Rakennetta elämään

Kun elämä oikein koettelee, itseäni helpottaa kummasti se, että elämässä on rakenteita, joilla voi ohjata omaa arkeaan. Se helpottaa. En tee uudenvuoden lupauksia. En ole enää vuosiin tehnyt. Mutta teen tavoitteita. 

Yksi tämän vuoden tavoitteista on käsialani parantaminen. Se oli minulla listalla pari vuotta sitten, mutta sitten työelämästä tuli niin hektistä, että sille ei mukamas ollut enää aikaa. Ostin tuolloin kirjan "Kaunis käsiala". 

Ostamani kirja

Kirjassa on hyvin yksinkertaisia kirjoitusharjoituksia. Sellaisia, joita tuolloin pari vuotta sitten tein "punakantiseen" vihkooni. Jostain syystä rakastan käsinkirjoittamista. Valitettavasti olen huomannut, että aikanaan kovinkin kauniiksi kehuttu käsialani on alkanut horjua. 

Kirjoitusharjoituksia

Tietenkään en olisi minä, jos en miettisi, mitä mikähän siinä voisi olla taustalla. Isällänihän oli Parkissonin tauti, mikä voi aiheuttaa vapinaa, mutta luulisin, että olisin sellaisen oireen jo huomannut. Ehkä on vain niin, ettei käsien motoriikka ole sekään enää entisensä.

Jostain syystä olen aina tykännyt myös kaikenlaisesta näpertelystä. Tämä käsialan parantamisen tavoite on osittain intohimoa näpertelyyn, mutta onhan siinä taustalla varmasti myös se ajatus siitä, että osaan jotain, mistä saan kehuja. 

Muitakin tavoitteita on. 10 kiloa painosta pois ja 10 kiloa lankoja joko neuloen tai virkaten vuoden loppuun. Ehkä taajaan tikuttaminen auttaisi painonpudotuksessa, en tiedä. Muutenhan olen ruvennut valmistautumaan tulevaan polvioperaatioon kuntopyöräilemällä neljää kertaa viikossa puoli tuntia. Siitäkin kun laittaa ruksin tavoiteseurantaan, tulee jotenkin hyvä olo. Minä varmasti ilman tuota tavoitelistaani vajoaisin sohvan tai sängyn pohjalle ja märehtisin. Luotan siihen, että tuon tavoitelistan avulla selviän tästä mustasta ajanjaksosta. Lisäksi Terveystalon sovelluksessa on "Oma Suunnitelma" osa, johon olen työterveyshoitajan kanssa sopinut tavoitteeksi juuri tuon neljää kertaa viikossa kuntopyöräilyä. Huomenna on sovittu puhelinaika työterveyshoitajan kanssa keskustellaksemme, miten tavoite on toteutunut. Tosi hyvin, voin sanoa rehellisesti.  

Kaulaliinaa pukkaa

Käsitöiden tekeminen on kyllä eräänlaista terapiaa minulle. Siinä kun näkee työn jäljen heti ja saa aikaiseksi jotain konkreettista. Se on hieno tunne. Olen villasukkien suurkuluttaja ja juuri tänään huomasin, että yhdet lempisukistani ovat pohjasta ihan puhki kuluneet. En toki heitä niitä parsimatta pois, mutta uudet sukat laitan puikolle jahka saan tämän kaulaliinan ja siihen sopivat pipon pudotettua puikoilta. Pipoa en siis ole edes aloittanut vielä, mutta suunnitelmissa on. 

Olen kyllä varsin omituinen otus. En taida itsekään tietää olenko lintu vai kala. Tykkään niin monista asioista, ja silti aina silloin tällöin tuntuu, etten pidä mistään. Miten se mielenlaatu onkaan niin kummallinen. Joskus sitä kokee iloa hyvinkin pienistä asioista ja toisena hetkenä mikään ei ilahduta. 

Mutta palatakseni rakenteeseen. To do -listat ja tavoitteet osatavoitteineen kyllä sopivat minulle. Jos vain jaksan pitää kiinni niiden seuraamisesta, selviän hengissä. Jaksan väkerrellä listoja ja palastella tavoitteita. Olen huonompi palkitsemaan itseäni tavoitteiden täyttymisestä, muta todellan rakastan sitä tunnetta, kun saa tikata jonkin asian tehdyksi tai tavoitetuksi. Se on se näprääjä minussa, kun pitää siitä. 

Näprääjä minussa tykkää tuunata kalenteria. Sekin on sitä omituisinta minua. Monet lopettivat teinivuosien Teinikalenteriin, mutta en minä. Silloin tällöin kaivan esille aikuisten värityskirjan ja väritän kuvan tai pari. Taidan olla ikuinen lapsi tai ainakin lapsenmielinen. Lauta- ja korttipelit ovat myös minun suosikkilistallani. Olisipa rahaa niin paljon, ettei tarvitsisi tehdä töitä, niin viettäisin kaiket päivät sellaisten asioiden parissa, joista tulee hyvälle tuulelle. Mutta kun en edes lottoa!

 

Pojasta polvi paranee

Mutta olisiko pitänyt hankkia kaksi, ihan siltä varalta, että se auttaisi saamaan tuon vasemman polven kuntoon ilman nivelen vaihtoa. Vaikka vaihtoon se taitaa oikeakin mennä. Olen jonossa, mutta leikkausajankohdasta ei vielä takuuta. 

Hirvittää. Monikin asia. 

Entä jos kuulun siihen pieneen vähemmistöön, jolla tekonivel ei toimi? Entä jos saan jonkun yllättävän komplikaation? 

Viime viikkoina olen kunnostaunut kaikkien mahdollisten skeenarioiden esille kaivamisessa. Kaikki ahdistaa. Ei saisi olla yhtään haavaa ja arvatkaa vaan mitä minulla on. Haavoja! Tuntuu, että nyt kun tietää, että niistä pitäisi pitää erityistä huolta, tuntuu, että revin rikki kaiken. Varpaiden välit hikoavat rikki ihan siitä ajatuksesta, että iho ei saisi olla rikki edes varpaiden välissä. 

Hampaat pitäisi laittaa kuntoon. Se vasta pelottaakin. Olen ihan huomaamattamani jäänyt käymättä hammaslääkärillä muutamaan vuoteen ja mitä enemmän kielellä koettelen hampaistoani, sitä rikkeämmältä se tuntuu. Olen ajatellut selvittää, saisiko jossain hoidetuksi koko kaluston kuntoon pienessä sievässä nukutuksessa. Mutta ajatuksen astetta pidemmälle en ole päässyt. 

Painonkin sain jo kertaalleen alas mutta tuntuu, että se on tämän ahdistumisen tunteen lisääntymisen myötä sekin lähtenyt kiitolaukalle ylöspäin. Ei hitto! 

Yllättäen olen oppinut stressaamaan myös koeaikani puolesta. Vaikka kaikki on sujunut hyvin ja olen saanut paljon aikaan, niin yhtä äkkiä keksin siitäkin aloittaa stressaamisen. Tai oikeastaan se alkoi, kun yhdelle ystävälle laitoin viestin, että ostin olohuoneeseen uudet kalusteet ja hän vastasi minulle "muista, että koeaika ei ole vielä ohi". KABOM! Heti ensimmäinen ajatus "voinkohan perua ostoksen". Ihan varmasti ystävä ei ajatellut sitä mitä minä siitä kehitin. Mutta tottahan hän puhui: koeaika ei ole vielä ohi ja koeaikanahan työsuhteen voi kumpikin osapuoli päättää ilman sen kummempia selityksiä. 

Missäköhän asennossa planeetat tätä nykyään ovat? Ainakin ne ovat sekoittaneet pääni. En muista, milloin viimeksi olen ollut näin alamaissa. Se tunne, kun mikään ei tunnu hyvältä. Se ei ole hyvä tunne. Enkä toivoisi kenenkään joutuvan kokemaan sellaista ja silti tiedän, että masennus on lähes tulkoon suomalaisten kansantauti. 

Olen ennenkin kokenut tämän. Nyt itse asiassa olen paremmassa tilanteessa, koska itse tunnistan mistä on kyse. Silloin en tunnistanut ja tilanne pääse tosi pahaksi. Silloin oli hetkiä, jolloin ajattelin, että maailma olisi parempi paikka ilman minua. Mitään niin pelottavaa ei päässäni liiku nyt.

Joskus vuosia sitten olen itsekin ajatellut, että miksi ihmiset eivät huolehti itsestään ja ajautuvat masennukseen. Nyt olen sen verran viisaampi, että niin voi käydä. Ja ymmärrän, miten vakava sairaus masennus voi olla. Kunpa olisin ymmärtänyt sen jo aikaisemmin. 

Onneksi uudessa työssä on tosi kivaa. Se auttaa jaksamaan. Jos työ olisi kamalaa, niin eihän tästä mitään tulisi. Näin jälkikäteen voin sanoa, että aivan liian kauan kituuttelin edellisessä työssäni, jossa lähes jokainen päivä sisälsi paljon huonoa oloa ja mielipahaa. Jälkiviisaus se on sitä parasta viisautta. 

Onneksi on uusi vuosi aivan aluillaan. En sinällään tee uudenvuodenlupauksia, mutta pitkäntähtäimen tavoitteita tuli tarkasteltua näin vuoden vaihtuessa. Tällä hetkellä listalla on kuusi erilaista asiaa ja joissain tavoite on kaukana tulevaisuudessa, mutta pienin askelin yritetään edetä. Sitten on asioita, jotka haluan saada nopeasti alta pois. Itse asiassa laadin tuossa syksyllä pitkän listan tavoittelemisen arvoisia asioita ja sitten laitoin ne prioriteettijärjestykseen, valitsin kuusi keskenään vähän erilaisia ja pilkoin ne pienemmiksi stepeiksi. Silloin ei isotkaan tavoitteet ole niin pelottavia, kun niille antaa aikaa eikä yritä tavoitella kaikkea kerralla. 

Jaksan uskoa siihen, että elämä tästä kohenee.