Serkustelua

Tässä on pari päivää serkusteltu urakalla.

Keskiviikkona kylään tulivat lasteni kaksi serkkua. Vanhempi tyttäreni on vanhimman serkkunsa 1-vuotiaan tyttären kummitäti ja he viettivät päivän Muumimaailmassa. Sieltä tulivat koko konkkaronkka meille syömään muurinpohjalettuja. Ja siinä lettujen paistumista odotellessa se ajatus sitten syntyi. Jäävät yöksi ja lähtevät torstai-aamulla ottaen molemmat tyttäreni mukaan katsomaan lasteni kolmatta serkkua Vammalaan. Minullehan se tietenkin sopi. Itsekin olen toisen kylään jääneistä serkun kummitäti. Ja kun vielä poikakin piipahti illalla kahteen otteeseen serkkujansa ihmettelemässä, oli koossa melkoinen serkkujengi.

Itse päätin torstaina vihdoin viimein raahautua Aurajoen rantaan katsomaan surullisen kuuluisan Myllysillan purkua. Taka-ajatushan siinäkin taustalla oli. Ilomantsissa asuva serkkuni (tai oikeastaan serkun puolikas) on mukana purkupuuhissa. Kovasti on pojilla kiirettä pitänyt ja työn touhussa olivat nytkin. Mutta ehdittiin sentään munkkikahvit serkkupojan kanssa juomaan ja vaihtamaan tärkeimmät kuulumiset.

Samaisena aamuna oli myös Ylen pojat käyneet tekemässä juttua Myllysillan purkamisesta ja niin vain sitten näkyi serkkupojan naama illalla puoli yhdeksän uutisissa (HUOM: linkki toimii 15.8. saakka) ja aiemmin illalla myös paikallisuutisissa. Kun olen tässä aiemmin naamakirjassa hämmästellyt sitä, miten käsillään aikaan saavaan sukuun olen syntynyt, niin sujuu nyt todistettavasti myös purkaminen - ellei suorastaan tuhoaminen - meikäläisen suvussa.

Ylpee ja 19

En minä, mutta vanhin tyttäreni juuri tänään. Siis ylpee ja 19. Minä olen vain ylpeä.

VR jätti, Pohjolan liikenne otti

Tähän astisen Helsinki-työurani aikainen juna ongelma. Olin päättänyt lähteä kotiin päin poikkeuksellisesti jo kello 15 junalla. Ei olisi taaskaan kannattanut. Junaliikenne oli totaalisen pysähdyksissä siinä vaiheessa, kun halusin Pasilan asemalta hypätä junaan. Lipputoimistossa ei osattu antaa minkäänlaista arviota, koska liikenne jälleen käynnistyisi. Neuvoi kokeilemaan linja-autoilua.

No, onneksi mieheni oli työmatkalla ja tulossa kotiin samaan aikaan. Hänen työnantajansa kustannuksella hyppäsimme taksiin ja kurvasimme linja-autoasemalle. Ehdimme nippa nappa seuraavaan Turun pikavuoroon, jolla sitten köröttelimme erilaisia maisemia katsellen kohti Turkua. Perillä Turun linja-autoasemalla olimme 18.05 ja koska automme oli aamulla parkeerattu rautatieasemalle, kävelimme sinne. Olimme perillä rautatieasemalla suurin piirtein samaan aikaan ensimmäisen Helsingistä tulleen junan kanssa.

Mutta ei harmita. Oli turha ottaa riskiä ja jäädä odottelemaan junaliikenteen käynnistymistä, kun bussillakin pääsee. Jos olisimme malttaneet odottaa puoli tuntia, olisimme päässeet EB:n cooliin kyytiin ja silti olleet perillä Turussa sen ensimmäisen junavuoron kanssa samaan aikaan.

Se, mikä pikkasen harmittaa, on se kadotettu vapaa-aika. Kuvittelin voittavani itselleni enemmän kotonaoloaikaa lähtemällä aikaisemmalla junalla, mutta niinhän siinä ei nyt sitten käynyt. Olenkin päättänyt lähteä huomenna kotiin vasta 17.09 Pasilasta lähtevällä junalla. Näin ei tarvitse haihatella ylimääräisen kotona oleskelu ajan perään vaan tyynesti todeta: olen kotona vähän ennen nukkumaanmeno aikaa.

Ihana kuunnella hiljaisuutta

Töissä oli tänään hiljaista - todella hiljaista. Meidän osastolla oli paikalla vain neljä henkilöä ja sillä porukalla onnistuimme hiljentämään meidän avokonttorimme melko hiljaiseksi. Totta kai töitä tehtiin, puheluihin vastattiin ja niitä soitettiin ja muutama keventävä sananen vaihdettiin, mutta pääasiassa oli hiljaista. Ei olisi uskonut, että avokonttorissa voisi olla niin hiljaista.

Junassakin oli melko hiljaista. Aamulla 5.44 junassa oli tilaa yllin kyllin. Silti onnistuin istahtamaan sellaisen nuoren herran taakse, joka joi aamupalakseen olutta - ainakin kaksi tölkkiä ja lisää olisi ostanut kärrymyynnistä, jos vain olisi myyty. Kyllä se hieman ihmetytti. Paluumatkalla takanani istui myös nuori herra, ei kuitenkaan sama kuin aamulla. Kun myyntikärryt tulivat kohdalle, olutta ostettiin. Kärryjen paluumatkalla nuori myyjä neitonen kysyi, haluaisiko hän lisää olutta. Ei halunnut. Kyllä sekin ihmetytti, kun lämpöä riitti ja itsekin olisin voinut kylmän oluen juoda. Vaan en juonut.

Aamulla ei ääniä junavaunussa juuri kuulunut, mutta kotimatkalla sitä riitti. Joku äiti noin 1½ vuotiaan poikansa kanssa matkusti samassa vaunussa - jossa siis kyllä oli tilaa temmeltää. Poika oli suloinen kiharapää ja jostain syystä päivän hiljaisuudessa istuskelu antoi uutta voimaa kuunnella pikku lapsen iloisia ääniä. Heräsipä siinä taas se ajatus, että eihän sitä tiedä, koska sitä tulee mummoksi. Vanhemmat lapseni ovat jo aikuisia ja tytär erityisesti perheen perustamisen ajatuksin liikenteessä.

MUMMO! Siinäpä sitä olisi. Mutta sekin on asia, jonka voisin hyvin ottaa tavoiteltavien asioideni listalle, vaikka en itse enää siihen pystykään vaikuttamaan. Oman osuuteni olen jo tehnyt - nyt on lasten vuoro tehdä omansa.


Sitä odotellessa!

Monk sukat

Vielä tarinan pätkä elämäni ensimmäisistä villasukista. Olen luonteeltani sen verran Monk, että tietyt asiat vain pitää saada tehdyksi tietyllä tavalla. Kun lauantain ja sunnuntain välisenä yönä vihdoin viimein sain villasukkani valmiiksi ja vedin ne jalkaani, iski kauhea todellisuus kasvoille. Olin neulonut sukan jalkaterän raidat erilevyisiksi.

Nukuin yön erittäin levottomasti ja sitten aamulla oli pakko tarttua villasukkiin ja purkaa jälkimmäinen sukka ensimmäiseen raitaan asti ja korjata sukka kuntoon. Miehestänikin se oli hullun puuhaa, mutta en vain voinut olla tekemättä niin. Siksipä nimesin sukkani Monk sukiksi.

En tiedä, pääsenkö koskaan ikinä milloinkaan eroon tästä monk piirteestäni. Mutta jos jokin asia on korjattavissa, korjaan sen. Jos voin tehdä jonkun asian paremmin, pyrin siihen. Enkä kertakaikkiaan pääse eroon tavastani kirjoittaa käsin muistiinpanoja joka ikisessä palaverissa, johon osallistun, sillä joka ikinen kerta olen palannut niihin muistiinpanoihin myöhemmin ja siksipä on kerta kaikkisen oleellista niitä kirjoittaa. Olen Monk!

Junaelämää

Tällä viikolla olen matkustanut opiskelijan sarjalipulla (10+1), koska tulevan pari viikkoisen palkattoman kesäloman takia ei kannattanut sijoittaa rahaa kausilippuun. Onneksi olen vielä(kin) kirjoilla yliopistossa! Opiskelijan sarjalippuun kuuluu myös istumapaikka ja sellaisen voi tilata puhelimella tai käydä aseman lipunmyyntipisteessä pyytämässä.

Keskiviikkona varasin paluumatkalle paikkalipun, kun tiistaina olin jälleen kerran tuskastuneena kuunnellut erään vakiomatkustaja-joukkion kälätystä ja kaipasin omaa rauhaa. Ei osunut nappiin keskiivikkona. Takanani istui kaksi teinipissistä matkalla yllätämään intissä olevaa nuorta miestä. Voi niitä juttuja! Onneksi tytöt hyppäsivät Karjaalla pois!

En antanut tämän lannistaa. Kokeilin torstaina uudestaan. Hienoa! Sain paikan leikkivaunusta! Ääntä ja mölyä riitti. Ja mukaan mahtui yksi Ville, joka terrorisoi koko vaunuosastoa ja äitinsä piipitti perässä "ei saa Ville" / "Ville noin ei saa tehdä" / "Ville ei noin kovaa"... Kunnes sitten jo melkein perillä Turussa "Nyt on äiti joutunut niin monta kertaa kieltämään, että nyt kyllä jäämme junasta pois." WAU! Mihinköhän Ville äitinensä oli menossa, kun juna ainakaan ei jatkanut Turusta eteenpäin. Junavaunu ei ole lasten kasvatukseen paras paikka, mutta mahtoiko Ville oppia mitään tällä junamatkalla. Minusta ei.

En siltikään vielä luopunut toivosta. Perjantaina jälleen kävin varaamassa paikkatiedon Pasilan asemalta. Vasta laiturilla totesin, että kyseessä onkin käytäväpaikka ja tästä päättelin, että ilmeisen täyteen vaunuun vielä. No, ainahan on noita kiintiöpaikkoja, joita normaalistikin käytän. Kun juna saapui asemalle, nousin ensin juuri kiintiövaunuun ja voi ihanaa - siellä oli oikein väljää ja rauhallista. Kunnes hetken kuluttua aloin kiinnittää huomiota kovaääniseen keskusteluun, jota käytiin vaunun keskiosassa käytävän yli. Myöhemmin selvisi, että keskustelun osallistui minulle tuntematon vanhanko mieshenkilö ja Turun kunnallispolitiikassa vaikuttava hieman kypsempi naishenkilö. Mistäkö tämä kävi ilmi? Korvaan kantautui keskustelun pätkä "Minä olen muuten rouva X. Sinä et taida tietää kuka minä olen."

Ei ollut rauhallinen sekään kotimatka. Kun olin jo sukkapuikkoineni asettenut aloilleen, en halunnut kerätä kimpsujani kasaan ja lähteä hakemaan uutta paikkaa, vaan yritin sinnitellä. Tulipahan siinä sivussa kuuntelua välillä vähemmän mielenkiintoisia keskusteluja politiikasta, uskonnosta, nuorisosta ja ties vaikka mistä. Myös mieshenkilön nimi tuli tietooni siinä vaiheessa, kun juna lähestyi Kupittaan asemaa ja lopulta miespuolinen henkilökin kertoi nimensä kanssamatkustajalleen. Ties vaikka olisivat sopineet vielä treffitkin, sillä minä jäin pois Kupittaalla ja he jatkoivat matkaa - tai ainakin naishenkilö jatkoi.

Mitähän ensi viikolla?