Monta päivää ilman blogipäivityksiä ja kun nyt sitten taas ehdin päivittämään, niin mistäpä muustakaan aiheesta kuin junamatkailun riemuista.
En totisesti ole pieni ihminen, pyöreä kuin mikä, mutta kyllä minä ihan mukavasti mahdun junanpenkkiin. Ei ahdista ollenkaan. Paitsi tänä aamuna ahdisti. Olin tehnyt töitä Karjaalle asti ja toiset matkustajat huomioivana ajattelin vapauttaa vieruspenkkini tunkemalla repun jalkatilaani. Tarkoitus oli jatkaa koneella työskentelyä - muutamia omia juttuja ajattelin puuhastella loppumatkan ajan.
Voi niitä toiveita. Viereeni istahti vähintään itseni kokoinen, ellei peräti astetta suurempi naisihminen, jolle se oma penkki ei riittänyt. Naista pursusi väkisinkin minun puolelle ja minä jouduin kiilautumaan kiinni ikkunaan, jotta olisin ylipäätänsä edes jotain voinut koneen kanssa tehdä. Kyynärpäät kainalossa, niska kenossa... eihän siitä mitään tullut. Tai tuli, mutta oli hyvin vaikeata.
Kun sitten vielä vieruskaverini päätti ostaa aamukahvin kärryistä, oli mittani täysi. Kahvimuki heilui kerta toisensa perään uhkaavasti pöydällä, joka ei yltänyt ihan vaakatasoon, vaan oli sillä lailla mukavasti "melkein ala-asennossa". Ja ihan kuin se ei olisi riittänyt, piti vielä Huvudstadbladetia siinä sivussa lukea. Kahvikuppi heilui entistä uhkaavammin. Ja ihan vain sivuhuomiona, että vaikka iso olenkin, niin kyllä minä saan sen pöydän ihan vaaka-asentoon asti!
Tekemistä oli, että sain koneen kerätyksi ja tungetuksi reppuun. Kun on itsekin kerran iso, niin ei sitä ihan kaikkeen taivu ja nyt sitä niin sanottua työskentelytilaa oli todella vähän. Hiki tuli ja kiukku nousi. Päätin sitten rauhoittaa itseäni sulkemalla silmät ja torkkumalla loppumatkan.
No en sitten torkkunutkaan. Big Fat Lady päätti, että parempi pysytellä hereillä. Yskänkohtaus toisensa perään. Ääni mitään, mutta kun olin ihan oikeasti tuntevinani erinäisiä pisaroita omalla poskellani. Ai että miten teki mieli sanoa ääneen jotain. Mielessäni sanoin moniakin asioita.
Nyt jälkikäteen harmittaa yksi asia, minkä olisin voinut tehdä toisin. Olisin voinut toivottaa Pasilassa vierustoverilleni hyvää päivänjatkoa, sillä ei hänelläkään varmasti helppoa ollut siinä vieressä meikäläisen pursuillessa ja kiemurrellessa.
Ja mitäpä muutakaan tämän kokemuksen jälkeen kuin illalla rankan ja pitkän työpäivän päätteeksi salille iki-ihanan ADHD-ohjaajan vetämälle shape-tunnille. Tavoitteena pienempi junanpenkin täyttöaste.
Tekstit
