johon tosin piti sitten mahduttaa kaikki hierojat, lääkärit, kuntosalireissut ja muut "Turun suunnalla oleskelua" vaativat askareet.

Sitten syksyn pimetessä alkoi jatkuva junassa istuminen - erityisesti jatkuvasti myöhässä olevissa junissa istuminen - viedä energiaa, kolottaa hartioita ja mollivoittaistaa mielialaa. Niin kypsyi päätös "lemmenpesän" hankinnasta läheltä työpaikkaa. Monenlaista siinä tuli kuittailua työkavereiden puolelta, kun tuli tietoon, että Kalliosta tai siitä läheltä haeskelen pientä sievää yksiötä. Niille, joille tämä ei tuo mieleen mitään, niin tervetuloa Helsinkiin tutustumaan Kallion tarjontaan....

No nyt on sitten lemmenpesä hommattu ja taas on vapaa-ajan vietto ongelmia. Muutosta asti vaivannut flunssa (joka tosin vihdoinkin on irroittamassa otettaan) ja nyt pahaksi äitynyt oikean jalkaterän kiputila estävät kuntosalilla käymisen. Ihan vielä erikseen kävin muuttamassa kuntosalijäsenyyteni sellaiseksi, jolla pääsen kaikkiin Suomen SATSeihin - ja nyt en pääse ensimmäiseenkään ennen kuin selviää mikä tuota jalkaa oikein vaivaa.

Aivan hirveätä. Saatan olla parhaimmassa tapauksessa jo ennen iltapäivä neljää kämpillä eikä mitään tekemistä. Tai no, olenhan minä ison kasan villasukkia kutonut, nytkin menossa projekti "sukkia ja tumppuja keskolaan". Paitsi että tämän viikon etäpäivänä hieroja tuumasi, että ihan pitäisi lailla kieltää minulta kaikenlainen käsillä tekeminen, kun hartiat on niin jumissa, ettei hieromisestakaan tule mitään asiakkaan kiemurrellessa kipua pakoon. Olenpa siis tämän viikon vain katsellut käsityöpussukkaa ja tunnustellut, joko olisi hartiat sen verran avautuneet, että uskaltaisi jatkaa projektia.

Lukemisesta ei oikein tule mitään, sillä heti kun otan kirjan ja menen pitkäkseni, uni tulee silmään. Mikä hämmentää minua suunnattomasti, sillä nukkumaan menen usein jo iltayhdeksältä ja herään aamuisin kuuden tietämissä. Miten siis voi nukuttaa heti, jos kirjan ottaa käteen, kun yöunet ovat noin pitkät?!!?

Koneella tulee istuttua, vaikka sekin tuntuu tyhmältä, kun olen jo leipäni eteen päivän istunut koneen ääressä. Tosin nyt kun sain uuden "satulatuolin"kakkostuoliksi työpaikalle, niin joinain päivinä jopa olen innostunut tekemään töitä seisaaltaan, kun on jo valmiiksi siellä korkealla. Ihania nuo pöydät, joita voi nappulaa painamalla nostaa tai laskea. Jos on oikein tylsää töissä, voi hurruttaa pöytää ylös alas ylös alas ylös alas.....

Mutta karmea totuus on se, että minulla on uudenlainen vapaa-ajan viettoon liittyvä ongelma. Minulla on nykyään tätä vapaa-aikaa vaikka muille jakaa enkä vielä ole oikein keksinyt, mitä sillä kaikella oikein tekisi.

Ulos ei viitsi lähteä, kun on pimeää. Odotan kevättä ja aurinkoa, jotta voisin kameran kanssa lähteä kävelylle nauttimaan Helsingin saloista. Ketään ei viitsi kutsua kylään, kun tämä on vain tämmönen "kämppä". Enkä ole saanut aikaiseksi ehdotella kenellekään tutulle, että "saisinko tulla kylään" / "lähdettäisiinkö vaikka ulos syömään" / "mennäänkö leffaan" / "kiinnostaisiko teatteri" ... Tuttuja ja sukulaisia riittäisi, mutta nyt on kynnys korkealla. Niinpä sitten katselen näitä seiniä ja mietin, mitä ihmettä tehdä kaikella tällä vapaa-ajalla.

Pitkän hiljaisuuden päätös

2011-01-12T20:29:00.000+02:00

Vaihtui vuosi ja vielä vain odottaa tämä blogi päivitystä. No, nyt päättyy pitkä hiljaisuuden kausi.

Vuoden loppu ei sujunut iloisissa merkeissä. Pikkuveljen kuoleman jälkeen elämä sujui pitkään kuin vähän usvassa.

Selvisin rankasta Intian työmatkasta osittain sen takia, että päivät olivat niin täynnä ohjelmaa, ettei ollut aikaa ajatella kotiasioita. Todellisuus iski vasta Frankfurtin lentokentällä, josta soitin äidilleni kysyäkseni kuulumisia.

Intian matkasta jäi muutamia valokuvia ja mielikuva jyrkistä vastakohtaisuuksista. Slummien keskelle oli rakennettu hienoja uusia toimistorakennuksia. Samalla kadulla kulki upeita, uusia autoja ja aivan käsittämättömässä kunnossa olevia kulkuneuvoja. Samalla kadulla kulki kerjäläiset ja rikkaat ja eron kyllä huomasi.

Tässä muutamia kuvia länsimaalaista sielua raastaneesta liikenteestä. Kaksi ensimmäistä päivää meni autokuskin naureskellessa meidän syviä henkäisyjä... sitten siihen alkoi pikkuhiljaa tottua: enää henkäilytti vain auton alle yrittävät kulkukoirat - niitähän ei siellä väistellä!

Kotiuduin myöhään lauantai-iltana ja niin vain lähdettiin mieheni kanssa seuraavana päivänä kuljettamaan ensimmäistä muuttokuormaa kaupunkikämppään, jota Lemmenpesäksi kutsutaan. Vaikka monta huonoa muistoa on nykyisestä autostamme, tässä suhteessa se on verraton apuväline. Sillä on muutettu poika Poriin ja nyt äiti Helsinkiin. Toinen kuorma vietiin tiistaina ja samalla reissulla käytiin sekä Espoon että Vantaan Ikeassa. Espoosta pari lipastoa ja Vantaalta vuodesohva. Niin että tervetuloa, jos tarvetta tilapäiselle majoituksella Helsingissä - vuodesohda odottaa!

Veljeni hautajaiset olivat heti seuraavana viikonloppuna Intian matkan ja muuton jälkeen. Olin vielä reissun jäljiltä väsynyt, mutta niin vain hautajaisistakin selvisin. Hautajaisten mieleenpainuvin hetki oli, kun pikkuveljen työtoverit esimiehensä johdolla olivat laskemassa omaa kukkalaitettaan arkulle eikä esimies tahtonut kyyneliltään saada lyhyttä värssyänsä luettua.

Itse saatoin pikkuveljeni viimeiselle matkalle seuraavin sanoin:

Älä ajattele, että elämä on lyhyt.
Ajattele – miten erikoinen kokemus.
Kun siinä ei ole kysymys pituudesta lainkaan,
vaan että ylipäänsä on saanut kokea tämän.

En tiedä näiden kauniiden sanojen koostajaa, joten en voi häntä tässä yhteydessä nimetä.

Joulun vietimme mieheni kanssa kahdestaan kilpaa yskien. Vielä uusi vuosikin meni köhiessä. Nyt jo alkaa pikku hiljaa tuntumaan siltä, että eihän tässä suurempaa hätää olekaan. Keuhkot toimii ja ilma kulkee!

Ja niin sitä ollaan tässä - täällä Lemmenpesässä nytkin istun ihan yksikseni. Intouduin tänään siirtämään huonekaluja paikasta toiseen, mikä on sinänsä saavutus tässä kantti kertaa kantti yksiössä. Mutta kun nyt on tuota niin sanottua vapaa-aikaa eikä tiedä, mitä sillä tekisi. Palataan siihen aiheeseen huomenna, ylihuomenna tai joskus tässä lähiaikoina.

Pikkuveli

2010-11-17T20:21:00.000+02:00

Elämä voi joskus yllättää. Iskeä puun takaa ja viedä jalat alta.

Tiistai-iltana kello 19 tuli varmasti tähän astisen elämäni järkyttävin puhelinsoitto. Pikkuveljeni on löydetty kuolleena asunnostaan, jossa on ollut tulipalo. Poliisi pyysi tulemaan vanhempieni turvaksi. Olimme tuolloin kauppakeskuksessa, mutta ostosten teko jäi siihen. Muutama puhelinsoitto ja kotiin pakkaamaan: yöpuku, työvarusteet, rauhoittavaa lääkettä. Vanhempi tytär haettiin mukaan ja niin lähdettiin ajamaan kohti mummolaa järkyttynein mielin.

Matkalla selailin nettiä ja löysin muutamasta nettilehdestä uutisen tapahtuneesta. Uutinen oli eri sanamuodoin eri lehdissä, mutta sanoma oli sama: pikkuveljeni oli kuollut.

Minä ja pikkuveli vuosia, vuosia sitten

Terapian tarpeessa

2010-11-15T20:48:00.000+02:00

Yksi suosikki tv-hahmoistani on Adrian Monk. Tunnistan itsestäni niin monia piirteitä, joiden perusteella kutsun itseäni useastikin Monkiksi. Tänään tulin siihen tulokseen, että Adrianin esimerkkiä seurataen minunkin ehkä pitäisi hankkiutua terapiaan. Miksikö?

Tänään cycling tunnilla silmät hakeutuivat kahteen kanssakuntoilijaan. Toinen ei pysynyt lainkaan tahdissa ja aina kun vilkaisin sinne, menin omassa rytmissäni sekaisin. Teki mieli huutaa "eikö sulla ole yhtään rytmitajua!". Herrijee - terapian tarpeessa! Eihän se nyt missään laissa lue, että on aivan ehdoton pakko polkea musiikin rytmissä - siihen vain ohjataan.

Toinen kanssakuntoilija oli nostanut satulansa liian korkealle. Tiedättehän miten siinä sitten käy. Pyöräilystä tulee melkoista kallistelua, koska polkimet ovat liian "kaukana" ja niitä pitää tavoitella vartaloa taivuttamalla. Paloin halusta kiljaista ohjaajalle "käy nyt laskemassa tuon toopen satula oikealla korkeudelle!" Herrijee - terapian tarpeessa! Eiköhän se ollut kanssakuntoilijan ihan oma asia ja vaikka se ei niin kauniilta näyttänytkään, niin ihan sama.

Poika kertoi viikonloppuna, ettei ole ajanut ajokortin kakkososiota. On hakenut siihen kahden vuoden siirtymäajan, mutta nyt rupeaa sekin loppumaan eikä rahaa kakkososaan ole kasassa. "Ajelen sitten ilman kunnes jään kiinni." Voi kauheata - eihän niin voi toimia. Ajokorttihan on pakollinen, lain edellyttämä. Herrijee - terapian tarpeessa! Poikahan on jo aikuinen ja jos hän päättää toimia tässä asiassa vastoin ehdotustani perustellen sitä rahapulalla, niin mikä minä olen hänet tuomitsemaan. Ellen sitten suostu maksamaan sitä noin kolmeasataa euroa. Todellakin terapian tarpeessa, kun edes mietin sitä, että olisin velvollinen maksamaan autokoulun kakkososion.

Viime kesänä tein ne elämäni ensimmäiset villasukat, Monk-sukat. Todellakin terapian tarpeessa!

Töissä näen punaista, jos joku piirtelee muistiinpanoihini lintusia tai kukkasia. Terapian tarpeessa!

Minun on erittäin vaikea käsittää sitä, että kaikki eivät ole yhtä tarkkoja työssään tai että he voivat tyytyä johonkin puolittaiseen. Eikä sillä väliä, jos se nyt ei tule hoidettua tänään - ehtiihän sen huomenna. Ja meikäläinen siinä vieressä kiehuu ja kuohuu. TE-RA-PI-AN tarpeessa!

Taulut eivät saa olla vinossa. Kengänpohjissa ei saa olla sepeliä. Turun Sanomat pitää lukea alusta loppuun - joten jos mies ehtii aloittamaan lehden lukemisen, odotan, kunnes alkuosa vapautuu. Väärin kirjoitettua tekstiä ei voi sutata - siihen pitää saada korjausteippiä. Jos muistiinpanot tulee kirjoitettua epäselvästi, ne pitää kirjoittaa puhtaaksi - joskus jopa kahteen kertaan, sillä jos jotain unohtuu välistä, se pitää saada juuri sinne oikeaan kohtaan - ei mihinkään muualle. Isokin kirjontatyö puretaan, jos siellä on jokin väärin kirjailtu kohta. Ei sillä väliä, jos sitä ei kukaan muu huomaa, mutta kun minä sen kerran huomattuani en näe enää mitään muuta. T-E-R-A-P-I-A-N T-A-R-P-E-E-S-S-A !!!

Hyvää Ähkypäivää

2010-11-14T22:26:00.000+02:00

Eilen kävimme mieheni isän luona Salossa juhlistamassa isänpäivää etukäteen. Normaaliin tapaan oli kahvipöytä täynnä tarjottavaa ja jatkuvaa tuputusta kuului pöydän päästä. Itse hän ei koskaan syö juuri mitään, mutta on niin loukkaantunut, kun emme syö pöytää tyhjäksi. Tarjottavaa on yleensä enemmän kuin mitä minä olen ikinä laittanut pöytään lasteni syntymäpäiviä juhlittaessa noin joskus jopa 20 hengen voimin! Vanha sanonta "ota kaikkea seitsemää sorttia" ei riitä vaan kerroin on vähintään puolitoista ellei kaksi.

No, entäpä tänään sitten. Kävimme oman isäni luona Loimaalla. Myös lapset olivat mukana. Alunperin äitini olisi halunnut, että menemme kerrankin ulos syömään. Mutta sitten isäni torpedoi koko hankkeen, koska on turhaa maksaa sellaisesta, mitä kotona saa. Ja niin oli äiti sitten taas laittanut ruokaa kuin pienelle armeijalle. Ja sama loukkaantunut narina: syökää nyt kun sitä on niin paljon. Onneksi oli "suursyömäri" poika mukana, joka sitten pari kassillista otti myös "matkaevääksi". Kun jää muuten syömättä, oli äidin toteamus.

Keskustelimme mieheni kanssa, mahtaako kyse on olla siitä, että kun on itse elänyt pula-aikana, niin haluaa nyt tarjota yltäkylläisyyttä muille. Mutta mistähän johtuu se, että nyt kun sitä on kerran saatavilla, niin itse jatketaan kuin olisi vielä pulaa kaikesta. Ihmettelen myös sitä, että miksi ihmeessä äitini kuvittelee, että on aivan luonnollista loukkaantua jos joku tulee kylään eikä suostu syömään ruokaa kun ei ole nälkä, mutta että on aivan luonnotonta, kun toiset loukkaantuvat kun hän tulee kylään ja sanoo juuri syöneensä ennen lähtöä. Muistan joskus lapsena ihmetelleeni , että miksi meidän aina piti syödä varhainen lounas sen harvan kerran kun lähdettiin kyläilemään.

Sitten keskustelimme myös siitä, että mitähän "taakkaa" meidän ikäluokka kantaa mukanaan. Mahdollisesti jotain vapaaseen kasvatukseen liittyvää omituisuutta, jota omien lasteni ikäluokat hämmästelevät. Sukupolvien välinen kuilu on mielenkiintoinen asia.

Mutta niin tai näin, tästäkin isänpäivästä selvittiin. Ei aivan vaurioitta, mutta kuitenkin.

Minä ja VR

2010-11-08T22:27:00.001+02:00

No niin. Tänään oli sitten sellainen päivä, että ystävyys VR:n kanssa alkaa olla koetuksella. Eihän sitä tietenkään mitään luonnonvoimille ja -eläville voi, ja ainahan sitä tekniikka silloin tällöin pettää. Mutta kun tätä junarallia ajaa monta päivää viikossa, alkaa kärsivällisyys olla koetuksella joskus jo vähän pienemmästäkin.

Aamun Turun Sanomat (jossa oli asiaan liittyvä juttu) tuli selattua varhaisen herätyksen takia niin pikaisesti, että vasta Kupittaan asemalla minulle selvisi, että junat eivät kulje Turun ja Salon välillä sähköratavaurion vuoksi. No kiva! Onneksi kuski, joka ajoi korvaavaa kulkuvälinettä eli EB-bussia, iloisesti kuulutellen "Tervetuloa interbussi vuorolle Saloon, jossa joudutte vaihtamaan junaan" toi aamuun vähän piristystä. Vaikka vilkaisu ympärille paljasti, että eipä se ketään muuta tainnut piristää kuin minua.

Salossa sitten vihdoin viimein päästiin junan kyytiin. Lähtö Salosta tietenkin myöhästyi ja niinpä junaemäntä kuulutti "Myöhästyneen lähdön takia kärrymyynti ei lainkaan lähde liikkeelle tänä aamuna, mutta aamukahvit on keitetty ja sitä voi tulla noutamaan vaunusta 2". Mitähän mietti se mies, joka kahvit vaunusta 2 haettuaan sai ne päällensä kotiutuessaan vaunuun 3. Vaan ei lannistunut tämäkään mies: paperilla suurimmat kahvimäärät pois ja eikun uutta hakemaan.

Oltiinpa siinä sitten tovi jurruutettu, kun kuului ihmeellistä kolinaa ja mäikettä. Ja niin vain juna pikkuhiljaa pysähtyi ja valomerkkikin saatiin. Konduktööri kuulutti valitellen junan törmänneen peuraan ja veturin kärsineen jonkin verran vaurioita. Siinä vaiheessa kyllä hymyilytti, vaikka mieli teki hakata päätä seinään. Kohta saapui herra konduktööri lippuja tarkastamaan ja pahoitteli siinä kulkiessaan "näyttää taas käyvän niin, että kun alkaa mennä pieleen niin menee sitten kunnolla".

Onneksi veturin ja sitä myötä junan sähköjärjestelmän kärsimät vauriot eivät olleet pahoja. Ensin pelottelivat "yritetään nyt ainakin Karjaalle päästä" ja "valitettavasti lämmitysjärjestelmä ei ole käytössä, joten kylmäkin voi tulla" ja "toimimimme akkuvirralla". No jaa - kun kerran lähti menemään metsään, niin mennään sitten kunnolla! Mutta eipä sitten hätä ollutkaan sen näköinen. Karjaalle selvittiin puoli tuntia myöhässä ja liuta kiukkuista karjaa otettiin kyytiin. Yhtä yritin lohdutella, että tämä on jo melkoinen ihme, että ylipäätänsä vielä liikutaan - sitten kun se juna vihdoin sieltä Karjaan asemalta lähti.

Ennen kuin Pasilaan ehdittiin hidasteltiin vielä "edellämme ajanee paikallisjuna". Mutta lohdutti konduktööri vielä kuitenkin matkaansa jatkavia "jatkoyhteydet sentään säilyivät".

Tästä episodista viisastuneena päätin karata työpaikalta jo kolmen junaan ja jatkaa päivän töitä junassa. Lähtö Pasilasta sujui aikataulussaan. Karjaalla jo sentään odoteltiin vastaantulevaa junaa joka "vielä kärsi aamun ratahäiriöistä". (Tiedättehän dominoilmiön - kun yksi juna on myöhässä, ovat pian kaikki muutkin myöhässä.) Mutta päivän huipennus koettiin ennen Saloa. Tarkkaan ottaen todella vaikea sanoa, mitä siellä junassa kuulutettiin, mutta jotain tämän suuntaista se oli "koska Salon tulovaihteen automaatio ei toimi, käy veturinkuljettaja tarkastamassa vaihteen". Hoh hoijaa!

Perillä Kupittaalla sellaiset 15 minuuttia myöhässä ja monen monta kokemusta rikkaampana. Toivonpa todella, että tuo lemmenpesä asia etenee onnelliseen lopputulokseen, jolloin voin ottaa uuden suunnan minun ja VR:n suhteessa: kaksi matkaa viikossa. Ehkä sen vielä näillä meikäläisenkin hermoilla kestää.

Intia kutsuu

2010-11-07T00:49:00.000+02:00

Kaikkea sitä pomo keksii. Meikäläinen lähtee Intiaan. Paikka, jonne en välttämättä olisi halunnut lähteä. En pidä lentomatkustamisesta enkä siis varsinkaan pitkistä lentomatkoista. Huh, huh. Pelottaa jo valmiiksi.

Toisaalta odotan sitä, että pääsen kamerani kanssa aivan uudenlaiseen paikkaan. Mietin jo nyt, minkälaisia asioita haluan sillä matkalla kuvata. Erilaisia ihmisiä, ihmisvilinän tilanteita ja ehkä mielenkiintoisia maisemia. Toivonpa, että saisin lentokoneesta ikkunapaikan. Tiedä vaikka saisin jonkun upean kuvan otetuksi lentokoneen ikkunasta.

Muutoin en tätä työmatkaa juurikaan odota. Tiedossa on rankka työviikko, puhumattakaan siitä kuinka paljon valmistelua tuo matka tulee vaatimaan. Ahdistaa pelkkä ajatus!

Samaan aikaan tuon työmatkan kanssa piti päästä muuttamaan citykämppääni. Vuokrasopimusta ei ole vielä allekirjoitettu, mutta kättä on lyöty päälle. Nyt sitten muutto siirtyy itsenäisyyspäivän tietämille. Minähän en mitään usko, ennen kuin nimet on paperissa, joten siksi toivon, että vuokrasopimus postista tupsahtaa ja saan nimeni siihen paperiin. Vasta sitten uskallan lähteä ostoksille hankkimaan kakkosasuntooni kodinkoneita ja mahdollisesti jotain muutakin.

Ja nyt nukkumaan. Ei saisi viikonloppunakaan näin valvoa, koska maanantaiaamuna pitää taas kello 4.15 avata silmät uuteen työviikkoon!

Sukkaa, tumppua pukkaa

2010-10-31T22:32:00.000+02:00

Niin on jälleen viikko vierähtänyt ja sukkapari tullut uunista ulos. Tumppuparikin on työn alla ja seuraavat suunnitteilla. Selvästikin luova kausi valloillaan.

Päivän mietteet ovat olleet lemmenpesän hankinnassa. Tiistaina on määrä "neuvotella" yhdestä ehdokkaasta. Entä sitten, jos neuvottelut johtavat tulokseen. Sitten on mietittävä, mistä raapia kasaan tarvittavat rahat ja kalusteet. Mietittävää siis riittää.

Eilen käytiin Helsingin kirjamessuilla. Kiva kokemus ja oli mukava verrata niitä Turun messuihin. Helsingissä oli ehdottamasti enemmän kuunneltavaa eli mielestäni esiintymislavoja oli enemmän. Itse jäin kuuntelemaan ihan vain jalkoja lepuuttaakseni keskustelua kirjasta nimeltään "Työtytöt". Olipa hyvä hetki jalkojen lepuutteluun ja jälkikäteen ajateltuna onni, että päätin vapaan tuolin keskeltä riviä itselleni kaapata. Keskusteluun uppoutui helposti mukaan ja kirjakin tulee varmasti jossain vaiheessa luettua.

Toivottavasti seuraavaa blogipäivitystä ei tarvitse odottaa kokonaista viikkoa. Kun viikon pitää asioita sisällään, unohtaa, mistä kaikesta viikon varrella ajatteli tänne ajatuksiaan koota. Mutta kun ei saa aikaiseksi - sitäkään, että muutaman rivin päivittäisi muiden pällisteltäväksi.

Kohti marraskuuta siis!

Lemmenpesä haussa

2010-10-24T01:27:00.000+03:00

Nyt se on sitten päätetty. Lemmenpesää haetaan Helsingistä työpaikkani lähistöltä. Yhtä "murjua" jo kävin katsomassa torstaina. Sitä ei voinut hurjallakaan mielikuvituksella nimittää lemmenpesäksi, mutta pesäksi kyllä. Eduksi voisi laskea kalusteiden kuulumisen vuokraan ja lyhyen työmatkan (about 100-150 metriä). Mutta sitten ne haitat: raitiovaunulinja ikkunan alapuolella ja muutoin siistin puoleisen kämpän aivan järkyttävä katto. No, joku voisi sanoa, onko sillä katolla niin väliä. Onhan toki. Sitähän joutuisin katselemaan sängyllä maatessani.

Seuraava ehdokas on vuorossa maanantaina. Siitä minulla ei ole mitään muuta tietoa kuin osoite ja neliöiden määrä. Niitä on liki tuplaten torstaiseen ehdokkaaseen verrattuna, mutta kunto on ilmeisesti tässäkin osoitteessa huonomman puoleinen. Matkaa työpaikalle jo jonkun verran enemmän, mutta ei liikaa.

Työkaverin kanssa juttelin tästä lemmenpesän hankinnasta. Hän ei halua kuulla myöhemminkään mitään likaisia yksityiskohtia, mutta avualiaasti nimesi minulle maalaistollolle ne kaupunginosat, josta sitä kämppää tai siis lemmenpesää kannattaa katsoa. Mukava, kun on avuliaita työkavereita. Kriteereinä ovat siis asunnon sijainti työpaikkaan nähden ja hinta. Siinäpä ne tärkeimmät.

Onhan se tietysti ikävä jättää mies tänne "viiden huoneen ja keittiön" lukaaliin viikoksi, jos itse ahtaudun ehkä jopa alle kahdenkymmenen neliön yksiöön. Lemmenpesän ideana kuitenkin on, että mies voisi joskus tulla sinne ahdinkoon seurakseni. Nyt kun ei enää koiraakaan ole huolehdittavana. Saa nähdä, toteutuuko tämä joskus vai kuoleeko ajatus sauhuunsa.

Hampaaton

2010-10-16T10:36:00.000+03:00

Kävin eilen hammaslääkärissä. Olin siirtänyt ja siirtänyt siellä käyntiä, kun tiesin, että kipua ja tuskaa on tiedossa. Mutta enpä arvannut lopputulosta. Kotiuduin käynniltä hampaattomana, tarkemmin sanottuna ilman oikean alaleuan poskihammasta.

Kyseistä hammasta on hoidettu jo vuodesta 2003 erinäisiä kertoja. Kaikki alkoi siitä, kun siitä lohkesi iso paikka. Siihen tehtiin väliaikainen paikka ja kun olin menossa sitten varsinaisen paikan uusintaan, ongelmat alkoivat. Hammas lohkesi hammaslääkärin käsiin. Jouduin vaihtamaan hammaslääkärin erikoishammaslääkäriksi. Hampaaseen tehtiin kruunu, jota tehtäessä jo todettiin, että ratkaisu on tilapäinen. Viimeisten vuosien aikana ientä on leikattu auki ja milloin on raavittu leukaluuta, milloin muuten vain poistettu tulehtunutta kudosta.

Eilen sitten poistettiin koko hammas. Hampaan juuren ympärillä oli jälleen tulehdus ja erikoishammaslääkäri tarjosi kolme vaihtoehtoa, joista sitten lopulta valitsin hampaan poistamisen ja sillan teettämisen. Kallis päätös, mutta sanoin erikoishammaslääkärille, että olen väsynyt tähän jatkuvaan rumbaan hampaan ympärillä.

Onnekseni siltaa ei voi tehdä ennen kuin vähintään kolme kuukautta on kulunut hampaan poistamisesta. Kraaterin pitää parantua ensin. Senkin jälkeen aikaa sillan rakentamiseen on yhdestä kolmeen vuoteen. Silta pitää saada aikaiseksi ennen kuin yläpuolella oleva hammas valahtaa irti leukaluusta. (Huomatkaa, että minä tässä käännän erikoishammaslääkärin ammattipuheet kansan kielelle)

Onneksi tarkoittaa tässä kohtaa sitä, että näin minulla on aikaa kerätä tarvittavaa summaa kasaan. Aikaisintaan sillanrakennuspuuhiin voidaan ryhtyä tammikuussa ja rakennustyön alkua erikoihammaslääkäri suositteli korkeintaan siirtämään vuoden 2011 loppuun. Taidan jo tietää, mihin ensi kesän lomarahat uppoavat. Hyvästi suunnittelmani ostaa kameraan kunnon putki!

Työmatkustaja

2010-10-11T17:01:00.000+03:00

Väsynyt työmatkustaja ilmoittautuu. Aamulla lähdin liikkeelle sillä aamuyön junalla eli kello 5.44 lähtevällä junalla. Kupittaalla samaiseen torkkuvaunuun kipitti nainen, joka kälätti kännykkään suureen ääneen. Miksi ihmeessä pitää tulla torkkuvaunuun, jos mielessä on vain tiukkasanainen kännykkäkeskustelu. No, tunnustetaan - ei sitä puhelua kauan kestänyt. Mutta jostain syystä ei vain uni tullut tänä aamuna heti silmään ja sitten kun tuli, niin tuli katkonaisena. Olin edellisenä iltana siirtänyt nukkumaan menoa todistellen itselleni, että nukun sitten junassa. Mitä opin? Ei kannata todistella itselleen mitään.

Nyt olen matkalla kotiin. Entistä väsyneempänä. Tein uutterasti töitä koko päivän ja nyt on olo, että olen antanut kaikkeni. Yritän kuitenkin sinnitellä hereillä, koska jos nyt nukun, on illalla uusi ongelma. Uni ei tule silmään, kun on hyvin levännyt junassa. Aivan varmasti nukkuisin niin sikeästi, että jos en olisi menossa junan pääteasemalle, huristelisin ohi sujuvasti.

Edessäni istuu herrakaksikko, jonka suurinta huvia on nostaa juuri laskemani "ikkunaverho" sellaisiin korkeuksiin, että aurinko häikäisee näytön vaikeaselkoiseksi mössöksi. Onneksi minulla on kuulokkeet korvilla, etten kuule heidän keskusteluaan. Mutta tuoksusta päätellen "pojat" ovat lähteneet liikkeelle pubin kautta ja juuri ostivat lisää menovettä myyntikärryistä. Onneksi matka ei ole pitkä. Ja onneksi kuulokkeista kuuluu hyvää musiikkia.

Syntymäpäiväni kunniaksi ostin minäkin jotain hyvää kärryistä: minipurkin Pringlesejä. Kova suolaisen himo iski ja kun niitä kerran oli tarjolla, niin lankesinhan minä. Kuinkas muutenkaan. Ei taida olla aikoinaan uhoamani projekti junanpenkin täyttöasteen alentamisesta millään lailla käynnissä. Huono projektipäällikkö ( minä), joka ei saa pidettyä projektin henkilöä (minua) kurissa. Projektilta puuttuu ohjausryhmä! Siinä selitys. Nyt ei muuta kuin vapaaehtoiseksi ilmoittautumaan!

Elämä jatkuu

2010-10-09T11:00:00.000+03:00

Niinpä vain on aikaa vierähtänyt viimeisimmästä kirjoituksesta.

Koti on tuntunut kovin tyhjältä ilman rakasta koiraamme Leeviä. Toisaalta elämä on helpottunut. Minun pitkät työmatkani ja miehen intohimo pitkiin työpäiviin eivät vaadi enää erikoisjärjestelyjä. Lattiat pysyvät puhtaina eikä tarvitse enää katsoa, mihin jalkansa iskee. Ja kuten pitkästä aikaa eilen kotiin tullut tytär tuumasi: täällä "haiseekin" erilaiselta.

Kyyneleet toki vierähtävät poskille edelleen, kun katsoo Leevin kuvia tai kertoo jolle kulle asiasta vielä tietämättömälle, ettei Leeviä enää ole. Puhumattakaan siitä kyynelten tulvasta, joka virtasi katsellessani vanhimman tyttären tekemää videota Leevistä.

Uurnaa odotellaan. Lasku on jo maksettu, mutta ilmoitusta siitä, että uurna olisi noudettavissa, ei ole vielä saatu. Laskun mukaan uurna olisi ollut noudettavissa eilen. Pitänee soittaa ensi viikon keskipuolella, jos ei viestiä ole siihen mennessä tullut. Kun uurna on saatu sille varatulle paikalle, uskon että surutyökin helpottuu.

Leevi in Memoriam

2010-09-25T23:44:00.022+03:00

Leevi syntyi 5.10.1998 ja oli ilonamme liki 12 vuotta. Tässä muutamia rakkaita otoksia näiden vuosien varrelta. Kiitos Leevi!

Emännän halauksessa

Mitähän joulupaketista löytyykään

Retkellä Väskin saaressa - käyttäen jääreittiä

Rapsutuksia, lisää rapsutuksia

Tästäkään Leevi ei pitänyt


Vesipeto, joka ei pitänyt uimisesta

Alkaa vanhaa jo väsyttää

Leevin lempipuuhan jälkiä

Leevi rakasti lunta

Leevin viimeisiä juoksuaskeleita

Viimeinen automatka - rakas lelu mukana

On turvallista nukahtaa rakkain lelu tyynynä

Leevi in Memoriam

Nukkui pois 24.9.2010 läheisten läsnäollessa

Big Fat Lady

2010-09-02T23:01:00.000+03:00

Monta päivää ilman blogipäivityksiä ja kun nyt sitten taas ehdin päivittämään, niin mistäpä muustakaan aiheesta kuin junamatkailun riemuista.

En totisesti ole pieni ihminen, pyöreä kuin mikä, mutta kyllä minä ihan mukavasti mahdun junanpenkkiin. Ei ahdista ollenkaan. Paitsi tänä aamuna ahdisti. Olin tehnyt töitä Karjaalle asti ja toiset matkustajat huomioivana ajattelin vapauttaa vieruspenkkini tunkemalla repun jalkatilaani. Tarkoitus oli jatkaa koneella työskentelyä - muutamia omia juttuja ajattelin puuhastella loppumatkan ajan.

Voi niitä toiveita. Viereeni istahti vähintään itseni kokoinen, ellei peräti astetta suurempi naisihminen, jolle se oma penkki ei riittänyt. Naista pursusi väkisinkin minun puolelle ja minä jouduin kiilautumaan kiinni ikkunaan, jotta olisin ylipäätänsä edes jotain voinut koneen kanssa tehdä. Kyynärpäät kainalossa, niska kenossa... eihän siitä mitään tullut. Tai tuli, mutta oli hyvin vaikeata.

Kun sitten vielä vieruskaverini päätti ostaa aamukahvin kärryistä, oli mittani täysi. Kahvimuki heilui kerta toisensa perään uhkaavasti pöydällä, joka ei yltänyt ihan vaakatasoon, vaan oli sillä lailla mukavasti "melkein ala-asennossa". Ja ihan kuin se ei olisi riittänyt, piti vielä Huvudstadbladetia siinä sivussa lukea. Kahvikuppi heilui entistä uhkaavammin. Ja ihan vain sivuhuomiona, että vaikka iso olenkin, niin kyllä minä saan sen pöydän ihan vaaka-asentoon asti!

Tekemistä oli, että sain koneen kerätyksi ja tungetuksi reppuun. Kun on itsekin kerran iso, niin ei sitä ihan kaikkeen taivu ja nyt sitä niin sanottua työskentelytilaa oli todella vähän. Hiki tuli ja kiukku nousi. Päätin sitten rauhoittaa itseäni sulkemalla silmät ja torkkumalla loppumatkan.

No en sitten torkkunutkaan. Big Fat Lady päätti, että parempi pysytellä hereillä. Yskänkohtaus toisensa perään. Ääni mitään, mutta kun olin ihan oikeasti tuntevinani erinäisiä pisaroita omalla poskellani. Ai että miten teki mieli sanoa ääneen jotain. Mielessäni sanoin moniakin asioita.

Nyt jälkikäteen harmittaa yksi asia, minkä olisin voinut tehdä toisin. Olisin voinut toivottaa Pasilassa vierustoverilleni hyvää päivänjatkoa, sillä ei hänelläkään varmasti helppoa ollut siinä vieressä meikäläisen pursuillessa ja kiemurrellessa.

Ja mitäpä muutakaan tämän kokemuksen jälkeen kuin illalla rankan ja pitkän työpäivän päätteeksi salille iki-ihanan ADHD-ohjaajan vetämälle shape-tunnille. Tavoitteena pienempi junanpenkin täyttöaste.

Kaksi vanhaa puuta

2010-08-29T20:11:00.001+03:00

Tässä on nyt pari viikkoa miehen kanssa opeteltu elämistä ja olemista kahdestaan. Ei ole nuorempi tytär kotona kitisemässä eikä isommistakaan lapsista juuri ole seuraa ollut. Mitä nyt pikimiten piipahtavat - rahaa tai jotain muuta hakemassa.

Eilen kävimme pitkästä aikaa yhdessä ulkoiluttamassa koiraamme Leeviä. Myös kamera oli mukana matkalla ja kun kuljimme erään kallionyppäreen ohi, en voinut olla ottamatta kuvaa kahdesta lähes yhteenkietoutuneesta männyn käkkärästä.

Juha Tapio: Kaksi vanhaa puuta
ja sä viet mut ikkunan luo
ja sä sanot: "mehän ollaan niin kuin nuo"

Kuvan puut eivät ehkä ihan vastaa Juha Tapion laulusta syntyvää mielikuvaa, mutta jotenkin nuo puut kuvastivat meitä.

Mami

2010-08-26T22:27:00.000+03:00

Suosittelen lämpimästi: Mami.

Aina ei ole VR:n päivä

2010-08-25T22:45:00.001+03:00

Tänään tuli tuntumaa siihen, mitä se on, kun ei ole VR:n päivä. Vaikka VR:ää niin paljon parjataan, niin kyllä pääsääntöisesti junat kulkee ja ihmiset on tyytyväisiä. Paitsi ne, jotka eivät ole mihinkään muuhunkaan tyytyväisiä.

Aamulla alkoi junan vauhti hyytyä ennen Karjaata. Hetken päästä kuului kaiuttimista "joudumme hidastamaan edellä kulkevan junan teknisten ongelmien takia". Siinä hetken ihmettelin, että mikä ihmeen edellä kulkeva juna. Eihän tällä välillä kulje kuin Turku-Helsinki junia - vasta Karjaaltahan niitä paikallisjunia kulkee. No niinpä. Aamuyön juna IC122 oli hyytynyt kesken matkan teon. Tai siis veturi hyytyi. Nippa nappa - kuulema - juna saatiin Karjaalle ja ihmiset siitä IC124:n kyytiin. Tiivistä tunnelmaa, mutta käsittääkseni kaikille löytyi istumapaikka eikä kukaan toivottavasti istunut loppumatkaa vessassa.

Kiukkuisia ilmeitä näkyi Pasilan asemalla ja sivukorvalla olin kuulevinani jonkun vaativan korvauksia VR:ltä. Varmasti siihen onkin oikeutettu yksi jos toinen. Olihan aamuyön junan matkustajat viettäneet ylimääräisen tunnin matkallaan ja me muutkin olimme myöhässä perillä. Itsellänikin oli "kiire", kun pomo oli varannut statuspalaverin koeaikani päättymisen johdosta jo aamuyhdeksäksi. Kerrankin oli tuuria: bussi tuli juuri sopivasti paikalle. Olin työpaikalla noin 5 vaille ja ehdin sitten jo huhuilemaan pomon perään, kun ei häntä vain näkynyt.

Iltapäivällä katselin huolestuneena VR:n sivuilta, että Turun junat kulkivat aikatauluistaan jäljessä ja yksi oli jopa peruttu. Kuitenkin tilanne näytti hyvältä ja lähdin iloisin mielin kohti Pasilan asemaa. Vielä asema-aulassakin näytti hyvältä. Valotaululla ei ollut kuin pahoittelut siitä, että IC133 oli ajettu pikavuorokalustolla. Nou hätä, minähän olin menossa IC139:llä kotiin.

No, menin sitten asemalaiturille. Huolestuneena katsoin opastetaulua: juna Kirkkonummelle 16.13. Hetkinen! Missäs Turun junan tiedot ovat? Ei muuta kuin kännykällä VR mobile palveluun. Huh - ei mitään ilmoitusta, että olisi ongelmia. Kello saavutti junan lähtöhetken 16.09 mutta mitään ei näy eikä kuulu. Sitten vihdoin viimein tuli kuulutus, että jokin ongelma on. Kirkkonummen juna tuli ja meni. Taululle tuli tieto, että Turun juna lähtee 16.20. Tuli kuulutus: Turun juna on aivan kohta lähdössä Helsingistä ja tulee tänne muutamassa minuutissa. Tuli uusi tieto taululle: juna lähtee 16.25. Lisää kuulutuksia: jokin kaapelivika Helsingin päärautatieaseman ja Pasilan välillä tekee kiusaa. Taululle uusi aika: 16.29.

No, tulihan se juna sieltä vihdoin ja pääsimme lähtemään hieman jälkeen puoli viiden. Eli noin kaksikymmentä minuuttia aikataulusta jäljessä. Espooseen saakka meni hyvin. Sitten tuli kuulutus: joudumme odottelemaan raiteen vapautumista. Kului hetki ja taas uusi kuulutus: myyntikärryt eivät pääse vaunusta kaksi eteenpäin hissin rikkoutumisen vuoksi. Epätoivoinen huokaus pääsi yhdeltä jos toiselta: pääseeköhän tällä junalla lainkaan kotiin. Joko sanoi ääneen, että tässä junassa ei taida toimia kuin vessat. (Nekään muuten eivät aina toimi. Niidenkin ovissa on toisinaan lappu: ei käytössä.)

Karjaalle asti päästiin sitten lopulta suht mukavasti ja Hangon juna siellä odotteli matkustavaisia. Matka jatkui rauhallisesti, kunnes päästiin Ervelään. Taas pysähdyttiin. Jäätiin odottelemaan vastaantulevaa junaa. Mitäpä siinä muutakaan voit kuin yrittää nauttia matkanteosta ja keksiä jotain tekemistä. Ei vain itselläni sattunut olemaan kuin työpapereita mukanani. Ei mitään mukavaa kirjaa. Ei mitään mielenkiintoista käsityötä. VAIN työpapereita!

Loppujen lopuksi pääsimme Turkuun reilu puoli tuntia aikataulusta myöhässä. Tampereen juna ei odottanut matkustavaisia eikä tarina kerro, miten siihen junaan aikoneet jatkoivat matkaansa. Matkan aikana kyllä kuulutettiin Tampereen junaan aikoineita ottamaan yhteyttä konduktööreihin jatkoyhteyksien selvittämiseksi.

Tämä tarina on tosi, vaikka joissakin yksityiskohdissa voikin olla heittoa todellisuuteen verrattuna. Kärrymyyjäkin totesi, kun kävin kahvin ja muffinsin vaunusta kaksi noutamassa, että tämä muistuttaa jo lähinnä farssia. Onneksi ei sentään tragediaa!

(Jonkinverran tiivistetympi selostus löytyy mm. MTV3:n sivuilta)

Tiistai!

2010-08-24T22:02:00.000+03:00

Että minä aina osaankin sotkea tiistait viikon ekaksi työpäiväksi. Varmaan noin kaksi kuukautta sitten lampsin maanantain etäpäivän jälkeen toimistolle, jossa yksi työkaveri huikkasi, että yksi ajo ei ole onnistunut. Johon minä "ei sitä ajeta maanantaisin". Hetken hiljaisuus... "ei niin, mutta nyt onkin tiistai."

Ja tänään sitten taas. Työkaveri tuli ihmettelemään, kun haukottelin makiasti hieman jälkeen kello yhdeksän. Puolustuspuheenvuoroni "tää on tätä, kun aina aloitan viikon sillä aamuyön junalla" sai hieman kummastuneen vastaanoton. "Niin, tarkoittanet kuitenkin, että kun on viikon ensimmäinen toimistopäivä." Kuka enää uskoo siihen, että teen etäpäivisin töitä kotona!?!? Olisi kyllä syytä uskoa, kun olen itse sitä mieltä, että etäpäivinä saan jotain aikaiseksikin, kun ei ole niitä toimiston häiriötekijöitä.

Tänäänkään ei kunnollista novellimateriaalia kertynyt junassa. Ellei lasketa eräiden vakiomatkaajien suunnittelemaa junailijoiden rapulounasta KalaTrapissa 19.8.2011.

Yksi kehui ravintolan maasta taivaaseen. Itse olen sitä mieltä, että viime vuonna ei taso enää ollut ennallaan, mutta tänä vuonnahan ravintola tiputti kalan nimestään ja on enää pelkkä Trappi. Maltoin olla korjaamatta kyseiselle naantalilaiselle kehuskelijalle tuon nimenmuutoksen.
Pohtivat majoitusta, sillä osa junailijoista oli Salosta. Ravintolaa kehunut lupasi majoitusta, sillä asuuhan hän vain 75 metrin päässä ravintolasta. Häh? Asuuko hän Naantalin kirkossa? Tai läheisessä gasthousessa? Kun en äkkiseltään keksinyt mitään asuinrakennusta tuolta etäisyydeltä. Mutta voihan olla, etten ole vielä riittävän naantalilainen tunnistaakseni asuintalot muusta rakennuskannasta.
Pitihän tuo varaus tietenkin kalenteriin laittaa, koska yksi seurueen jäsenistä sen omaan kännykkäkalenteriinsa lisättyään tuumasi, että jos muut eivät lisää päivämäärää omaan kännykkäänsä, joutuu hän istumaan ravintolassa yksin. Nyt tietenkin tuli hätä, että voiko omaan kännykkään laittaa kalenterivarauksia niin pitkälle. Ja miten ihmeessä tätä kalenteria siirretään niin pitkälle eteenpäin. Ja jälleen oli äänessä tämä naantalilainen junailija.
Kun oli päivämäärä saatu kännyköihin, rupesivat tietenkin miettimään sellaisia käytännön asioita kuin että

millä junalla lähdetään Helsingistä
miten siirrytään Turusta Naantaliin
kuka tekee ravintolaan pöytävarauksen
kuinka pitkään ravintolassa istutaan

Jos tuo ei ollut pitkän tähtäimen suunnittelua niin ei mikään ole. Taidanpa laittaa omaankin kalenteriini varauksen tuolle päivälle ja luonnollisesti muistutuksen noin kuukautta etukäteen siitä, että muistan tehdä pöytävarauksen. Ja sitä ennen pitänee käydä varmuuden vuoksi tarkistamassa, onko laatu saatu kohdalleen kalan tiputuksella. Taidanpa laittaa siitäkin muistutuksen kalenteriini.

Zumba-maanantai

2010-08-23T21:11:00.000+03:00

Etäpäivä. Ne ovat mukavia siitä, että ei tarvitse matkustaa junalla. Ja myös siitä, että niinä päivinä ehtii salille - ellei ole jotain muuta tärkeämpää. Tänään ehdin - zumbaamaan. Mitään sen tärkeämpää ei voi olla!

Hiki virtasi. Lantio ei ehkä liikkunut ihan niin kuin oli tarkoitus, mutta liikkui kuitenkin. Ja hauskaa oli. Paitsi silloin, kun hiki otsapannasta huolimatta kirveli silmissä.

Suosikki cycling-ohjaajani oli vastaanotossa, kun tulin kuittaamaan itseni zumba-tunnille. Hän kysyi, ehdinkö enää koskaan pyöräilemään hänen kanssaan. Ai miten tuntui mukavalta! Ja kyllähän minulla on ikävä hänen tunneilleen, mutta kun en kertakaikkiaan ehdi kaikille niille tunneille, joille haluan. Tänään olisin ehtinyt Katjan cyclingiin, mutta valitsin zumban. Ensi maanantaina en ehdi. Huomenna ehtisin Katjan 75-tunnille, mutta en taida jaksaa ja jos menisin, olisin kotona vasta juuri ennen nukkumaan menoa. Sunnuntaisin Katja vetää cycling intervallia ja vaikka olen niilläkin tunneilla käynyt, ei tämän hetkinen kunto ole lähelläkään intervallia! Perjantaina yritän päästä cyclingiin, mutta siinä on sellainen mutka, että sen päivän työpalaveri jos siirretään sittenkin Espooseen, saan unohtaa sen. Olen tunnin varannut alkuperäisen "palaveri Turussa" suunnitelman mukaan. Onneksi minua merkittävämmän äänivallan omaava henkilö projektissani ehdotti Turussa pysymistä, mutta ei se ole vielä taattua.

Joskus tuntuu, että olen oravanpyörässä. Katselin jälleen kerran vuokra-asuntojen hintoja Helsingin seudulla. Ei ole varaa - vieläkään. Pitäisi saada vähän isompi pesämuna kasaan, jotta olisi varaa vuokratakuuseen, vuokraan ja tarvehankintoihin. Eikä tuo mieskään siitä ajatuksesta edelleenkään pidä. Vaan jahka tästä illat pitenevät ja minä känkkäröidyn, niin eiköhän ala miehelläkin ääni kellossa muuttumaan. Olisihan se kivaa, että meillä olisi sellainen "lemmenpesä", jossa hänkin voisi piipahtaa työmatkoillaan. Vaikka tälle ajatukselle on moni nauranut...

Huomenna taas keräämään novelliaineksia 5.44 lähtevään junaan. Luulen, että otan torkkupeiton mukaani ja linnottaudun torkkuvaunuun kuorsaamaan.

Mahatauti

2010-08-22T22:06:00.000+03:00

Kävin kuten pelättiin - sain mahatautitartunnan ja olen tämän päivän viettänyt enemmän tai vähemmän pitkällään tai "istuen". Onneksi ei iskenyt jo perjantaina, vaan saimme suunnitellun mökkireissun tehdyksi.

Perjantaina oli ihana kuutamo, vaikkei vielä ollutkaan täysikuu. Kävimme kuitenkin kuutamouinnilla. Itse kuutamouinnista en saanut otetuksi kelpoista valokuvaa, mutta pimeyttä odotellessa sain napatuksi jonkinlaisen kuvan järven pintaan heijastuvasta kuunsillasta. Sitä samaista siltaa myöten minä sitten pimeyden tullen kävin uimassa. :)

Mökillä oli isäni serkun ruotsalaissyntyinen mies, joka on aivan äärettömän taitava valokuvaaja. Hänen kanssaan keskustelimme pitkät tovit kameroista, objektiiveista ja tekniikoista. Katselimme sekä hänen että minun ottamia kuvia ja keskustelimme, mikä niissä on hyvää ja huonoa ja minkälaisella objektiivilla kuvat oli otettu ja minkälaisin asetuksin. Vertailimme kameroiden ja objektiivien hintoja Suomessa ja Ruotsissa. Isäni serkku jossain kohtaa lauantain aamupäivää totesi, että meillä on ihan ikioma kamerakerho koolla. ;)

Tällä reissulla myös vanhempi tyttäreni innostui kameran kanssa leikkimisestä ja esitti toiveen digijärkkäristä joululahjaksi. Huh huh. Mistäs minä ne rahat otan, jos molemmille tyttärille pitäisi ostaa digijärkkäri (varmasti jokin kit ja mielellään eri rungolla kuin itselläni, jotta voitaisiin vertailla) ja itselleni macro-objektiivi (CANON EF 100/2.8 L IS USM MACRO). Joku jää ilman, ellei useampikin.

Mutta nyt takaisin vaaka-asentoon ja toivomaan, että olo on huomenna parempi. Onneksi on etäpäivä, niin ei tarvitse jännittää, pystyykö matkustamaan junassa, kun saa joka tapauksessa jäädä kotiin. Mutta tuleeko työnteosta mitään - se on toinen juttu se.

Vä-sy-nyt

2010-08-19T22:37:00.000+03:00

Miten voi ihminen olla näin väsynyt? Vielä olisi huominen työpäivä - onnekseni etäsellainen - ja vasta sitten voi heittää vapaalle. Tällä kertaa taidan ihan oikeasti ottaa rennosti ja annan muiden ajaa autoa viikonlopun mökkireissulla. Voisin kerrankin minäkin istua siideripullo kädessäni auton takapenkillä. Edellisestä kerrasta onkin aikaa.

Pari rankkaa työpäivää takana. Neljän kuukauden koeajasta pari hassua päivää jäljellä ja tänään taas tuli mieleen, että vielä voi paeta takavasemmalle suht siististi. Jotenkin vain tänään oli taas sellainen päivä. Mikä sinänsä on hämmentävää, koska tänään oli oikeastaan melko hyvä päivä. Siinä oli vain pari pientä asiaa, jotka saivat päivän loppusaldon negatiiviseksi.

Aamulla en nukkunut junassa vaan tein taas töitä Karjaalle asti ja sitten sainkin taas hyvää seuraa, jota riitti Espooseen asti. Aamupäivän demotilaisuuskin meni yllättävän hyvin, vaikka alkukankeutta oli (ei ollut kuvaa, ei ääntä, yhteydet pätkivät). Iltapäivän puuduttava palaveri siirrettiin ensi viikkoon. Ja lounaan jälkeinen tilannepalaveri sujui suht jouhevasti. Ja silti. Oli sellainen olo töistä lähtiessä, että voi vitsi.

Kotimatkalla junassa ei tapahtunut yhtikäs mitään merkittävää. Ketään ei tippunut penkiltä. Ketään ei uitettu kahvissa. Kukaan ei kertonut suureen ääneen yhtikäs mitään mielenkiintoista. Suorastaan ankea kotimatka.

Turun päässä piti koukata TKO:n kautta hakemassa kotiin mahatautia poteva tytär. Kovasti varoiteltiin, että pysyy kaukana meistä, sillä me emme halua mahatautia juuri nyt, kun on tuo suurella vaivalla järjestetty mökkireissu tiedossa.

Illan rankin osuus oli Soneran asiakaspalveluun soittaminen. Käämit paloi ja vieläkin savu nousee. Savu tosin johtuu siitä, että poltetuilla käämeillä en huomannut, että uunissa oli puhdistusainetta, joka olisi pitänyt pyyhkiä pois, vaan väänsin vivut kaakkoon ja sitten savun hälvennyttyä tarkistettiin vahingot. Onneksi minimaaliset! Niin mutta se asiakaspalvelu. Ensin sinne pitää jonottamalla jonottaa, sitten saa kuta kuinkin surkeata palvelua ja kun asia on vielä kesken, puhelu katkeaa. Kun yritin soittaa uudestaan, pääsin keskustelemaan automaattisen puheentunnistimen kanssa. Kumma vehje, ei ymmärtänyt semmosta perinteistä suomalaista asiakaspalautetta kuin "haista v-u". Totesi vain tyynenä "en saanut selvää". Jätin homman siihen. Enköhän saa sen asiani jotenkin muuten hoidettua. Ja ainahan operaattorin voi vaihtaa.

Ja kaiken tämän jälkeen, miksi en olisi väsynyt.Ja nenäni on tukossa. Liekö savuallergiaa vai jotain muuta.

Silminnäkijä

2010-08-18T22:18:00.000+03:00

Olin tänään silminnäkijänä varsin omituiselle tapahtumalle.

Työpäivästä uupuneena päätin pitkästä aikaa sijoittaa vähäistä varallisuutta kahviin ja kinuskimuffinsiin Avecran minibistro-kärrymyynnistä. Vieressäni istui juuri eläkkeelle jäänyt virkeä naisihminen. (Tämän asian hän teki selväksi noin kahdessa minuutissa.) Onnettomuudeksi olin "häätänyt" naisen käytäväpaikalle kun itse halusin ikkunapaikan. Kärry tuli ja ilmoitin haluavani kahvin ja muffinsin. Myyjä alkoi pumppaamaan kahvia pahvimukiin tai yritti tehdä niin. Jostain käsittämättömästä syystä kahvi ei osunut mukiin vaan purskahti vieressäni istuneen naisen päälle.

Onnettomuuden lisäämiseksi naisparalla oli vitivalkoinen (ja 200 € !!!! maksanut) paita päällä ja lattialla jaloissaan Marimekon punainen kassi. Kahvia oli paidalla, oli kassissa, oli housuilla ja vieläpä pienessä käsilaukussakin, joka juuri sillä hetkellä oli jostain merkillisestä syystä auki, vaikka naisella ei ollut aikomustakaan sieltä ainakaan rahaa kaivaa. Ei ollut tyypillinen suomalainen "no ei tässä mitään - vahinkoja sattuu". Ei ollut, ei.

Koko junavaunu kuuli, kuinka ammattitaidottomia myyntikärryn työntäjät olivat. Kuinka kallis paita rouvalla oli päällään. Kuinka Marimekon kassikin meni pilalle ja käsilaukkukin ui kahvissa. (Ehkä hieman liioittelen - mutta vain vähän) Meinasi siinä hässäkässä jäädä jo maksamani kahvikin saamatta. Puhumattakaan siitä, kuinka varovaisesti sen sitten join rouvan siinä vieressä penkoen milloin Marimekkoaan, milloin käsilaukkuaan, nostellen niistä milloin minkäkin "kahvissa uitetun" vaatekappaleen tai esineen.

Onnettomuudeksi rouvalla oli sama määränpää kuin minulla. Arvatkaa montako kertaa matkan aikana jouduin keskustelemaan aiheesta "huolimattomat kärrymyyjät" ja "VR:n ylimielisyys". Ei auttanut läppärin esille kaivaminen, ei kuulokkeiden laittaminen korville, ei jatkuva läppärin näpyttely. Hetken hiljaisuus ja rauha aina välillä suotiin ja sitten taas jatkettiin. (Taas ehkä hieman, mutta vain hieman liioittelen.)

Nyt ei todellakaan ole kovin kaukaa haettu ajatus novellikokoelmasta aiheesta junamatkailun riemut. Heitin ajatuksen leikilläni ruokatunnille työkavereilleni, mutta päivä päivältä tulen vakuuttuneemmaksi siitä, että junamatkoilla kokemani ilot ja surut olisi syytä kirjata mustaa valkoiselle. Luonnollisesti maustettuna hirtehisellä huumorilla ja samettisella satiirilla. Unohtamatta tietenkään ironiaa.

Ja huomenna tätä samaa novellimateriaa on taas tarjolla mennen tullen välillä Turku-Helsinki.

Asuntosäästämistä

2010-08-17T22:00:00.000+03:00

Nyt kun tytär muutti opiskelija-asuntolaan, olemme kaksistaan täällä kotona. Mutta kuten mieheni sanoi: lähdemme aamulla aikaisin, tulemme illalla myöhään, syömme ja menemme nukkumaan. Olemme siis varsinaisia asuntosäästäjiä.

Yläkerta kuluu hyvin vähän - eihän sitä nukkuessa muuta kuin patjaa kuluteta. Alakerrassa on vielä toistaiseksi koirani Leevi tuomassa elämisen jälkiä tähänkin asuntoon. Tosin Leevi parkakin on nyt hyvin yksinäinen sielu. Mutta kun on jo varsin iäkäs, niin ei enää päivisin juuri muuta tee kuin nukkuu - edes silloin, kun olemme muutkin kotona.

Eikö sitä voisi olla asuntosäästäjä jotenkin järkevämminkin?

Vierotusoireita

2010-08-16T21:36:00.000+03:00

Joko äidillä tai tyttärellä, mutta joka tapauksessa tänään piti käydä pikavisiitillä tyttären koululla. Vein tyttärelle unohtuneen Hese-kortin, Pasilan apteekista ostamani Panadolit ja Buranat sekä kolme Piltti-purkkia. Toivottavasti näistä vierailuista ei tule joka iltaisia. Mutta yllättävän positiivisen vaikutelman sain kysyessäni päivän vaikutelmia. Se lämmitti mukavasti.

Menin itse tänään sillä kuuluisalla aamuyön junalla töihin. Ensin puuhastelin työjuttuja Karjaalle asti. Olin aikeissa ottaa nokoset, kun huomasin, että Karjaalta kyytiin hyppäsi vanha työkaveri. Torkut saivat jäädä, kun kerran hyvää seuraa oli saatavilla. Iltapäivällä sitten kuitenkin alkoi haukottaa, kun on jo tottunut siihen, että aamuyön junalla mennään torkkuen (miten tästä sitten tulikin mieleeni vanha lastenlaulu "Jänis istui maassa" - pitänee kehittää jossain vaiheessa aiheeseen sopivat sanat siihen rallatukseen...).

Iltapäivällä "karkasin" pomon luvalla kello 15.03 lähtevään junaan, sillä tavoitteeni oli ehtiä kello 18 alkavalle Zumba tunnille. ZUMBA! Ensi kertalaisena olin jäädä parempien jalkoihin, mutta kivaa se oli. Todella kivaa! Tuohon voi jäädä koukkuun. Aiemmin olen jo hurahtanut cyclingiin (tunnetaan myös spinninginä), vaikka niille tunneille ehdin nykyään aivan liian harvoin. Salini syksyn aikataulu näyttää lupaavalta tarjoten minullekin mahdollisuuden osallistua erilaisille tunneille. Hieno homma!

Nyt vaan pitää mennä nukkumaan ja jännittää, mitkä lihakset ovatkaan huomenna kipeinä.

Pesästä lähtö

2010-08-15T21:05:00.000+03:00

Tänään se tapahtui. Nuorimmaiseni muutti opiskelija-asuntolaan. Tiedossa vuosi kielituetulla kymppiluokalla Turun Kristillisessä Opistossa. Ei kannata antaa oppilaitoksen nimen hämätä. Ei siellä mitään hihhuleita ole - ainakaan pääsääntöisesti. Kokemuksen rintaääni puhuu nyt. Olen itse viettänyt lukuvuoden 1984-1985 siellä miettien, mitä tekisin isona. Vaan niinhän on käynyt, etten vieläkään tiedä, mitä haluan isona tehdä. Matka sinne jatkuu koko ajan.

Kahteen laukkuun kuopus pakkasi kaiken sen, mitä kuvittelee tarvitsevansa. Karu totuushan kuitenkin paljastui jo ennen kuin ehdimme edes lähteä kotoa. Isän luota piti käydä hakemassa unohtuneita vaatteita. Matkalta palattiin vielä kotiin hakemaan unohtunutta bussikorttia. Melkein perillä, kun poikettiin koulun läheiseen Prismaan ja nähtiin Hesburger, tuli vielä mieleen, että uusi Hesburger bonuskortti jäi avaamattomana kirjekuoreen.

Jännittyneenä siirryimme kuopuksen huoneeseen. Eipä ollut mikään muuttunut minun ajoistani. Yhtä ankeata oli kuin ennenkin. Sänky seinän vieressä, pieni pöytä keskellä huonetta, yksi lepotuoli ja ikkunan täydeltä kirjoituspöytää. Suurin huolenaihe kuitenkin oli, löytyykö vapaa pistoke kannettavaa varten.

Kasseja purettaessa muistimme unohtaneemme Panadolit lääkekaappiin - ellei peräti apteekkiin. Onneksi isäpuolen lanttikukkarosta löytyi kaksi kappaletta. Lisää luvattiin toimittaa myöhemmin. Samalla kertaa viedään varmaan myös tuo Hesburger kortti, kun se tuntui olevan niin tärkeä.

Minusta ei - yllättävää kyllä - tunnu kovinkaan haikealta. Enemmänkin olen ylpeä, että pahnanpohjimmainen koettelee siipiään ensin ikään kuin vasta puolittain asuen viikot opiskelija-asuntolassa. Itsekin olisin aikanaan lähteyt maailmalle jo yläasteen jälkeen, jos siihen vain olisi ollut mahdollisuus. Ja kun se mahdollisuus vihdoin tuli syksyllä 1984, en kotiin enää palannut. Toivottavasti oma kuopukseni kuitenkin vielä palaa pesään!

Iltapyöräilyllä

2010-08-13T23:45:00.001+03:00

Oikealla reitinvalinnalla voi iltapyöräilyllä löytää tämän maiseman Naantalin Nunnalahdesta

Minua on haavoitettu

2010-08-12T21:26:00.010+03:00

Pitkän työpäivän jälkeen mieli teki kameran kanssa pihalle. Nappasin järkkärin kaulaani ja takaovesta ulos. Ohi mennessä nappasin pöydällä olevasta daaliasta pari kuivunutta kukkaa ja rutistin niitä kädessäni. Ja sitten se iski. Jokin öttiäinen sinne daalian kukkaan oli jäänyt ja se päätti vähintään haavoittaa vihollistaan, kun ei parempaankaan pystynyt.

Ei se juuri tuo viereisessä kuvassa oleva pörriäinen ollut, mutta varmasti joku sen kavereista kyllä. Ja niinkuin minä olen niitä koko kesän kuvannut ja ihaillut. En ihaile enää. Kierrän kaukaa mokomat kiusankappaleet.

Hetken aikaa vasemman käden nimetöntä ensin kuumotti ja sitten sattui jo tosissaan. Pakastimesta hain jääpalan, kiedoin sen keittiöpyyhkeeseen ja sormeni sitten sinne sekaan. Ensin toki olin palauttanut järkkärin laukkuunsa ja laittanut suojat paikalleen. Pitäähän sitä välineistään huolehtia, eikö totta. Jääpala lähellä pistoskohtaa kummasti helpotti "tuskaa". Ensin sormenpää turposi ja punoitti, mutta noin tunnin jälkeen vain punoitus jäi jäljelle. Toivottavasti en aamulla herää sormi turvonneena!

Kyllä harmitti. Kuvaamiset jäivät tältäkin illalta siihen.

Tärskeellisyyttä

2010-08-12T10:05:00.005+03:00

Olen tässä blogissani aiemmin pohtinut sekä oman työni tärkeyttä että Wordin oikoluvun oivalluksia. Tänään luin muistiota, jossa käsiteltiin erään ongelmatilanteen selvittelyä ja korostettiin nimenomaisen selvitystyön tärkeellisyyttä. Olisiko minun työni siis tärkeätä? Ihan sama - Word oli kuitenkin sitä mieltä, että on syytä korostaa selvitystyön tärskeellisyyttä. Haa - minun työni onkin tärskeää ja minun pitäisikin siis tuntea itseni tärskeelliseksi. Kiitos Word - you made my day!

Ei vielä riittävästi

2010-08-10T20:33:00.000+03:00

Vielä en ole ehtinyt kovinkaan syvällisesti perehtymään digijärkkärini sielunelämään. Jotenkin on vain aika mennyt menojaan. Viikonloppuna juhlittiin toista hääpäivää nauttimalla pitkän kaavan mukainen lounas Naantalin Rantaravintolassa. Lauantaina aikomuksemme oli piipahtaa pikaisesti Naantalin rannassa kokeilemassa digijärkkäröintiä, mutta tulimmekin "kaapatuksi" Merisaliin.

Mutta olen minä muutaman kerran päässyt kameran kanssa leikkimään. Vielä on NIIIIIIIN paljon opittavaa. Tässä kuitenkin yksi suosikkiotoksistani.

Toivottavasti pääsen pian harjoittelemaan lisää. Odotan innolla syksyn pimeneviä iltoja ja ruskan värejä.

Järkkärikoulutettu

2010-08-05T23:49:00.000+03:00

Tänään olin siellä kameran hintaan kuuluneessa digijärkkärikoulutuksessa. Ei ollenkaan hukkareissu. Vieressäni istuneet, jo enemmän kameransa kanssa leikkimään ehtineet, kehuivat kumpikin oppineensa uusia niksejä. Vitsit, että nyt vasta sormet syyhyääkin kuvia ottamaan. Harmi, että huomenna on kiireinen työpäivä ja vielä illalla cycling tunti, mutta lauantaina sitten annan palaa. Tästä tulee vielä ihan oikeasti hauskaa!

Junassa kotimatkalla ei sitten ollutkaan ihan niin hauskaa. Ensinnäkin, olin jo hieman väsynyt työpäivän ja kurssin jälkeen ja ärsytyskynnys oli jälleen melkoisen matalalla. Hoh hoijaa. Siellä minä istuin ja purin kieltäni, etten tulisi sanoneeksi mitään tarpeetonta. Kuten sille edessäni istuvalle thai-naiselle, etten ollenkaan välittäisi kuulla sekä hänen että puhelimen toisessa päässä olevan ihmiset puheet, joista en tietenkään mitään ymmärtänyt. Mutta kaiuttimen käyttö otti päähän, kun itse olen tottunut käyttämään kuulokkeita tai puhumaan kännykkä korvalla. Tai sille nuorisojoukolle, joka oli tulossa Lintsiltä kotiin, etten todellakaan ole kiinnostunut siitä, koska tytöillä on viimeksi ollut menkat ja miksi sellaisella asialla ylipäätänsä pitää levennellä, kun on jätkiä joukossa. Itsekin olen ollut nuori, mutten minä missään Lintsillä koskaan käynyt. Kyllä nykynuorten kelpaa. Tai sille isovanhemmat-lapsenlapset seurueelle, joka vietti aikaansa junavaunun "eteisessä", että vaunuissakin varmasti olisi tilaa. Mutta kun lastenlapset halusivat leikkiä portaissa. "Mummo, kato kun mä istun tällä portaalla .... mummo, kato mä nousen ylemmäksi ... mummo, nyt mä tuun alas". Ei minun lapset vaan koskaan päässeet junamatkalle isovanhempiensa kanssa ja jos olisivatkin päässeet, niin ei heidän kuitenkaan olisi annettu portaissa leikkiä.

Vasta melkein perillä hoksasin, että minulla olisi ollut iPod kassissani. Hana sentään, etten aikaisemmin hoksannut. Miten yksinkertainen sitä voikaan naisihminen olla!!! Oisin heti tunkenut kuulokkeet korviin, niin olisi matka mennyt paljon mukavammin. Sitä se väsymys teettää.

Toivottavasti lauantaina energiaa riittää kameran kanssa leikkimiseen. Saisin tännekin jotain uutta kivaa.

ps. aina välillä ihmetyttää, että lukeeko tätä kukaan, kun kukaan ei koskaan kommentoi, mutta jos olen pitkään päivittämättä, ihmetellään naamakirjassa tai tekstiviestillä, miksen ole blogiani päivittänyt. No, eihän tämä minun elämä niin kummoista olekaan, että sitä kannattaisi seurata, mutta jos kuitenkin seuraat, niin anna nyt sentään silloin tällöin joku kommentti, jotta tiedän SINUN olevan siellä

M.O.N.K.

2010-08-04T22:37:00.001+03:00

En tiedä miksi, mutta minä olen MONK. Tarkoitan siis jotain sen kaltaista kuin TV sarjan Adrian Monk. Mutta haluaisin, että olisi olemassa jokin sanayhdistelmä, josta koostuisi otsikon M.O.N.K. ja joka silti kuvaisi meikäläisen ääliömäistä pikkusieluista asennetta.

Hätiin otetaan siis sudenpentunimigeneraattori (http://www.akuankka.fi/pelit/sudenpentukenraali-arvonimigeneraattori) ja ehdotuksiahan riittää. M.O.N.K. eli

Miltei Ovela Nautiskelija ja Kauhukirjailija (ei hyvä)
Mahdollisesti Objektiivinen Nigerialainen ja Kotiinkonttaaja (ehdottomasti huono)
Minimaalisen Oikkuileva Nakkikioskimyyjä ja Kuhnustelija (Hesburger työhistoriani huomioiden jo sinne päin)
Mielipuolisen Oikkuileva Nikottelija ja Kotiinkonttaaja (jo toisen kerran tuota konttausta ehdotetetaan, nyt on ehkä syytä lopettaa tämä nimigenerointi)

Mitä sitten sainkaan kirjainyhdistelmälle S.O.I.K.K.A

Skandinaavisen Oikkuileva Irvileuka ja Karskisti Kateellinen Avaruusturisti (kolmas oikkuileva, ehkä se jo uskotaan, mutta pakko kokeilla vielä kerran)
Sopusuhtaisen Opinhaluinen Ihovoidekonsultti ja Kummallisen Kolkko Agitaattori (opinhaluinen kyllä ja kummallinen, mutta toivottavasti en sentään kolkko)

No jaa, en tällä kertaa vielä keksinyt, mitä tuo M.O.N.K. voisi olla, mutta vielä se tulee, uskokaa pois. Ja saa sitä heittää omia ehdotuksiakin kehiin. Ilolla (tai sitten ei) niitä vastaan otetaan.

Terapian tarpeessa - ehdottomasti. Sekä minä että Adrian. Paitsi että TV-sarjan Adrian kävi terapiassa eikä siitä mitään suurta apua tuntunut olevan, joten en taida uhrata suotta aikaani moiseen.

PS. Vielä oli kokeiltava kerran ja tuloksena oli Mielettömän Opinhaluinen Nörtti ja Kirsikkahuuli. Muuten hyvä, mutta kirsikkahuuleksi en ala!

Parempi karvas totuus ko makea valhe

2010-08-03T21:48:00.000+03:00

Paitsi että ihan toisin päin se tuntui taas tänään olevan. Pomo kysyi jotain eikä pitänyt rehellisestä vastauksesta. Mitäs sitten kysyy, jos ei saa vastata niin kuin asia on. Minä olen niin pirun huono valehtelemaan enkä juurikaan osaa totuutta kaunistellakaan, joten parempi sanoa pomolle seuraavalla kerralla, että kysypä joltain muulta.

Junassa istuessani sitten pohdin, että miksiköhän minä päädyin IT-alalle töihin. Mikä minua siihen ajoi? Taisin luulla homman olevan jotain tosi hienoa. Tai hohdokasta. Olen tässä vuosien varrella tehnyt monenlaisia hommia ja erilaisilla titteleillä. Olen ollut mikrotukihenkilö, atk-harjoittelija, ohjelmoija, suunnittelija, pääsuunnittelija, system analyst ja system specialist. Glamouri on ollut kaukana. Ensin alkuun oli tosi mukavaa. Siirtyminen mikrotuesta ohjelmointitehtäviin oli haastavaa mutta kivaa aikaa. Mutta sitten se jotenkin levähti käsiin.

Kuinka kauan tietojärjestelmiä onkaan tehty ja edelleen tehdään sutta ja sekundaa. Kuinka kauan projekteja on tehty eikä vieläkään pysytä tavoitteissa - aina pettää joku liikkuva osa - aikataulu, budjetti tai laatu. Mikrotuen hommissa sentään tuli jonkinlainen maailman pelastajan fiilis. Joskus 1998 tai 1999 Turussa pyöri show, jossa hehkuteltiin jotain sen suuntaista, että maailma pelastuu, kun paikalle saapuu mikrotukihenkilö. Itse voisin nyt hehkutella, että juoskaa pakoon, kun konsultti saapuu.

Ai kauhistus miten olenkaan ammattikuntaani kohtaan tänään kriittinen. Tämmönen MONK ihminen ei oikein sovi alalle, jossa sutta ja sekundaa myydään priimana. Alalle, jossa ammattiylpeys on varsin hämärä käsite. MUTTA toisaalta voisin taas itsellenikin muistuttaa, että IT ala on paljon muutakin kuin systeemityötä, joten mikäs pakko minun oli taas hakeutua tälle saralle. Joten, olen avoin työpaikkatarjouksille, jos niitä joltain muuta saralta olisi tarjolla.

Pihaelämää

2010-08-02T21:00:00.000+03:00

Näkymä sisäänkulkuväylältä takaovelle

Tänään illalla kävi pihasuunnittelija katselemassa ja kummastelemassa, mitä tälle meidän pihapläntille voisi tehdä. Nythän piha näyttää kyllä ihan kivalta, mutta ei ole sitä, mitä haluaisimme sen olevan. Keskustelu on yhä käynnissä: onko meillä varaa toteuttaa suunnittelijan näkemys? Suunnitelmasta ollaan valmiita maksamaan, mutta toteutus tuntuu riipaisevan ainakin siipan tarkan markan sielua. (Ei kyllä kirpaissut yhtään, kun uusi silmälasejaan ja valkaisi hampaitaan - nurinaa, murinaa, ...)

Keinunurkkaus

Suunnitelma maksaa sekin useita satoja euroja. Suunnitelmaan sisältyy täydelliset työ- ja hoito-ohjeet ja sen avulla voisi pyytää rakennuttajilta tarjouksia toteutustyöstä. Itseltämme toteutus ei ole sujumaan - se on varma nakki se.

Sisäänkulkuväylä

Suunnittelijan esittämät ajatukset kuullostivat tosi hienoilta ja jo näin itseni ensi kesänä nauttimassa uudesta pihastani. Kunhan vain tuo tarkan markan puoliskokin näkisi asian niin. Miehet on sitten kummallisia otuksia!!!

Loman loppu

2010-08-01T20:55:00.002+03:00

Kaikki hyvä loppuu aikanaan. Myös loma, myös palkaton sellainen. Huomenna on jälleen arki edessä eikä loppua näy. Toivottavasti. Pitää vielä muistaa, että koeaikaa on reilu kolme viikkoa jäljellä.

Lomalla tuli lomailtua ja puuhailtua jotain pientä kivaa. Eikös se ole juuri loman tarkoitus? Siis lomaileminen ja mukava puuhastelu.

Tässä muutama liikunnallinen otos loma-ajalta.

Uskokaa tai älkää, mutta kyllä minä osaan pelata mölkkyä, vaikka aina ei siltä näytä.

Leevi koirakin intoutui muutamia juoksuaskelia ottamaan, vaikka ikää onkin pian 12 vuotta.

Serkustelua

2010-07-23T01:10:00.002+03:00

Tässä on pari päivää serkusteltu urakalla.

Keskiviikkona kylään tulivat lasteni kaksi serkkua. Vanhempi tyttäreni on vanhimman serkkunsa 1-vuotiaan tyttären kummitäti ja he viettivät päivän Muumimaailmassa. Sieltä tulivat koko konkkaronkka meille syömään muurinpohjalettuja. Ja siinä lettujen paistumista odotellessa se ajatus sitten syntyi. Jäävät yöksi ja lähtevät torstai-aamulla ottaen molemmat tyttäreni mukaan katsomaan lasteni kolmatta serkkua Vammalaan. Minullehan se tietenkin sopi. Itsekin olen toisen kylään jääneistä serkun kummitäti. Ja kun vielä poikakin piipahti illalla kahteen otteeseen serkkujansa ihmettelemässä, oli koossa melkoinen serkkujengi.

Itse päätin torstaina vihdoin viimein raahautua Aurajoen rantaan katsomaan surullisen kuuluisan Myllysillan purkua. Taka-ajatushan siinäkin taustalla oli. Ilomantsissa asuva serkkuni (tai oikeastaan serkun puolikas) on mukana purkupuuhissa. Kovasti on pojilla kiirettä pitänyt ja työn touhussa olivat nytkin. Mutta ehdittiin sentään munkkikahvit serkkupojan kanssa juomaan ja vaihtamaan tärkeimmät kuulumiset.

Samaisena aamuna oli myös Ylen pojat käyneet tekemässä juttua Myllysillan purkamisesta ja niin vain sitten näkyi serkkupojan naama illalla puoli yhdeksän uutisissa (HUOM: linkki toimii 15.8. saakka) ja aiemmin illalla myös paikallisuutisissa. Kun olen tässä aiemmin naamakirjassa hämmästellyt sitä, miten käsillään aikaan saavaan sukuun olen syntynyt, niin sujuu nyt todistettavasti myös purkaminen - ellei suorastaan tuhoaminen - meikäläisen suvussa.

Ylpee ja 19

2010-07-08T22:26:00.003+03:00

En minä, mutta vanhin tyttäreni juuri tänään. Siis ylpee ja 19. Minä olen vain ylpeä.

VR jätti, Pohjolan liikenne otti

2010-07-07T22:01:00.000+03:00

Tähän astisen Helsinki-työurani aikainen juna ongelma. Olin päättänyt lähteä kotiin päin poikkeuksellisesti jo kello 15 junalla. Ei olisi taaskaan kannattanut. Junaliikenne oli totaalisen pysähdyksissä siinä vaiheessa, kun halusin Pasilan asemalta hypätä junaan. Lipputoimistossa ei osattu antaa minkäänlaista arviota, koska liikenne jälleen käynnistyisi. Neuvoi kokeilemaan linja-autoilua.

No, onneksi mieheni oli työmatkalla ja tulossa kotiin samaan aikaan. Hänen työnantajansa kustannuksella hyppäsimme taksiin ja kurvasimme linja-autoasemalle. Ehdimme nippa nappa seuraavaan Turun pikavuoroon, jolla sitten köröttelimme erilaisia maisemia katsellen kohti Turkua. Perillä Turun linja-autoasemalla olimme 18.05 ja koska automme oli aamulla parkeerattu rautatieasemalle, kävelimme sinne. Olimme perillä rautatieasemalla suurin piirtein samaan aikaan ensimmäisen Helsingistä tulleen junan kanssa.

Mutta ei harmita. Oli turha ottaa riskiä ja jäädä odottelemaan junaliikenteen käynnistymistä, kun bussillakin pääsee. Jos olisimme malttaneet odottaa puoli tuntia, olisimme päässeet EB:n cooliin kyytiin ja silti olleet perillä Turussa sen ensimmäisen junavuoron kanssa samaan aikaan.

Se, mikä pikkasen harmittaa, on se kadotettu vapaa-aika. Kuvittelin voittavani itselleni enemmän kotonaoloaikaa lähtemällä aikaisemmalla junalla, mutta niinhän siinä ei nyt sitten käynyt. Olenkin päättänyt lähteä huomenna kotiin vasta 17.09 Pasilasta lähtevällä junalla. Näin ei tarvitse haihatella ylimääräisen kotona oleskelu ajan perään vaan tyynesti todeta: olen kotona vähän ennen nukkumaanmeno aikaa.

Ihana kuunnella hiljaisuutta

2010-07-05T21:58:00.000+03:00

Töissä oli tänään hiljaista - todella hiljaista. Meidän osastolla oli paikalla vain neljä henkilöä ja sillä porukalla onnistuimme hiljentämään meidän avokonttorimme melko hiljaiseksi. Totta kai töitä tehtiin, puheluihin vastattiin ja niitä soitettiin ja muutama keventävä sananen vaihdettiin, mutta pääasiassa oli hiljaista. Ei olisi uskonut, että avokonttorissa voisi olla niin hiljaista.

Junassakin oli melko hiljaista. Aamulla 5.44 junassa oli tilaa yllin kyllin. Silti onnistuin istahtamaan sellaisen nuoren herran taakse, joka joi aamupalakseen olutta - ainakin kaksi tölkkiä ja lisää olisi ostanut kärrymyynnistä, jos vain olisi myyty. Kyllä se hieman ihmetytti. Paluumatkalla takanani istui myös nuori herra, ei kuitenkaan sama kuin aamulla. Kun myyntikärryt tulivat kohdalle, olutta ostettiin. Kärryjen paluumatkalla nuori myyjä neitonen kysyi, haluaisiko hän lisää olutta. Ei halunnut. Kyllä sekin ihmetytti, kun lämpöä riitti ja itsekin olisin voinut kylmän oluen juoda. Vaan en juonut.

Aamulla ei ääniä junavaunussa juuri kuulunut, mutta kotimatkalla sitä riitti. Joku äiti noin 1½ vuotiaan poikansa kanssa matkusti samassa vaunussa - jossa siis kyllä oli tilaa temmeltää. Poika oli suloinen kiharapää ja jostain syystä päivän hiljaisuudessa istuskelu antoi uutta voimaa kuunnella pikku lapsen iloisia ääniä. Heräsipä siinä taas se ajatus, että eihän sitä tiedä, koska sitä tulee mummoksi. Vanhemmat lapseni ovat jo aikuisia ja tytär erityisesti perheen perustamisen ajatuksin liikenteessä.

MUMMO! Siinäpä sitä olisi. Mutta sekin on asia, jonka voisin hyvin ottaa tavoiteltavien asioideni listalle, vaikka en itse enää siihen pystykään vaikuttamaan. Oman osuuteni olen jo tehnyt - nyt on lasten vuoro tehdä omansa.

Sitä odotellessa!

Monk sukat

2010-07-04T15:53:00.000+03:00

Vielä tarinan pätkä elämäni ensimmäisistä villasukista. Olen luonteeltani sen verran Monk, että tietyt asiat vain pitää saada tehdyksi tietyllä tavalla. Kun lauantain ja sunnuntain välisenä yönä vihdoin viimein sain villasukkani valmiiksi ja vedin ne jalkaani, iski kauhea todellisuus kasvoille. Olin neulonut sukan jalkaterän raidat erilevyisiksi.

Nukuin yön erittäin levottomasti ja sitten aamulla oli pakko tarttua villasukkiin ja purkaa jälkimmäinen sukka ensimmäiseen raitaan asti ja korjata sukka kuntoon. Miehestänikin se oli hullun puuhaa, mutta en vain voinut olla tekemättä niin. Siksipä nimesin sukkani Monk sukiksi.

En tiedä, pääsenkö koskaan ikinä milloinkaan eroon tästä monk piirteestäni. Mutta jos jokin asia on korjattavissa, korjaan sen. Jos voin tehdä jonkun asian paremmin, pyrin siihen. Enkä kertakaikkiaan pääse eroon tavastani kirjoittaa käsin muistiinpanoja joka ikisessä palaverissa, johon osallistun, sillä joka ikinen kerta olen palannut niihin muistiinpanoihin myöhemmin ja siksipä on kerta kaikkisen oleellista niitä kirjoittaa. Olen Monk!

Junaelämää

2010-07-04T15:34:00.000+03:00

Tällä viikolla olen matkustanut opiskelijan sarjalipulla (10+1), koska tulevan pari viikkoisen palkattoman kesäloman takia ei kannattanut sijoittaa rahaa kausilippuun. Onneksi olen vielä(kin) kirjoilla yliopistossa! Opiskelijan sarjalippuun kuuluu myös istumapaikka ja sellaisen voi tilata puhelimella tai käydä aseman lipunmyyntipisteessä pyytämässä.

Keskiviikkona varasin paluumatkalle paikkalipun, kun tiistaina olin jälleen kerran tuskastuneena kuunnellut erään vakiomatkustaja-joukkion kälätystä ja kaipasin omaa rauhaa. Ei osunut nappiin keskiivikkona. Takanani istui kaksi teinipissistä matkalla yllätämään intissä olevaa nuorta miestä. Voi niitä juttuja! Onneksi tytöt hyppäsivät Karjaalla pois!

En antanut tämän lannistaa. Kokeilin torstaina uudestaan. Hienoa! Sain paikan leikkivaunusta! Ääntä ja mölyä riitti. Ja mukaan mahtui yksi Ville, joka terrorisoi koko vaunuosastoa ja äitinsä piipitti perässä "ei saa Ville" / "Ville noin ei saa tehdä" / "Ville ei noin kovaa"... Kunnes sitten jo melkein perillä Turussa "Nyt on äiti joutunut niin monta kertaa kieltämään, että nyt kyllä jäämme junasta pois." WAU! Mihinköhän Ville äitinensä oli menossa, kun juna ainakaan ei jatkanut Turusta eteenpäin. Junavaunu ei ole lasten kasvatukseen paras paikka, mutta mahtoiko Ville oppia mitään tällä junamatkalla. Minusta ei.

En siltikään vielä luopunut toivosta. Perjantaina jälleen kävin varaamassa paikkatiedon Pasilan asemalta. Vasta laiturilla totesin, että kyseessä onkin käytäväpaikka ja tästä päättelin, että ilmeisen täyteen vaunuun vielä. No, ainahan on noita kiintiöpaikkoja, joita normaalistikin käytän. Kun juna saapui asemalle, nousin ensin juuri kiintiövaunuun ja voi ihanaa - siellä oli oikein väljää ja rauhallista. Kunnes hetken kuluttua aloin kiinnittää huomiota kovaääniseen keskusteluun, jota käytiin vaunun keskiosassa käytävän yli. Myöhemmin selvisi, että keskustelun osallistui minulle tuntematon vanhanko mieshenkilö ja Turun kunnallispolitiikassa vaikuttava hieman kypsempi naishenkilö. Mistäkö tämä kävi ilmi? Korvaan kantautui keskustelun pätkä "Minä olen muuten rouva X. Sinä et taida tietää kuka minä olen."

Ei ollut rauhallinen sekään kotimatka. Kun olin jo sukkapuikkoineni asettenut aloilleen, en halunnut kerätä kimpsujani kasaan ja lähteä hakemaan uutta paikkaa, vaan yritin sinnitellä. Tulipahan siinä sivussa kuuntelua välillä vähemmän mielenkiintoisia keskusteluja politiikasta, uskonnosta, nuorisosta ja ties vaikka mistä. Myös mieshenkilön nimi tuli tietooni siinä vaiheessa, kun juna lähestyi Kupittaan asemaa ja lopulta miespuolinen henkilökin kertoi nimensä kanssamatkustajalleen. Ties vaikka olisivat sopineet vielä treffitkin, sillä minä jäin pois Kupittaalla ja he jatkoivat matkaa - tai ainakin naishenkilö jatkoi.

Mitähän ensi viikolla?

Vetää hiljaiseksi

2010-06-29T22:23:00.001+03:00

Päivän kotimatka keskeytyi kolaripaikalle. Saavuimme paikalle samaan aikaan ensimmäisten pelastusyksiköiden kanssa. Hetkeä aikaisemmin olisimme vielä päässeet kolaripaikan ohittamaan, mutta nyt edessämme olevat ambulanssit, palo-auto ja muut hälytysajoneuvot katkaisivat liikenteen. Aluksi emme tienneet, kuinka vakavasta tilanteesta on kyse. Liikenne oli tiellä poikki ja päätimme 10 minuutin odottelun jälkeen lopulta kiertää toiselle rinnakkaiselle tielle pienen koukauksen kautta. Kiertotie ohitti kolaripaikan ja ohi ajaessamme näimme, miten auton kattoa nostettiin pois. Pisti hiljaiseksi. Jälki oli sen näköistä, että ensin ajattelimme, että nyt on käynyt tosi pahasti. Mutta lehtiuutisten perusteella kukaan ei kuitenkaan kuollut onnettomuudessa.

Mutta se, mikä hämmästytti, oli ihmisten käyttäytyminen. Autoja pysäytettiin tienvarteen ja tien viereistä kevytväylää pitkin käveltiin pällistelemään pelastustyötä. Mikä meitä aikuisia ihmisiä oikein vaivaa? Tien viereen pysäköityjä autoja oli paljon ja ihmisiä kulki ajotiellä melko runsaasti. Kyllä mekin siinä odotellessamme katsoimme, miten muutama läheltä piti tilanne koettiin. Onneksi lisää peltiä ei kolissut eikä kukaan tiellä juoksennelleista jäänyt alle. Ihmettelen yhä, miksi pelastushenkilöstön ei anneta työskennellä rauhassa ja miksi hälytysajoneuvojen kulkua pitää vaikeuttaa tukkimalla tie.

Kantapään kautta

2010-06-27T22:43:00.000+03:00

Minulla on lista asioista, joita haluan tehdä ennen kuolemaani. Tänään tartuin yhteen niistä eli haluuni oppia neulomaan villasukkia. Aikaisemmat yritykset ovat kaatuneet kantapää ongelmiin. Tänään pääsin siitä yli eli sain kuin sainkin jonkinlaisen kantapään aikaiseksi. En kuitenkaan menisi vielä sanomaan, että osaan neuloa sukkia. Ei tämän päiväinen kantapää mikään kaunistus ole, mutta huomattavasti parempi kuitenkin kuin yksikään aikaisemmista yrityksistäni. Virheistään oppii ja nyt jo tiedän, mitä vielä pitäisi tehdä toisin, jotta saisin aikaiseksi nätin kantapään. Tämä tavoite siis saavutetaan kantapään kautta - sitten kun saavutetaan.

Alennusmyynneissäkin tuli sitten tyttären kanssa käytyä. Rahaa paloi n 140 euroa ja sillä rahalla sain itselleni caprit ja kaksi tunikaa, tyttärelle kengät, haaremihousut, mekon, paidan ja alusvaatteita sekä pussillisen neulelankoja tulevia puuhasteluja varten. Tämän kesän alennusmyynti shoppailut oli sitten tässä. Ellen sitten vielä lähtisi itselleni kenkiä metsästämään, kun juuri heitin yhdet avokkaat roskiin loppuun kulutettuna. ;)

Juhannusjuhlista kohti arkea

2010-06-26T23:58:00.000+03:00

Juhannuspäivän ilta on vaihtumassa yöksi. Huomenna palataan arkeen sunnuntaista huolimatta. Tytär nimittäin haluaa lähteä alennusmyynteihin ja vikittelee minua mukaansa maksajaksi. Rahanmenoa ei voi estää.

Tänään(kään) en malttanut irrottautua virkkuukoukusta kuin hetkeksi, mutta niin vain sain valmiiksi hartiahuivini. Olisin voinut viettää enemmän aikaa pihakeinussa hyvän kirjan parissa. Yritin, mutta siellä ei tarjentunut olla ilman vilttiä. Olisin voinut viettää aikaani myös pyykkejä silittäen, mutta se ei kuullostanut lainkaan juhannuspäivän askartelulta, joten jätin sen väliin ihan suosiolla ilman sen suurempia harkitsemisia.

Illansuussa pohdiskelin kuinka fiksu veto on puuhastella itselle mieluisia asioita. Pitkät työmatkat, työn ikävät puolet ja takaraivossa jyskyttävä gradun viimeistely eivät ole omiaan vähentämään stressiä, mutta olen mielestäni onnistunut stressin hallinnassa hyvin, koska tytärkin sanoi eilen, että tämä uusi työ ei tunnu stressaavan minua lainkaan niinkuin edelliset. Ja mikäpä siinä onkaan paremmin auttanut kuin mieluisten asioiden parissa puuhastelu: kirjojen lukeminen, käsityöt ja ystävien kanssa seurustelu. Junamatkat voi hyödyntää niin monin tavoin ja minä olen todellakin näin tehnyt.

Hyvää yötä!

Juhannus juhlista jaloin (joulujuhlista kontaten)

2010-06-26T00:05:00.001+03:00

Jos on asunut marraskuusta 2003 alkaen Naantalissa, niin eiköhän ollut jo korkea aika käydä katsomassa paikalliset juhannuskokot. Päivällä satoi hieman ja alkoi epäilyttää, jääkö kokot tänäkin vuonna väliin, mutta niinpä vaan iltaa kohden ilma parani. Ja kokot tuli nähdyksi.

Ahdistuksen aavistus

2010-06-24T23:03:00.001+03:00

Jos eilen ummetti, tänään ahdistaa. On se hyvä, että on aina joku kriisi meneillään. Ei käy elämä yksitoikkoiseksi.

Osallistuin iltapäivällä työpalaveriin, jonka jälkeen se iski. Se ahdistus. Tuntui yhtä äkkiä, etten halua olla mukana tässä jutussa. Tuntuu, etten selviä niistä tunteista, joita tähän liittyy. Kiukkua, epätoivoa, häpeää, ahdistusta. Ja kyse on vain työstä! Miksi sitä täytyy työasiaan heittäytyä tunteella? Siksi kun en muuten osaa! Ja siitä syystä sitä sitten aina aika ajoin iskee ahdistus tai vähintään aavistus ahdistuksesta.

No, parilla siiderillä pahin ahdistus tuli tänään hoidetuksi. Ja iltaa jatkoin virkkaamalla neidille eilisen huivin seuraksi pienen ranne"korun". Tässä kuvassa se on juuri virkattuna, mutta käyttöön se tulee "piloille pestynä".

Ja koska vielä on tätä kesäyötä jäljeää ja koska huomenna ei ole työpäivä, siirryn yhdistettyyn vieras-/askarteluhuoneeseen katsomaan, mitä kivaa sitä voisi ahdistuksen ajamiseksi ahertaa.

Ummettaa

2010-06-23T23:27:00.000+03:00

Eilinen mahan kipristely ei välttämättä johtunutkaan niistä porkkanoista pelkästään. Tänään, kun vaiva jatkui, totesin, että elämäni toisen kerran teen tuttavuutta ummetuksen kanssa. Säästän teidät likaisilta yksityiskohdilta, mutta kerrottakoon, että pelastautumissuunnitelma on laadittu. Apteekin kautta - luonnollisesti, kun usko luonnollisiin konsteihin ei ole riittävä.

Tänään väkersin loppuun tyttären tilaaman simpukkahuivin. On ilo tehdä jotain, mistä näkee heti, mitä saa aikaiseksi. Kun leipätyö on sellaista, että mitään konkreettista nähtävää ei synny, niin on mukava palkita itsensä näillä käsillä tekemisen aikaansaannoksilla.

Siitä saa pomon tänään kaipaamaa "motivation and satisfaction"ia. Leipätyössä vaikuttavat niin monet sellaiset tekijät ja asiat, joihin en voi itse vaikuttaa. Olosuhteet on annetut, työtehtävät on annetut ja lopputulokset ikävä kyllä "odotetut", joten variaatioihin jää hyvin vähän mahdollisuuksia. Ei pidä kuitenkaan ymmärtää väärin: pidän nykyisestä työstäni. Kaikesta murheesta ja stressistä huolimatta koen olevani oikealla alalla ja tekeväni asioita, joita osaan. Tänään puhuttiin siitä, että olisipa kiva, jos edes joskus asiat menisivät niin kuin niiden on tarkoitus mennä. Ehkä sekin päivä vielä nähdään.

Viime yö meni vatsaväänteissä - toivottavasti tänä yönä saan paremmin nukuttua, vaikka olo ei edelleenkään ole "normaali". Joten ei siis muuta kuin päätä tyynyyn ja unta kaaliin.

Babyporkkanoita - ei kiitos

2010-06-22T21:36:00.000+03:00

Vedin siinä sitten puoli pussillista babyporkkanoita aamulla töissä. Ei olisi kannattanut. Olo on ollut erittäin ikävä sen jälkeen. Ensin alkoi tuntua pientä nipistelyä, sitten jo vähän voimakkaampaa kiertelyä ja lopulta maha turposi kivi kovaksi ja olo on yhä sitä mallia, vaikka olen väkisin käynyt sitä porkkanamössöä ulos ajamassa ja ottanut mahalääkettä. On minulla joskus ennenkin tätä laatua vaivaa tullut juuri nimenomaan porkkanoiden kanssa, mutta tänään tuntuu olevan erityisen tiukassa.

Ja ihan kuin ei siinä jo tarpeeksi olisi, niin sittenpä alkoivat vielä kengätkin hiertää. Niin että nyt on sitten komiat rakot kantapäissä ja pää on kipeä pohdinnasta, että millä ihmeen kengillä sitä uskaltaa huomenna töihin lähteä! En tiedä - en todellakaan. Mutta koska kannettavakin tuli jätettyä työpöydälle, on sinne työpaikalle pakko raahatuua! Vai kehtaisiko sitä soittaa ja sanoa olevansa saikkarilla, kun "mitkään kengät eivät mene kipeisiin kantapäihin"? Ei taida kehdata.

Mutta mitä ihmettä teen sille jäljelle jääneelle babyporkkana-pussin puolikkaalle? En minä ainakaan syömään rupea sen pussin sisältöä.

Kehittymisen paikka

2010-06-21T21:59:00.000+03:00

Tänään oli meikäläisen kehittymisen paikka eli kehityskeskustelu. Koska kyseessä oli ns. aloittava keskustelu, niin eihän siinä mitään muuta ollut tehtävissä kuin määritellä tavoitteita. Voin jo suoralta kädeltä sanoa, että nykyiselle projektilleni asetetut tavoitteet eivät tule täyttymään. Ei vaikka minä venyisin ihmeeseen. Mutta sinnepä se tavoitteeksi niin vain kirjattiin.

Keskustelu oli samalla itselleni tilaisuus purkaa esille tulleita asioita, jotka ovat vaikuttaneet tavalla tai toiselle työtehtäviini perehtymiseen. Ja kertoa vähän fiiliksistäni. Oliko niillä mitään merkitystä - se on toinen juttu se.

Keskustelun positiivisin anti oli lupa työ-työmatkoihin. Eli saan jonkin verran ja tilanteen mukaan käyttää osan matka-ajastani työn tekemiseen. En todellakaan halua luopua aamu-unistani, mutta ehkä sitä tunnin pari voisi viikossa voittaa tekemällä töitä junassa - silloin kun se on mahdollista. Loistavaa vastaantuloa jo vajaan kahden kuukauden pestin jälkeen.

Kuolemasta Poriin ja äkkiä kotiin

2010-06-20T21:01:00.001+03:00

Kuka kumma näitä omituisia paikannimiä on oikein keksinyt. En nyt tarkoita Poria, sillä siinä ei nyt mitään kummallista nimenä ole. Aamusta piipahdimme tyttäreni kummien kesämökillä Lapin Kuolimaassa. Lähistöltä löytyy - luonnollisesti - Surunkylä. Tuttavallisesti puhumme kummien Lapin mökistä Kuolemassa. Kyseessä on kuitenkin entinen Lappi Tl eli nykyisin osa Raumaa.

Kun ajelimme sitten kohti Poria poikkeuksellisesti pienempiä teitä pitkin, löytyi lisää mielenkiintoisia paikkoja - ei onneksi yhtä surullisia. Mistä lienee saanut nimensä kylä nimeltä Murtamo? Entäpä järvi nimeltään Lutanjärvi, jonka ohi kulkevan tien poskessa oli ilmeisesti kylän nimeen viittaavaa kyltti Lutta. Kartan mukaan lähistöltä pitäisi löytyä myös Paskaärvi. Ei ole kirotusvire - ei ollut jiitä, ellei sitten ole kartasta tippunut tiehensä.

No, Poriin päästiin ja melko pikaisesti lähdettiin kotimatkalle. Porissa kun ei kuulema ole mitään järkeä pysytellä kauan. Sanoi poikani, joka on asunut siellä hieman vajaan vuoden.

Pusulointia

2010-06-19T22:57:00.002+03:00

Tänään olimme sukuloimassa Pusulassa eli tiivistetysti harrastimme Pusulointia. Pidän kovasti tästä kehittämästäni (tai luulen sen kehittäneeni ihan itse) uusiosanasta, koska sillä voi näppärästi kuvailla kahta asiaa: paikkaa ja tapahtumista. Hieno sana.

Talviturkki tuli heitettyä 17 asteisessa Saarijärvessä. Ilman lämpötila taisi uintihetkellä olla melko lähellä samaista astemäärää. Ensimmäinen käväisy oli hyvin pikainen, mutta kahdella seuraavalla käynnillä tuli jo ihan oikeasti uituakin. Kun uintien välillä kävi lämmittelemässä Rolandin lämmittämässä saunassa, olo tuntui autuaalliselta. Tänään minä olin ainoa, joka uskaltautui veteen. Isäni serkku Birgit, joka on kova uimaan, jättäytyi rannalle sateen takia. Pelkäsi varmasti kastuvansa ennen veteen menoa. Vettä tosiaan tuli taivaalta, mutta ei se minua haitannut.

Innostuin viime vuoden Pusuloinnilla luontokuvaamisesta. Roland on siinä lajissa oikea mestari! Mutta on hänellä mestarin vehkeetkin eli kuten tytär huokaisi "Ihana putki!". Tälläkin reissulla tuli otettua muutamia kuvia. Ei mitään mestarin otoksiin verrattuna, mutta toivon oppivani koko ajan jotain uutta. Ja luonnollisesti haaveilen paremmasta kamerasta - sitten joskus.

Merkillinen päivä

2010-06-18T23:57:00.000+03:00

Tämä oli taas yksi niistä vallan merkillisistä päivistä, jolloin tunneskaalassa liikutaan ääripäästä toiseen.

Ilta alkoi mukavasti Raision Kesäteatterissa "Kuin telkkä pöntöstä" esityksen ensi-illasta. Esitys oli hauska. Nauroin jälleen kerran pääni kipeäksi. Toiset sanovat nauravansa vatsansa kipeäksi, mutta minulla se on kyllä pää, johon se kolahtaa. Olen itse diagnisoinut tämän johtuvan siitä, että unohdan hengittää nauraessani ja siksi päätäni alkaa jomottaa. Mutta palatakseni esitykseen. Se oli niin hyvä, että melkein tekisi mieli mennä katsomaan se toisen kerran, kunhan esitys on hieman hioutunut. Minähän en yleensä käy ensi-illoissa, mutta tein poikkeuksen, koska esitys oli vanhan lukioaikaisen luokkakaverini ensiohjaus. Ja hyvä ohjaus olikin!

Ilta sitten jatkui murheellisimmissa merkeissä. Poika soitti ja kertoi ystävänsä menehtyneen viime yönä liikenneonnettomuudessa. Poika, joka on yleensä hyvin vähäpuheinen, puhui ja puhui. Huomasi, että ystävän poismeno oli kova paikka, vaikka he eivät ihan lähimpiä ystäviä olleetkaan. Kenellepä ei olisi. Itsellenikin tuli kyyneleet silmiin, vaikken kuollutta nuorta tuntenutkaan. On aina hyvin surullisista kuulla nuoren ihmisen menehtyneen. Hyvin pelottavaa, että omien lasten ystäviä kuolee. Aina välillä sitä on sydän syrjällään huolesta, miten omat lapset voivat. Aina on pieni pelko, mitä viestiä keskellä yötä soiva puhelin on välittämässä. Toistaiseksi olen aina selvinnyt säikähdyksellä, mutta jälleen jouduin toteamaan, että elämä on hyvin arvaamaton.

Juuri nyt ei tunnu uni tulevan, kun mietin, olisiko minun vielä pitänyt jatkaa puhumista poikani kanssa. Jäikö hänelle vielä jotain, jota olisi halunnut kertoa? Olinko riittävästi tukena? Sanoin puhelun lopuksi, että hän voi soittaa, jos on sellainen olo, että haluaa jutella vielä lisää. Toivottavasti hän soittaa eikä jää yksin ajatuksinensa.

Sateesta aurinkoon

2010-06-17T21:54:00.000+03:00

Iltapäivällä, kun töissä siirryin ulkokautta palaveriin korttelin toiseen päähän, varoitteli työkaverini auringonpistoksen vaarasta. Kun sitten vihdoin olin valmis lähtemään kävelemään kohti Pasilan asemaa, ulkona satoi vettä. Mitä ihmettä? Mihin se aurinko oli hävinnyt? Ei muuta kuin ratikan kyytiin ja sateenvarjoa kassista kaivamaan.

Mutta mitä lähemmäksi Turkua juna puksutteli, niin sitä aurinkoisemmaksi keli muuttui. Ja niinpä lopulta kotiuduin aurinkoiseen Naantaliin. Ja vähän haikeana siinä vähän vaille puoli kahdeksan illalla tuumasin, että en ehdi näistä kesän aurinkoisista illoista juurikaan nauttimaan. Ja jos nyt vielä sattuu tulemaan oikein kaunis kesä, niin haikeuteni siitä sitten vain kasvaa syksyä kohti. Samoin mietin myös sitä, miten ihmeessä sitä syksyn sateissa jaksaakaan tätä rumbaa. Tai kun tulee talvi ja junat hyytyy matkalla. Pitänee ottaa enemmän matkalukemista ja paksumpi peitto talven varalle reppuun sitten kun sen aika koittaa.

Eilen kuuntelin junassa kahden nuoren kanssamatkustajan keskustelua pitkän tähtäimen suunnitelmista. Toiselle neljä kuukautta oli pitkä aika ja jos jotain oli tarkoitus tapahtua sen jälkeen, ei sitä kannattanut vielä miettiä. Toisella taas tuntui olevan suunnitelmia jo vuodelle 2012 asti. Ei siis mitenkään ihmeellistä, jos minä jo nyt keskellä kauneinta kesää pohdin, mitä pitää työmatkareppuun tunkea syksyn tullessa.

Hysteria

2010-06-16T21:43:00.000+03:00

Tänään se iski. Iltapäivällä. Kesken työpäivän. Ei voinut muuta kuin nauraa hysteerisesti. Kun mikään ei mennyt niin kuin piti ja mitä pidemmälle päivä kului, meni entistä huonommin. Eihän siinä voinut kuin nauraa. Nauraa hysteerisesti ja samalla toivoa heräävänsä siitä painajaisesta. Toistaiseksi herätystä ei ole saavutettu, joten huomenna sama p***a siellä odottaa poimijaansa. Tulee mieleen ajat palkanlaskijana: aina palkat niskassa ja nilkat p****ssa.

Monessa keitossa keitetty ja vielä jaksaa kiehua. Minä siis. Minkäs sille voi, kun on luonteeltaan tällainen kuumakalle.

Huomenna on P-A-K-K-O olla parempi päivä, sillä pääparkani ei kestä toista hysteria-päivää. Mitä enemmän nauran, sitä todennäköisemmin saan migreenikohtauksen. Tänään siltä vältyttiin, joten nokka kohti uutta päivää toiveet korkealla.

Hylakääntyneet

2010-06-15T19:19:00.003+03:00

Word se jaksaa yllättää kerta toisensa jälkeen. Tänään Wordin oikolukuohjelma ei pitänyt sanasta "hylkääntyneistä" ja esitti seuraavat korjausehdotukset: "hylkyääntyneistä"/"hylakääntyneistä"/"hylaääntyneistä". Mitä ihmeen sanoja nuo ovat olevinaan? Kannattaa siis olla tarkkana käyttäessään kyseistä ohjelman tarjoamaa ominaisuutta. Toisaalta - on siitä joskus ollut iloakin. Olin tässä taannoin laittamassa työkaverille viestiä ja tarkoituksenani oli päättää viestini sanoihin "Pikaista paranemista". Silloin oli hyvä, että Word halusi tarkistaa, oliko tarkoituksenani todellakin kirjoittaa "Pikaista panemista".

Olen joskus aiemminkin hämmästellyt suomenkielisen oikoluvun sanastoa. Mistähän se on oikein kasattu? Tai kukahan sitä on ollut kasaamassa? Toisinaan korjausehdotukset ovat aivan päättömiä - kuten tänään - ja toisinaan ohjelma ei ymmärrä puuttua ilmiselviin koritusvireisiin. Mutta en ole vielä luopunut oikoluvun käytöstä kokonaan. Yleensä annan sen tarkistaa hetken aikaa ja sitten peruutan lannistuneena koko toiminnan.

Mutta onhan se hienoa, että ohjelmissa on olemassa ominaisuuksia, vaikka tosiasia onkin, että suurin osa käyttäjistä käyttää vain pienen pientä osaa ohjelman tarjoamista ominaisuuksista ja toiminnoista. Tämän ymmärrän, sillä en itsekään taatusti osaa kaikkea ja monen hienouden olen löytänyt sattumalta tai kuullut kaverilta. Sellaista gurua tuskin löytyykään, joka osaa Office ohjelmien kaikki hienoudet. Tai jos löytyy, ilmoittautukoon heti.

Jälkikäteen kuitenkin oivalsin jonkinlaisen järjen nimeenomaan tuossa otsikossakin esittämääni ehdotukseen: se on luonnollisesti muokattu laktoosi-intolerikon tarpeiden mukaisesti - minähän käytän joko laktoosittomia tai vähälaktoosia eli niin sanottuja HYLA tuotteita! Tiedättehän muuten, että HYLA on Valion omistama tuotemerkki, vaikka hyla-tuotteista kansansuulla puhuttaessa usein viitataan kaikkiin vähälaktoosisiin tuotteisiin valmistajasta riippumatta.

Olenko minä siis otsikossa mainittu hylakääntynyt, kun olen vaihtanut maitoni hyla-maitoon?

Päivän urakka

2010-06-14T20:50:00.000+03:00

Viime aikaisen passiivisuuden vuoksi olin varannut kaksi peräkkäistä tuntia salilta. Ei olisi taaskaan pitänyt! Ensinnäkin, flow:ssa ollut käynyt varmaan vuoteen ==> ihan sika hiki. Sen perään tunti afroa, joka muutenkin ottaa koville ==> melkein henki pois.

Mitä tästä sitten taas seuraa? Huominen cycling tuli peruttua - kropalle on annettava aikaa toipua tästä tämän päivän järjettömyydestä! Varasin sitten lihaskuntotunnin keskiviikkolle.

Tämä "kaukotyöskentely" kyllä haittaa ainakin minun pyöräily-harrastusta. Taas on kulunut tovi siitä, kun viimeksi pääsin pyöräily tunnille. Tänään se olisi ollut mahdollista, mutta ajattelin, että tänään jotain muuta ja huomenna sitten. Ei olisi taaskaan kannattanut ajatella!

Nyt enää vain ihmettelen, miten saan itseni huomenna heräämään kellon soidessa 04.20. Onneksi on myöhäisempiäkin junia, jos sattuu uni voittamaan herätyskellon. Mutta monkkina minua tietysti sitten ketuttaa, kun suunniteltu aikataulu menee pieleen. Ei olisi taaskaan pitänyt liikaa suunnitella!

Ei turvota!

2010-06-13T21:42:00.001+03:00

Olen onneni kukkoilla. Jalat eivät ole turvoksissa. Kun vihdoin viimein annoin periksi ja kävin lääkärissä anomassa helpotusta tuskaani =>kun sitten vielä hain apteekista lääkärin määräämät pillerit => kun sitten vihdoin viimein nautin aamupalan ohessa yhden nesteenpoistopillerin ==> niin nyt on oikein mukava olla! Vasta kahden aamupalan jälkeen!!!

Tulee mieleeni eräs ystäväni, jolla on jos jonkinlaista kremppaa, mutta lääkäriin ei sovi mennä, kun se olisi heikkouden myöntämistä. Mitään lääkkeitä hän ei nyt ainakaan ala syömään, kun siitähän menisi maine. Melkeinpä itsekin sorruin tähän ajatukseen. Vaan onneksi järki voitti ja olotila on nyt suorastaan taivaallinen.

Siitä ilosta kävin tänään tanssahtelemassa salilla. Voi miten sattuikin olemaan yksi suosikkiohjelmistani - ensi sunnuntaina onkin sitten eri ohjelma. Tälle kesälle kun ei ole mitään ylemmän tahon määräämään ohjelmistoa, vaan vetäjät saavat itse valita ohjelmat. Olin tosi tyytyväinen.

Iltapäivällä kävimme mieheni isän syntymäpäivillä. Hänen kerrostalon pihalla jäimme katsomaan hämmentyneinä salaman iskemää kuusta. On siinä ollut kovat voimat pelissä. Onneksi kukaan ei ollut pihalla juuri silloin, kun isku on tullut. Kuusi on haljennut ja on ihme, että se ylipäätänsä on vielä pystyssä. Puu tullaan kuulema kaatamaan lähipäivinä.

En ole itsekään ukkosen suurin ystävä. Oma mummoni minut lapsuudessani pelotteli aivan mahdottomaksi. Olen toki myöhemmin päässyt pahimpien pelkojeni yli, mutta en vieläkään ole mielelläni yksin kotona ukonilmalla. Ja öisiä ukkosia inhoan yli kaiken!

Aamulla väkersin intoa piukassa "kevätpiponi" parissa. Ei ollut matkaan lähtemistä ennen kuin pipo oli kasassa ja kukka napitettuna. Juuri nyt on aivan mieletön himo kokeilla ja tehdä käsillä kaikenlaista. Saa nähdä, kuinka kauan hartiani tätä intohimoa kestävät. Oireita on jo tullut ja nyt, kun salille ehtii h-a-r-v-o-i-n, on jumiutumisen vaara suuri. Aamun aikaansaannosta esittelen näpertely-blogissani.

Kohta nukkumaan, jotta jaksaa huomisen etäpäivän ahertaa. Etäpäivästä on se lisäilo, että silloin ehtii salille. Huomisellekin olen kaksi perättäistä tuntia varannut (flow & afro). Toivottavasti ei tule mitään yllätyksiä ja pääsen salille menemään.

ps. kovia kärsinyt puu kaadettiin 26.7. ja vain kanto jäi jäljelle

Suku on paras

2010-06-12T23:18:00.000+03:00

Tänään olimme isäni serkun ja hänen vaimonsa 130-vuotisjuhlilla. Vaimo täytti 65 vuotta pari päivää sitten ja serkun juhlapäivä on elokuussa. Paikalla oli pieni joukko sukulaisia ja ystäviä. Tunnelma oli leppoisa ja päivänsankarit nauttivat olostaan.

Olen jotenkin omituisen suku-hurahtanut ihminen. Minusta on aina ollut mukava kulkea vanhempieni mukana sukuloimassa ja olen yrittänyt omia lapsianikin tutustuttaa laajaan sukuunsa. Isälläni, vaikka on ainoa lapsi, on niin laaja suku, etten pysty nimeään hänen serkuistaan kuin osan. Joitain serkuista en ole koskaan nähnytkään ja joidenkin kanssa olen itsekin aktiivisesti tekemisissä.

Itselläni on elossa vielä 8 serkkua. Yhtä en ole nähnyt 20 vuoteen, mutta muut on tullut tavattua viimeisen puolen aikana ainakin kertaalleen. Oma tytär yksi ilta suri sitä, että hänellä ei ole kuin 3 serkkua. Samaan suruun meni sitten vielä sekin, ettei ole ainuttakaan tätiä. Kunpa huomaisivat, että vaikka tuota ihan lähintä sukua ei niin paljon olekaan, niin sukua riittää ympäri Suomea. Ei olisi hänelläkään niin yksinäinen olo.

Huomenna on tiedossa lisää sukulointia. Menemme mieheni isän syntymäpäiville. Hänelle ei tule mitään tasavuosia, mutta ikää on kunnioitettavan paljon, joten syytä juhlaan on. Ja ensi viikonloppuna on tarkoitus mennä kyläilemään isäni "Ruotsin serkun" luona, joka on Suomessa kesälomailemassa. Minulle siis melkein "serkku", kuten Ruotsin serkun sisko minulle aina välillä soittaessaan itsensä esittelee.

Ja toivottavasti myös toteutuu kesälle suunnittelemani serkkukierros. Se vasta olisi hienoa se!

Onks pakko jos ei tahdo?

2010-06-12T00:23:00.002+03:00

Lipsahti perjantai vallan kokonaan ohi. Vietin etäpäivää varsin tuskaisen oloisena. Jo aamusta tuntui siltä, että kaikki ei ole kunnossa. No ei ollutkaan. Aamupäivän aikana poskiontelot alkoivat viestiä, että turvoksissa ollaan. Ja siitähän seuraa särkyä ja ikävää oloa.

Minulla ei nyt tunnu olevan paras mahdollinen viikko. Siksipä jäinkin istumaan apaattisena television viereen ja annoin toosan pauhata, vaikka ei sieltä mitään kunnollista katsottavaakaan tullut. Kunhan istuin ja annoin poskionteloideni pullottaa rauhassa. Mokomatkin! Vuosikymmenet olen niiden(kin) kanssa kituutellut - joinain vuosina tulehduksesta toiseen, joskus on sentään mennyt paremmin. En usko, että nyttenkään varsinainen tulehdus pukkaa päälle. Olen ehkä haistellut/maistellut jotain, mikä turvottaa limakalvoja ja pullotus johtuu siitä.

Herrijee miten kremppa ihminen minä olenkaan. Milloin mikäkin osa kropasta prakaa ja kun saa yhden vaivan hoidettua, alkaa toinen. Tätäkö se vanheneminen on? Onks pakko (ikääntyä) jos ei tahdo?

Migreeni!

2010-06-10T22:02:00.000+03:00

Eilisillan Billy Idol konsertti, joka sinänsä oli elämys, aiheutti minulle varsin tuskaisen aamun. Jo illalla ajattelin, että siitä valojen räiskeestä ei hyvää seuraa. Ei seurannut, ei. Heräsin aamulla viiden aikaan siihen, että päätä hieman jomotti. Jos olisin ollut viisas, olisin silloin ottanut lääkkeen. Mutta kun en ollut, en.

Kun vihdoin nousin hotellihuoneen pehmoisesta sängystä, sain itseni juuri ja juuri raahautumaan suihkuun. Suihkun jälkeen oli pakko piipahtaa lääkelaukulla ja painua takaisin sänkyyn. Aivan järkyttävä migreenikohtaus! Sitkeästi yritin hetken lepäilyn jälkeen käydä aamupalalla. Siitä jäi puolet lautaselle ja paluu hotellihuoneeseen sujui toivoen, että se toinen puolikas pysyy sisällä. Ei muuta kuin lisää lääkettä ja pää tyynyyn.

Onneksi kohtaus meni ohi parissa tunnissa ja pienellä lääkityksellä.

Olen enemmän kuin kateellinen niille henkilöille, joilla ei tätä vaivaa ole ja vielä kateellisempi niille, joiden päätä ei koskaan särje. Jos on jo pelkässä päänsäryssä sietämistä, niin migreenikohtaus onkin sitten ihan jotain muuta. Tänään päättyi parin vuoden kohtaukseton putki. Tästä putkesta olenkin ollut enemmän kuin onnellinen.

Huomenna on etäpäivä. Se tarkoittaa sitä, että junassa ei tarvitse matkustaa ja aamulla saa nukkua pidempään. Elämän pieniä iloja.

Kävin tänään työterveyslääkärillä yhden pienen vaivan takia. Lääkäri kovasti hämmästeli työmatkani pituutta ja tuumasi sitten "Kyllä täytyy Naantalista pitää, että viitsii tuollaisen työmatkan tehdä. Vai onko se sittenkin niin että pidät niin paljon työnantajastasi." Hyvä kysymys: kummasta pidän enemmän. Vastaus taitaa kuitenkin olla niinkin yksinkertainen kuin karu totuus siitä, että rahaa saa vain työtä tekemällä eikä mielenkiintoista työtä ole tällä seudulla tarjolla. Joten lienee sitten tuo jälkimmäinen toteamus lähempänä totuutta.

Huh kun uuvuttaa

2010-06-08T20:46:00.000+03:00

Ensimmäistä kertaa tämän uuden työurani aikana tänä aamuna ketutti nousta. Herätys 5.10 - totta hitossa sitä mielellään jatkaisi unia vielä tunnin tai pari. No, nukuinhan minä junassa, mutta se ei taida sittenkään täysin korvata yöunen vajaavaisuutta.

Olin tänään sekä väsynyt että ärsyyntynyt koko päivän. Mieluimmin olisin ollut yksinäni jossain pimeässä kopissa ja puuhastellut siellä omiani. Mutta eihän sellainen avokonttorissa onnistu. Omiin maailmoihini yritin päästä istumalla kuullokkeet korvilla, mutta ei sillä täysin ulkopuolista maailmaa saa pois suljetuksi. Varsinkin kun niillä työtovereilla välillä oli minulle ihan oikeaa asiaa, ja tulivat sitten koputtelemaan ellen kuullut "särmien yli huutelua".

Kotimatkalla junassa totesin seuralaiselleni, että huomenna on parempi päivä. Eihän sitä nyt kahta huonoa päivää voi olla perätysten. Varsinkin kun huomenna on tiedossa Billy Idolin konsertti, jonne en tiennyt haluavani mennä enkä siis myös tiennyt meneväni ennen kuin vanha työtoveri soitti ja tarjosi lippua. Joskus sitä on hyvä heittäytyä virran vietäväksi ja niinpä tartuin tilaisuuteen. Tosin juuri nyt tuntuu niin uuvahtaneelta että ihan pelottaa miten jaksan, mutta toivottavasti saan ensi yönä nukutuksi kunnolla ja olen näin ollen elämäni terässä huomenna.

Huomenna on sitten ihan turha odottaa blogipäivityksiä. Huomenna keskitytään Idoliin ja jatketaan tätä sitten torstaina. Näihin tunnelmiin...

Huh helpotus

2010-06-07T20:02:00.001+03:00

Eilinen hässäkkä verkkopankin kanssa on muisto vain. Ilmeisesti olin vain itse onnistunut lukitsemaan käyttäjätunnukseni. TOSIN pieni epäilys jäi, että lukkiutuminen johtui kolmannesta osapuolesta. Työtoverin kehotuksesta nyt hetken seurailen tilannetta. Jos vastaava tilanne tulee vastaan, pitää nykyinen käyttäjätunnus kuolettaa ja tilalle hankkia uusi. Kyllä elämän siirtyminen nettiin tekee elämästä vaikeaa!

Aamulla matkasin töihin vanhan työkaverini kanssa, jolta sain idean uuden blogin perustamisesta lukuharrastukseni tiimoilta.Tässä uudessa blogissa ei vielä ole ainuttakaan kirjoitusta, mutta odotan innolla, että pääsen sitä päivittelemään. Tästä tulee hauskaa!

Elonmerkkejä

2010-06-06T20:49:00.000+03:00

Ehkä jo parin ystävällisen hämmästelyn jälkeen olisi jälleen syytä päivittää tätä blogia. Kiitos teille uteleville. Ei - en ole kuollut, olen vain ollut kiireinen.

Juuri eilen juhlittiin vanhemman tyttäreni valmistumista lähihoitajaksi. Perjantai-iltana juhlia valmisteltaessani hermojeni ollessa koetuksella, tyttäreni totesi "älä stressaa, ei nämä mitkään nobel-juhlat ole". Mielestäni nämä juhlat olivat monin tavoin merkityksellisemmät. Onhan se äärimmäisen hienoa, että oma lapsi valmistuu ammattiin ja vieläpä sellaiseen ammattiin, jonka tuntee omaksensa. En pysty tähän hätään keksimään yhtään ammattia, joka tyttärelleni paremmin sopisi.

Mutta siis palattakoon tähän viime viikkojen hiljaisuuteen. Jotenkin ne vain ne toukokuun loppupuolen päivät johonkin katosivat. Tai siis päivät olivat ja menivät ja minä en vain kerta kaikkiaan löytänyt aikaa enkä energiaa blogin päivittämiseen. Luonnollisesti vielä rasittaa tämä työmatkailu, vaikka siihen onkin jo alkanut tottua. Ja hetken aikaa oli jo mielessä, että ei tätä blogia ketään kaipaa. No, nyt on kaivattu ja nyt tätä taas päivitetään. Toivottavasti.

Yksi kommellus tältä päivältä. Tuoreena pankkilaisena jouduin toteamaan, ettei suutarin lapsella ole kenkiä. Piti tuossa illan suussa käydä tarkistamassa nuoremman tyttären pankkitilin saldo (tyttären pyynnöstä), vaan eihän minun verkkopankkitunnukset toimineetkaan. Ei niillä päässyt verkkopankkiin eikä mihinkään muuhun verkosta löytyvään palveluun (kuten Kelaan). Soitin verkkopankin automaattiseen palveluun, josta voi tarkistaa seuraavan tunnuksen järjestysluvun. Annettuani käyttäjätunnukseni automaatti pyysi mielestäni oikeaa "seuraavaa vapaana olevaa tunnusta", mutta kun syötin sen, automaatti ilmoitti jotain niin huolestuttavaa kuin että palvelu ei ole käytettävissäni. Siinä vaiheessa sydän nousi kurkkuun ja sitten piti hypätä autoon ja lähteä pankkiautomaatille tarkistamaan, onko minulla enää rahaakaan pankkitilillä. Rahaa tuntui vielä olevan - helpotus - mutta huomisaamuna on siis ryhdyttävä tätä sotkua selvittelemaan. Mitenköhän senkin hoidan, kun asiakaspalveluun on tunnistauduttava verkkopankin käyttäjätunnuksella ja seuraavalla vapaalla tunnuksella. Tästä tulee vielä hauskaa! (Suoraan sanoen ei naurata ollenkaan)

Luonnonlahjakkuus

2010-05-17T22:31:00.000+03:00

Olen kyläilemässä serkkuni luona. (Kiitos yösijasta ja seurasta jo etukäteen.)

Serkun tyttö juoksutti minua pitkin metsää ennen ruokailua. Ilmeisesti tavoitteena oli ruokahalun kasvattaminen. Olimme jo lähes tulkoon takaisin lähtöpisteessä kun kumarruin ihmettelemään jotain metsän ihmettä ja saman tien alkoi kuulua melkoinen rytinä. Lähelläni ollut puu otti ja kaatui ihan itsestään. Mitäpä siinä muuta voi todeta kuin että minulla on luontaisia lahjoja metsurin ammattiin. Puutkin kaatuu ihan itsestään.

En taida uskaltaa lähiaikoina samaan metsään juoksentelemaan serkun tytön perässä. Sen verran pelottava kokemus se oli, vaikka siellä metsässä sille oikein naureskelimme makoisasti ja vielä jälkeenpäinkin naurua riitti. Osittain ehkä jotain kauhunsekaista naurua.

Pääasia, että selvisimme ehjinä kotiin.

Päätös tälle viikolle ja parin päivän hiljaiselolle

2010-05-16T21:07:00.000+03:00

Loppuviikon ihanat kelit ja kotoiset puuhastelut ovat pitäneet otteessaan pari viime päivää niin, etten ole tullut blogiakaan päivittäneeksi. Sitä tässä nyt sitten päivittelen, että silleen menin lipsumaan lupauksestani päivittää blogia päivittäin. Nou hätä - ei tätä kuitenkaan kukaan niin innokkaana seuraa, että parin päivän päivittämättömyys aiheuttaisi huolta ja murhetta kellekään.

Näiden parin päivän aikana on takapihaan istutettu kesäkukkia, siirrelty pihakalusteita ja tarkistettu ruukkuistutusten talvivauriot. Joitain ruukkuja menee uusiksi, mutta yllättävän hyvin istutukseni menneen talven lumista selvisivät

Lisäksi on työhuoneen vallanneita pahvilaatikoita ja muovikasseja kutiteltu ihan pohjia myöten ja jälleen on viety iso kasa turhaa paperia viety paperinkeräykseen ja mapitettu kadonneita aarteita. Tällä kertaa ei mitään suuria aarteita löytynyt.

Sunnuntai-iltaiseen tapaan kävin salilla tanssahtelemassa, mutta jätin venyttelyn väliin ja tulin kotiin SILITTÄMÄÄN. Olen kolme seuraavaa päivää pk-seudulla yöpyen serkkuni luona Espoossa enkä kestänyt ajatusta, että tulisin keskiviikkona kotiin ja vastassani olisi iso pino silittämättömiä vaatteita. Ja silti pakko tunnustaa: en jaksanut koko pinoa silittää. Mutta pino on jo huomattavasti pienempi.

Vielä kun pakkaan työreppuni ja laitan puuttuvat tarvikkeet matkalaukkuuni niin voinkin mennä nukkumaan hyvillä mielin.

Rantakausi avattu

2010-05-13T18:59:00.000+03:00

Rantakausi on nyt avattu. Ihanan aurinkoinen ja lämmin helatorstai houkutti meidät pyöräilemään Naantalin rantaan. Muitakin ihmisiä oli liikkeellä vaikka ranta hieman autiolta vielä vaikuttikin. Muutama "uimarikin" nähtiin.