Kaksi vanhaa puuta

Tässä on nyt pari viikkoa miehen kanssa opeteltu elämistä ja olemista kahdestaan. Ei ole nuorempi tytär kotona kitisemässä eikä isommistakaan lapsista juuri ole seuraa ollut. Mitä nyt pikimiten piipahtavat - rahaa tai jotain muuta hakemassa.

Eilen kävimme pitkästä aikaa yhdessä ulkoiluttamassa koiraamme Leeviä. Myös kamera oli mukana matkalla ja kun kuljimme erään kallionyppäreen ohi, en voinut olla ottamatta kuvaa kahdesta lähes yhteenkietoutuneesta männyn käkkärästä.

Juha Tapio: Kaksi vanhaa puuta 
ja sä viet mut ikkunan luo
ja sä sanot: "mehän ollaan niin kuin nuo"

Kuvan puut eivät ehkä ihan vastaa Juha Tapion laulusta syntyvää mielikuvaa, mutta jotenkin nuo puut kuvastivat meitä.

Mami

Suosittelen lämpimästi: Mami.

Aina ei ole VR:n päivä

Tänään tuli tuntumaa siihen, mitä se on, kun ei ole VR:n päivä. Vaikka VR:ää niin paljon parjataan, niin kyllä pääsääntöisesti junat kulkee ja ihmiset on tyytyväisiä. Paitsi ne, jotka eivät ole mihinkään muuhunkaan tyytyväisiä.

Aamulla alkoi junan vauhti hyytyä ennen Karjaata. Hetken päästä kuului kaiuttimista "joudumme hidastamaan edellä kulkevan junan teknisten ongelmien takia". Siinä hetken ihmettelin, että mikä ihmeen edellä kulkeva juna. Eihän tällä välillä kulje kuin Turku-Helsinki junia - vasta Karjaaltahan niitä paikallisjunia kulkee. No niinpä. Aamuyön juna IC122 oli hyytynyt kesken matkan teon. Tai siis veturi hyytyi. Nippa nappa - kuulema - juna saatiin Karjaalle ja ihmiset siitä IC124:n kyytiin. Tiivistä tunnelmaa, mutta käsittääkseni kaikille löytyi istumapaikka eikä kukaan toivottavasti istunut loppumatkaa vessassa.

Kiukkuisia ilmeitä näkyi Pasilan asemalla ja sivukorvalla olin kuulevinani jonkun vaativan korvauksia VR:ltä. Varmasti siihen onkin oikeutettu yksi jos toinen. Olihan aamuyön junan matkustajat viettäneet ylimääräisen tunnin matkallaan ja me muutkin olimme myöhässä perillä.  Itsellänikin oli "kiire", kun pomo oli varannut statuspalaverin koeaikani päättymisen johdosta jo aamuyhdeksäksi. Kerrankin oli tuuria: bussi tuli juuri sopivasti paikalle. Olin työpaikalla noin 5 vaille ja ehdin sitten jo huhuilemaan pomon perään, kun ei häntä vain näkynyt.

Iltapäivällä katselin huolestuneena VR:n sivuilta, että Turun junat kulkivat aikatauluistaan jäljessä ja yksi oli jopa peruttu. Kuitenkin tilanne näytti hyvältä ja lähdin iloisin mielin kohti Pasilan asemaa. Vielä asema-aulassakin näytti hyvältä. Valotaululla ei ollut kuin pahoittelut siitä, että IC133 oli ajettu pikavuorokalustolla. Nou hätä, minähän olin menossa IC139:llä kotiin.

No, menin sitten asemalaiturille. Huolestuneena katsoin opastetaulua: juna Kirkkonummelle 16.13. Hetkinen! Missäs Turun junan tiedot ovat? Ei muuta kuin kännykällä VR mobile palveluun. Huh - ei mitään ilmoitusta, että olisi ongelmia. Kello saavutti junan lähtöhetken 16.09 mutta mitään ei näy eikä kuulu. Sitten vihdoin viimein tuli kuulutus, että jokin ongelma on. Kirkkonummen juna tuli ja meni. Taululle tuli tieto, että Turun juna lähtee 16.20. Tuli kuulutus: Turun juna on aivan kohta lähdössä Helsingistä ja tulee tänne muutamassa minuutissa. Tuli uusi tieto taululle: juna lähtee 16.25. Lisää kuulutuksia: jokin kaapelivika Helsingin päärautatieaseman ja Pasilan välillä tekee kiusaa. Taululle uusi aika: 16.29.

No, tulihan se juna sieltä vihdoin ja pääsimme lähtemään hieman jälkeen puoli viiden. Eli noin kaksikymmentä minuuttia aikataulusta jäljessä. Espooseen saakka meni hyvin. Sitten tuli kuulutus: joudumme odottelemaan raiteen vapautumista. Kului hetki ja taas uusi kuulutus: myyntikärryt eivät pääse vaunusta kaksi eteenpäin hissin rikkoutumisen vuoksi. Epätoivoinen huokaus pääsi yhdeltä jos toiselta: pääseeköhän tällä junalla lainkaan kotiin. Joko sanoi ääneen, että tässä junassa ei taida toimia kuin vessat. (Nekään muuten eivät aina toimi. Niidenkin ovissa on toisinaan lappu: ei käytössä.)

Karjaalle asti päästiin sitten lopulta suht mukavasti ja Hangon juna siellä odotteli matkustavaisia. Matka jatkui rauhallisesti, kunnes päästiin Ervelään. Taas pysähdyttiin. Jäätiin odottelemaan vastaantulevaa junaa. Mitäpä siinä muutakaan voit kuin yrittää nauttia matkanteosta ja keksiä jotain tekemistä. Ei vain itselläni sattunut olemaan kuin työpapereita mukanani. Ei mitään mukavaa kirjaa. Ei mitään mielenkiintoista käsityötä. VAIN työpapereita!

Loppujen lopuksi pääsimme Turkuun reilu puoli tuntia aikataulusta myöhässä. Tampereen juna ei odottanut matkustavaisia eikä tarina kerro, miten siihen junaan aikoneet jatkoivat matkaansa. Matkan aikana kyllä kuulutettiin Tampereen junaan aikoineita ottamaan yhteyttä konduktööreihin jatkoyhteyksien selvittämiseksi.

Tämä tarina on tosi, vaikka joissakin yksityiskohdissa voikin olla heittoa todellisuuteen verrattuna. Kärrymyyjäkin totesi, kun kävin kahvin ja muffinsin vaunusta kaksi noutamassa, että tämä muistuttaa jo lähinnä farssia. Onneksi ei sentään tragediaa!

(Jonkinverran tiivistetympi selostus löytyy mm. MTV3:n sivuilta)

Tiistai!

Että minä aina osaankin sotkea tiistait viikon ekaksi työpäiväksi. Varmaan noin kaksi kuukautta sitten lampsin maanantain etäpäivän jälkeen toimistolle, jossa yksi työkaveri huikkasi, että yksi ajo ei ole onnistunut. Johon minä "ei sitä ajeta maanantaisin". Hetken hiljaisuus... "ei niin, mutta nyt onkin tiistai."

Ja tänään sitten taas. Työkaveri tuli ihmettelemään, kun haukottelin makiasti hieman jälkeen kello yhdeksän. Puolustuspuheenvuoroni "tää on tätä, kun aina aloitan viikon sillä aamuyön junalla" sai hieman kummastuneen vastaanoton. "Niin, tarkoittanet kuitenkin, että kun on viikon ensimmäinen toimistopäivä." Kuka enää uskoo siihen, että teen etäpäivisin töitä kotona!?!? Olisi kyllä syytä uskoa, kun olen itse sitä mieltä, että etäpäivinä saan jotain aikaiseksikin, kun ei ole niitä toimiston häiriötekijöitä.

Tänäänkään ei kunnollista novellimateriaalia kertynyt junassa. Ellei lasketa eräiden vakiomatkaajien suunnittelemaa junailijoiden rapulounasta KalaTrapissa 19.8.2011.

• Yksi kehui ravintolan maasta taivaaseen. Itse olen sitä mieltä, että viime vuonna ei taso enää ollut ennallaan, mutta tänä vuonnahan ravintola tiputti kalan nimestään ja on enää pelkkä Trappi.  Maltoin olla korjaamatta kyseiselle naantalilaiselle kehuskelijalle tuon nimenmuutoksen.
• Pohtivat majoitusta, sillä osa junailijoista oli Salosta. Ravintolaa kehunut lupasi majoitusta, sillä asuuhan hän vain 75 metrin päässä ravintolasta. Häh? Asuuko hän Naantalin kirkossa? Tai läheisessä gasthousessa? Kun en äkkiseltään keksinyt mitään asuinrakennusta tuolta etäisyydeltä. Mutta voihan olla, etten ole vielä riittävän naantalilainen tunnistaakseni asuintalot muusta rakennuskannasta.
• Pitihän tuo varaus tietenkin kalenteriin laittaa, koska yksi seurueen jäsenistä sen omaan kännykkäkalenteriinsa lisättyään tuumasi, että jos muut eivät lisää päivämäärää omaan kännykkäänsä, joutuu hän istumaan ravintolassa yksin. Nyt tietenkin tuli hätä, että voiko omaan kännykkään laittaa kalenterivarauksia niin pitkälle. Ja miten ihmeessä tätä kalenteria siirretään niin pitkälle eteenpäin. Ja jälleen oli äänessä tämä naantalilainen junailija.
• Kun oli päivämäärä saatu kännyköihin, rupesivat tietenkin miettimään sellaisia käytännön asioita kuin että 
• millä junalla lähdetään Helsingistä
• miten siirrytään Turusta Naantaliin
• kuka tekee ravintolaan pöytävarauksen
• kuinka pitkään ravintolassa istutaan

Jos tuo ei ollut pitkän tähtäimen suunnittelua niin ei mikään ole. Taidanpa laittaa omaankin kalenteriini varauksen tuolle päivälle ja luonnollisesti muistutuksen noin kuukautta etukäteen siitä, että muistan tehdä pöytävarauksen. Ja sitä ennen pitänee käydä varmuuden vuoksi tarkistamassa, onko laatu saatu kohdalleen kalan tiputuksella. Taidanpa laittaa siitäkin muistutuksen kalenteriini.

Zumba-maanantai

Etäpäivä. Ne ovat mukavia siitä, että ei tarvitse matkustaa junalla. Ja myös siitä, että niinä päivinä ehtii salille - ellei ole jotain muuta tärkeämpää. Tänään ehdin - zumbaamaan. Mitään sen tärkeämpää ei voi olla!

Hiki virtasi. Lantio ei ehkä liikkunut ihan niin kuin oli tarkoitus, mutta liikkui kuitenkin. Ja hauskaa oli. Paitsi silloin, kun hiki otsapannasta huolimatta kirveli silmissä.

Suosikki cycling-ohjaajani oli vastaanotossa, kun tulin kuittaamaan itseni zumba-tunnille. Hän kysyi, ehdinkö enää koskaan pyöräilemään hänen kanssaan. Ai miten tuntui mukavalta! Ja kyllähän minulla on ikävä hänen tunneilleen, mutta kun en kertakaikkiaan ehdi kaikille niille tunneille, joille haluan. Tänään olisin ehtinyt Katjan cyclingiin, mutta valitsin zumban. Ensi maanantaina en ehdi. Huomenna ehtisin Katjan 75-tunnille, mutta en taida jaksaa ja jos menisin, olisin kotona vasta juuri ennen nukkumaan menoa. Sunnuntaisin Katja vetää cycling intervallia ja vaikka olen niilläkin tunneilla käynyt, ei tämän hetkinen kunto ole lähelläkään intervallia! Perjantaina yritän päästä cyclingiin, mutta siinä on sellainen mutka, että sen päivän työpalaveri jos siirretään sittenkin Espooseen, saan unohtaa sen. Olen tunnin varannut alkuperäisen "palaveri Turussa" suunnitelman mukaan. Onneksi minua merkittävämmän äänivallan omaava henkilö projektissani ehdotti Turussa pysymistä, mutta ei se ole vielä taattua.

Joskus tuntuu, että olen oravanpyörässä. Katselin jälleen kerran vuokra-asuntojen hintoja Helsingin seudulla. Ei ole varaa - vieläkään. Pitäisi saada vähän isompi pesämuna kasaan, jotta olisi varaa vuokratakuuseen, vuokraan ja tarvehankintoihin. Eikä tuo mieskään siitä ajatuksesta edelleenkään pidä. Vaan jahka tästä illat pitenevät ja minä känkkäröidyn, niin eiköhän ala miehelläkin ääni kellossa muuttumaan. Olisihan se kivaa, että meillä olisi sellainen "lemmenpesä", jossa hänkin voisi piipahtaa työmatkoillaan. Vaikka tälle ajatukselle on moni nauranut...

Huomenna taas keräämään novelliaineksia 5.44 lähtevään junaan. Luulen, että otan torkkupeiton mukaani ja linnottaudun torkkuvaunuun kuorsaamaan.

Mahatauti

Kävin kuten pelättiin - sain mahatautitartunnan ja olen tämän päivän viettänyt enemmän tai vähemmän pitkällään tai "istuen". Onneksi ei iskenyt jo perjantaina, vaan saimme suunnitellun mökkireissun tehdyksi.

Perjantaina oli ihana kuutamo, vaikkei vielä ollutkaan täysikuu. Kävimme kuitenkin kuutamouinnilla. Itse kuutamouinnista en saanut otetuksi kelpoista valokuvaa, mutta pimeyttä odotellessa sain napatuksi jonkinlaisen kuvan järven pintaan heijastuvasta kuunsillasta. Sitä samaista siltaa myöten minä sitten pimeyden tullen kävin uimassa. :)

Mökillä oli isäni serkun ruotsalaissyntyinen mies, joka on aivan äärettömän taitava valokuvaaja. Hänen kanssaan keskustelimme pitkät tovit kameroista, objektiiveista ja tekniikoista. Katselimme sekä hänen että minun ottamia kuvia ja keskustelimme, mikä niissä on hyvää ja huonoa ja minkälaisella objektiivilla kuvat oli otettu ja minkälaisin asetuksin. Vertailimme kameroiden ja objektiivien hintoja Suomessa ja Ruotsissa. Isäni serkku jossain kohtaa lauantain aamupäivää totesi, että meillä on ihan ikioma kamerakerho koolla. ;)

Tällä reissulla myös vanhempi tyttäreni innostui kameran kanssa leikkimisestä ja esitti toiveen digijärkkäristä joululahjaksi. Huh huh. Mistäs minä ne rahat otan, jos molemmille tyttärille pitäisi ostaa digijärkkäri (varmasti jokin kit ja mielellään eri rungolla kuin itselläni, jotta voitaisiin vertailla) ja itselleni macro-objektiivi (CANON EF 100/2.8 L IS USM MACRO). Joku jää ilman, ellei useampikin.

Mutta nyt takaisin vaaka-asentoon ja toivomaan, että olo on huomenna parempi. Onneksi on etäpäivä, niin ei tarvitse jännittää, pystyykö matkustamaan junassa, kun saa joka tapauksessa jäädä kotiin. Mutta tuleeko työnteosta mitään - se on toinen juttu se.

Vä-sy-nyt

Miten voi ihminen olla näin väsynyt? Vielä olisi huominen työpäivä - onnekseni etäsellainen - ja vasta sitten voi heittää vapaalle. Tällä kertaa taidan ihan oikeasti ottaa rennosti ja annan muiden ajaa autoa viikonlopun mökkireissulla. Voisin kerrankin minäkin istua siideripullo kädessäni auton takapenkillä. Edellisestä kerrasta onkin aikaa.

Pari rankkaa työpäivää takana. Neljän kuukauden koeajasta pari hassua päivää jäljellä ja tänään taas tuli mieleen, että vielä voi paeta takavasemmalle suht siististi. Jotenkin vain tänään oli taas sellainen päivä. Mikä sinänsä on hämmentävää, koska tänään oli oikeastaan melko hyvä päivä. Siinä oli vain pari pientä asiaa, jotka saivat päivän loppusaldon negatiiviseksi.

Aamulla en nukkunut junassa vaan tein taas töitä Karjaalle asti ja sitten sainkin taas hyvää seuraa, jota riitti Espooseen asti. Aamupäivän demotilaisuuskin meni yllättävän hyvin, vaikka alkukankeutta oli (ei ollut kuvaa, ei ääntä, yhteydet pätkivät). Iltapäivän puuduttava palaveri siirrettiin ensi viikkoon. Ja lounaan jälkeinen tilannepalaveri sujui suht jouhevasti. Ja silti. Oli sellainen olo töistä lähtiessä, että voi vitsi.

Kotimatkalla junassa ei tapahtunut yhtikäs mitään merkittävää. Ketään ei tippunut penkiltä. Ketään ei uitettu kahvissa. Kukaan ei kertonut suureen ääneen yhtikäs mitään mielenkiintoista. Suorastaan ankea kotimatka.

Turun päässä piti koukata TKO:n kautta hakemassa kotiin mahatautia poteva tytär. Kovasti varoiteltiin, että pysyy kaukana meistä, sillä me emme halua mahatautia juuri nyt, kun on tuo suurella vaivalla järjestetty mökkireissu tiedossa.

Illan rankin osuus oli Soneran asiakaspalveluun soittaminen. Käämit paloi ja vieläkin savu nousee. Savu tosin johtuu siitä, että poltetuilla käämeillä en huomannut, että uunissa oli puhdistusainetta, joka olisi pitänyt pyyhkiä pois, vaan väänsin vivut kaakkoon ja sitten savun hälvennyttyä tarkistettiin vahingot. Onneksi minimaaliset! Niin mutta se asiakaspalvelu. Ensin sinne pitää jonottamalla jonottaa, sitten saa kuta kuinkin surkeata palvelua ja kun asia on vielä kesken, puhelu katkeaa. Kun yritin soittaa uudestaan, pääsin keskustelemaan automaattisen puheentunnistimen kanssa. Kumma vehje, ei ymmärtänyt semmosta perinteistä suomalaista asiakaspalautetta kuin "haista v-u". Totesi vain tyynenä "en saanut selvää". Jätin homman siihen. Enköhän saa sen asiani jotenkin muuten hoidettua. Ja ainahan operaattorin voi vaihtaa.

Ja kaiken tämän jälkeen, miksi en olisi väsynyt.Ja nenäni on tukossa. Liekö savuallergiaa vai jotain muuta.

Silminnäkijä

Olin tänään silminnäkijänä varsin omituiselle tapahtumalle.

Työpäivästä uupuneena päätin pitkästä aikaa sijoittaa vähäistä varallisuutta kahviin ja kinuskimuffinsiin Avecran minibistro-kärrymyynnistä. Vieressäni istui juuri eläkkeelle jäänyt virkeä naisihminen. (Tämän asian hän teki selväksi noin kahdessa minuutissa.) Onnettomuudeksi olin "häätänyt" naisen käytäväpaikalle kun itse halusin ikkunapaikan. Kärry tuli ja ilmoitin haluavani kahvin ja muffinsin. Myyjä alkoi pumppaamaan kahvia pahvimukiin tai yritti tehdä niin. Jostain käsittämättömästä syystä kahvi ei osunut mukiin vaan purskahti vieressäni istuneen naisen päälle.

Onnettomuuden lisäämiseksi naisparalla oli vitivalkoinen (ja 200 € !!!! maksanut) paita päällä ja lattialla jaloissaan Marimekon punainen kassi. Kahvia oli paidalla, oli kassissa, oli housuilla ja vieläpä pienessä käsilaukussakin, joka juuri sillä hetkellä oli jostain merkillisestä syystä auki, vaikka naisella ei ollut aikomustakaan sieltä ainakaan rahaa kaivaa. Ei ollut tyypillinen suomalainen "no ei tässä mitään - vahinkoja sattuu". Ei ollut, ei.

Koko junavaunu kuuli, kuinka ammattitaidottomia myyntikärryn työntäjät olivat. Kuinka kallis paita rouvalla oli päällään. Kuinka Marimekon kassikin meni pilalle ja käsilaukkukin ui kahvissa. (Ehkä hieman liioittelen - mutta vain vähän) Meinasi siinä hässäkässä jäädä jo maksamani kahvikin saamatta. Puhumattakaan siitä, kuinka varovaisesti sen sitten join rouvan siinä vieressä penkoen milloin Marimekkoaan, milloin käsilaukkuaan, nostellen niistä milloin minkäkin "kahvissa uitetun" vaatekappaleen tai esineen.

Onnettomuudeksi rouvalla oli sama määränpää kuin minulla. Arvatkaa montako kertaa matkan aikana jouduin keskustelemaan aiheesta "huolimattomat kärrymyyjät" ja "VR:n ylimielisyys". Ei auttanut läppärin esille kaivaminen, ei kuulokkeiden laittaminen korville, ei jatkuva läppärin näpyttely. Hetken hiljaisuus ja rauha aina välillä suotiin ja sitten taas jatkettiin. (Taas ehkä hieman, mutta vain hieman liioittelen.)

Nyt ei todellakaan ole kovin kaukaa haettu ajatus novellikokoelmasta aiheesta junamatkailun riemut. Heitin ajatuksen leikilläni ruokatunnille työkavereilleni, mutta päivä päivältä tulen vakuuttuneemmaksi siitä, että junamatkoilla kokemani ilot ja surut olisi syytä kirjata mustaa valkoiselle. Luonnollisesti maustettuna hirtehisellä huumorilla ja samettisella satiirilla. Unohtamatta tietenkään ironiaa.

Ja huomenna tätä samaa novellimateriaa on taas tarjolla mennen tullen välillä Turku-Helsinki.

Asuntosäästämistä

Nyt kun tytär muutti opiskelija-asuntolaan, olemme kaksistaan täällä kotona. Mutta kuten mieheni sanoi: lähdemme aamulla aikaisin, tulemme illalla myöhään, syömme ja menemme nukkumaan. Olemme siis varsinaisia asuntosäästäjiä.

Yläkerta kuluu hyvin vähän - eihän sitä nukkuessa muuta kuin patjaa kuluteta. Alakerrassa on vielä toistaiseksi koirani Leevi tuomassa elämisen jälkiä tähänkin asuntoon. Tosin Leevi parkakin on nyt hyvin yksinäinen sielu. Mutta kun on jo varsin iäkäs, niin ei enää päivisin juuri muuta tee kuin nukkuu - edes silloin, kun olemme muutkin kotona.

Eikö sitä voisi olla asuntosäästäjä jotenkin järkevämminkin?

Vierotusoireita

Joko äidillä tai tyttärellä, mutta joka tapauksessa tänään piti käydä pikavisiitillä tyttären koululla. Vein tyttärelle unohtuneen Hese-kortin, Pasilan apteekista ostamani Panadolit ja Buranat sekä kolme Piltti-purkkia. Toivottavasti näistä vierailuista ei tule joka iltaisia. Mutta yllättävän positiivisen vaikutelman sain kysyessäni päivän vaikutelmia. Se lämmitti mukavasti.

Menin itse tänään sillä kuuluisalla aamuyön junalla töihin. Ensin puuhastelin työjuttuja Karjaalle asti. Olin aikeissa ottaa nokoset, kun huomasin, että Karjaalta kyytiin hyppäsi vanha työkaveri. Torkut saivat jäädä, kun kerran hyvää seuraa oli saatavilla. Iltapäivällä sitten kuitenkin alkoi haukottaa, kun on jo tottunut siihen, että aamuyön junalla mennään torkkuen (miten tästä sitten tulikin mieleeni vanha lastenlaulu "Jänis istui maassa" - pitänee kehittää jossain vaiheessa aiheeseen sopivat sanat siihen rallatukseen...).

Iltapäivällä "karkasin" pomon luvalla kello 15.03 lähtevään junaan, sillä tavoitteeni oli ehtiä kello 18 alkavalle Zumba tunnille. ZUMBA! Ensi kertalaisena olin jäädä parempien jalkoihin, mutta kivaa se oli. Todella kivaa! Tuohon voi jäädä koukkuun. Aiemmin olen jo hurahtanut cyclingiin (tunnetaan myös spinninginä), vaikka niille tunneille ehdin nykyään aivan liian harvoin. Salini syksyn aikataulu näyttää lupaavalta tarjoten minullekin mahdollisuuden osallistua erilaisille tunneille. Hieno homma!

Nyt vaan pitää mennä nukkumaan ja jännittää, mitkä lihakset ovatkaan huomenna kipeinä.

Pesästä lähtö

Tänään se tapahtui. Nuorimmaiseni muutti opiskelija-asuntolaan. Tiedossa vuosi kielituetulla kymppiluokalla Turun Kristillisessä Opistossa. Ei kannata antaa oppilaitoksen nimen hämätä. Ei siellä mitään hihhuleita ole - ainakaan pääsääntöisesti. Kokemuksen rintaääni puhuu nyt. Olen itse viettänyt lukuvuoden 1984-1985 siellä miettien, mitä tekisin isona. Vaan niinhän on käynyt, etten vieläkään tiedä, mitä haluan isona tehdä. Matka sinne jatkuu koko ajan.

Kahteen laukkuun kuopus pakkasi kaiken sen, mitä kuvittelee tarvitsevansa. Karu totuushan kuitenkin paljastui jo ennen kuin ehdimme edes lähteä kotoa. Isän luota piti käydä hakemassa unohtuneita vaatteita. Matkalta palattiin vielä kotiin hakemaan unohtunutta bussikorttia. Melkein perillä, kun poikettiin koulun läheiseen Prismaan ja nähtiin Hesburger, tuli vielä mieleen, että uusi Hesburger bonuskortti jäi avaamattomana kirjekuoreen.

Jännittyneenä siirryimme kuopuksen huoneeseen. Eipä ollut mikään muuttunut minun ajoistani. Yhtä ankeata oli kuin ennenkin. Sänky seinän vieressä, pieni pöytä keskellä huonetta, yksi lepotuoli ja ikkunan täydeltä kirjoituspöytää. Suurin huolenaihe kuitenkin oli, löytyykö vapaa pistoke kannettavaa varten.

Kasseja purettaessa muistimme unohtaneemme Panadolit lääkekaappiin - ellei peräti apteekkiin. Onneksi isäpuolen lanttikukkarosta löytyi kaksi kappaletta. Lisää luvattiin toimittaa myöhemmin. Samalla kertaa viedään varmaan myös tuo Hesburger kortti, kun se tuntui olevan niin tärkeä.

Minusta ei - yllättävää kyllä - tunnu kovinkaan haikealta. Enemmänkin olen ylpeä, että pahnanpohjimmainen koettelee siipiään ensin ikään kuin vasta puolittain asuen viikot opiskelija-asuntolassa. Itsekin olisin aikanaan lähteyt maailmalle jo yläasteen jälkeen, jos siihen vain olisi ollut mahdollisuus. Ja kun se mahdollisuus vihdoin tuli syksyllä 1984, en kotiin enää palannut. Toivottavasti oma kuopukseni kuitenkin vielä palaa pesään!

Iltapyöräilyllä

Oikealla reitinvalinnalla voi iltapyöräilyllä löytää tämän maiseman Naantalin Nunnalahdesta

Minua on haavoitettu

Pitkän työpäivän jälkeen mieli teki kameran kanssa pihalle. Nappasin järkkärin kaulaani ja takaovesta ulos. Ohi mennessä nappasin pöydällä olevasta daaliasta pari kuivunutta kukkaa ja rutistin niitä kädessäni. Ja sitten se iski. Jokin öttiäinen sinne daalian kukkaan oli jäänyt ja se päätti vähintään haavoittaa vihollistaan, kun ei parempaankaan pystynyt. 



Ei se juuri tuo viereisessä kuvassa oleva pörriäinen ollut, mutta varmasti joku sen kavereista kyllä. Ja niinkuin minä olen niitä koko kesän kuvannut ja ihaillut. En ihaile enää. Kierrän kaukaa mokomat kiusankappaleet.

Hetken aikaa vasemman käden nimetöntä ensin kuumotti ja sitten sattui jo tosissaan. Pakastimesta hain jääpalan, kiedoin sen keittiöpyyhkeeseen ja sormeni sitten sinne sekaan. Ensin toki olin palauttanut järkkärin laukkuunsa ja laittanut suojat paikalleen. Pitäähän sitä välineistään huolehtia, eikö totta. Jääpala lähellä pistoskohtaa kummasti helpotti "tuskaa". Ensin sormenpää turposi ja punoitti, mutta noin tunnin jälkeen vain punoitus jäi jäljelle. Toivottavasti en aamulla herää sormi turvonneena!

Kyllä harmitti. Kuvaamiset jäivät tältäkin illalta siihen.

Tärskeellisyyttä

Olen tässä blogissani aiemmin pohtinut sekä oman työni tärkeyttä että Wordin oikoluvun oivalluksia. Tänään luin muistiota, jossa käsiteltiin erään ongelmatilanteen selvittelyä ja korostettiin nimenomaisen selvitystyön tärkeellisyyttä. Olisiko minun työni siis tärkeätä?  Ihan sama - Word oli kuitenkin sitä mieltä, että on syytä korostaa selvitystyön tärskeellisyyttä. Haa - minun työni onkin tärskeää ja minun pitäisikin siis tuntea itseni tärskeelliseksi.  Kiitos Word - you made my day!

Ei vielä riittävästi

Vielä en ole ehtinyt kovinkaan syvällisesti perehtymään digijärkkärini sielunelämään. Jotenkin on vain aika mennyt menojaan. Viikonloppuna juhlittiin toista hääpäivää nauttimalla pitkän kaavan mukainen lounas Naantalin Rantaravintolassa. Lauantaina aikomuksemme oli piipahtaa pikaisesti Naantalin rannassa kokeilemassa digijärkkäröintiä, mutta tulimmekin "kaapatuksi" Merisaliin.

Mutta olen minä muutaman kerran päässyt kameran kanssa leikkimään. Vielä on NIIIIIIIN paljon opittavaa. Tässä kuitenkin yksi suosikkiotoksistani.

Toivottavasti pääsen pian harjoittelemaan lisää. Odotan innolla syksyn pimeneviä iltoja ja ruskan värejä.

Järkkärikoulutettu

Tänään olin siellä kameran hintaan kuuluneessa digijärkkärikoulutuksessa. Ei ollenkaan hukkareissu. Vieressäni istuneet, jo enemmän kameransa kanssa leikkimään ehtineet, kehuivat kumpikin oppineensa uusia niksejä. Vitsit, että nyt vasta sormet syyhyääkin kuvia ottamaan. Harmi, että huomenna on kiireinen työpäivä ja vielä illalla cycling tunti, mutta lauantaina sitten annan palaa. Tästä tulee vielä ihan oikeasti hauskaa!

Junassa kotimatkalla ei sitten ollutkaan ihan niin hauskaa. Ensinnäkin, olin jo hieman väsynyt työpäivän ja kurssin jälkeen ja ärsytyskynnys oli jälleen melkoisen matalalla. Hoh hoijaa. Siellä minä istuin ja purin kieltäni, etten tulisi sanoneeksi mitään tarpeetonta. Kuten sille edessäni istuvalle thai-naiselle, etten ollenkaan välittäisi kuulla sekä hänen että puhelimen toisessa päässä olevan ihmiset puheet, joista en tietenkään mitään ymmärtänyt. Mutta kaiuttimen käyttö otti päähän, kun itse olen tottunut käyttämään kuulokkeita tai puhumaan kännykkä korvalla. Tai sille nuorisojoukolle, joka oli tulossa Lintsiltä kotiin, etten todellakaan ole kiinnostunut siitä, koska tytöillä on viimeksi ollut menkat ja miksi sellaisella asialla ylipäätänsä pitää levennellä, kun on jätkiä joukossa. Itsekin olen ollut nuori, mutten minä missään Lintsillä koskaan käynyt. Kyllä nykynuorten kelpaa. Tai sille isovanhemmat-lapsenlapset seurueelle, joka vietti aikaansa junavaunun "eteisessä", että vaunuissakin varmasti olisi tilaa. Mutta kun lastenlapset halusivat leikkiä portaissa. "Mummo, kato kun mä istun tällä portaalla .... mummo, kato mä nousen ylemmäksi ... mummo, nyt mä tuun alas". Ei minun lapset vaan koskaan päässeet junamatkalle isovanhempiensa kanssa ja jos olisivatkin päässeet, niin ei heidän kuitenkaan olisi annettu portaissa leikkiä.

Vasta melkein perillä hoksasin, että minulla olisi ollut iPod kassissani. Hana sentään, etten aikaisemmin hoksannut. Miten yksinkertainen sitä voikaan naisihminen olla!!! Oisin heti tunkenut kuulokkeet korviin, niin olisi matka mennyt paljon mukavammin. Sitä se väsymys teettää.

Toivottavasti lauantaina energiaa riittää kameran kanssa leikkimiseen. Saisin tännekin jotain uutta kivaa.

ps. aina välillä ihmetyttää, että lukeeko tätä kukaan, kun kukaan ei koskaan kommentoi, mutta jos olen pitkään päivittämättä, ihmetellään naamakirjassa tai tekstiviestillä, miksen ole blogiani päivittänyt. No, eihän tämä minun elämä niin kummoista olekaan, että sitä kannattaisi seurata, mutta jos kuitenkin seuraat, niin anna nyt sentään silloin tällöin joku kommentti, jotta tiedän SINUN olevan siellä

M.O.N.K.

En tiedä miksi, mutta minä olen MONK. Tarkoitan siis jotain sen kaltaista kuin TV sarjan Adrian Monk. Mutta haluaisin, että olisi olemassa jokin sanayhdistelmä, josta koostuisi otsikon M.O.N.K. ja joka silti kuvaisi meikäläisen ääliömäistä pikkusieluista asennetta.

Hätiin otetaan siis sudenpentunimigeneraattori (http://www.akuankka.fi/pelit/sudenpentukenraali-arvonimigeneraattori) ja ehdotuksiahan riittää. M.O.N.K. eli

• Miltei Ovela Nautiskelija ja Kauhukirjailija (ei hyvä)
• Mahdollisesti Objektiivinen Nigerialainen ja Kotiinkonttaaja (ehdottomasti huono)
• Minimaalisen Oikkuileva Nakkikioskimyyjä ja Kuhnustelija (Hesburger työhistoriani huomioiden jo sinne päin)
• Mielipuolisen Oikkuileva Nikottelija ja Kotiinkonttaaja (jo toisen kerran tuota konttausta ehdotetetaan, nyt on ehkä syytä lopettaa tämä nimigenerointi)

Mitä sitten sainkaan kirjainyhdistelmälle S.O.I.K.K.A

• Skandinaavisen Oikkuileva Irvileuka ja Karskisti Kateellinen Avaruusturisti (kolmas oikkuileva, ehkä se jo uskotaan, mutta pakko kokeilla vielä kerran)
• Sopusuhtaisen Opinhaluinen Ihovoidekonsultti ja Kummallisen Kolkko Agitaattori (opinhaluinen kyllä ja kummallinen, mutta toivottavasti en sentään kolkko)

No jaa, en tällä kertaa vielä keksinyt, mitä tuo M.O.N.K. voisi olla, mutta vielä se tulee, uskokaa pois. Ja saa sitä heittää omia ehdotuksiakin kehiin. Ilolla (tai sitten ei) niitä vastaan otetaan.


Terapian tarpeessa - ehdottomasti. Sekä minä että Adrian. Paitsi että TV-sarjan Adrian kävi terapiassa eikä siitä mitään suurta apua tuntunut olevan, joten en taida uhrata suotta aikaani moiseen.


PS. Vielä oli kokeiltava kerran ja tuloksena oli Mielettömän Opinhaluinen Nörtti ja Kirsikkahuuli. Muuten hyvä, mutta kirsikkahuuleksi en ala!

Parempi karvas totuus ko makea valhe

Paitsi että ihan toisin päin se tuntui taas tänään olevan. Pomo kysyi jotain eikä pitänyt rehellisestä vastauksesta. Mitäs sitten kysyy, jos ei saa vastata niin kuin asia on. Minä olen niin pirun huono valehtelemaan enkä juurikaan osaa totuutta kaunistellakaan, joten parempi sanoa pomolle seuraavalla kerralla, että kysypä joltain muulta.

Junassa istuessani sitten pohdin, että miksiköhän minä päädyin IT-alalle töihin. Mikä minua siihen ajoi? Taisin luulla homman olevan jotain tosi hienoa. Tai hohdokasta. Olen tässä vuosien varrella tehnyt monenlaisia hommia ja erilaisilla titteleillä. Olen ollut mikrotukihenkilö, atk-harjoittelija, ohjelmoija, suunnittelija, pääsuunnittelija, system analyst ja system specialist. Glamouri on ollut kaukana. Ensin alkuun oli tosi mukavaa. Siirtyminen mikrotuesta ohjelmointitehtäviin oli haastavaa mutta kivaa aikaa. Mutta sitten se jotenkin levähti käsiin.

Kuinka kauan tietojärjestelmiä onkaan tehty ja edelleen tehdään sutta ja sekundaa. Kuinka kauan projekteja on tehty eikä vieläkään pysytä tavoitteissa - aina pettää joku liikkuva osa - aikataulu, budjetti tai laatu. Mikrotuen hommissa sentään tuli jonkinlainen maailman pelastajan fiilis. Joskus 1998 tai 1999 Turussa pyöri show, jossa hehkuteltiin jotain sen suuntaista, että maailma pelastuu, kun paikalle saapuu mikrotukihenkilö. Itse voisin nyt hehkutella, että juoskaa pakoon, kun konsultti saapuu.

Ai kauhistus miten olenkaan ammattikuntaani kohtaan tänään kriittinen. Tämmönen MONK ihminen ei oikein sovi alalle, jossa sutta ja sekundaa myydään priimana. Alalle, jossa ammattiylpeys on varsin hämärä käsite. MUTTA toisaalta voisin taas itsellenikin muistuttaa, että IT ala on paljon muutakin kuin systeemityötä, joten mikäs pakko minun oli taas hakeutua tälle saralle. Joten, olen avoin työpaikkatarjouksille, jos niitä joltain muuta saralta olisi tarjolla.

Pihaelämää

Näkymä sisäänkulkuväylältä takaovelle

Tänään illalla kävi pihasuunnittelija katselemassa ja kummastelemassa, mitä tälle meidän pihapläntille voisi tehdä. Nythän piha näyttää kyllä ihan kivalta, mutta ei ole sitä, mitä haluaisimme sen olevan. Keskustelu on yhä käynnissä: onko meillä varaa toteuttaa suunnittelijan näkemys? Suunnitelmasta ollaan valmiita maksamaan, mutta toteutus tuntuu riipaisevan ainakin siipan tarkan markan sielua. (Ei kyllä kirpaissut yhtään, kun uusi silmälasejaan ja valkaisi hampaitaan - nurinaa, murinaa, ...)

Keinunurkkaus

 Suunnitelma maksaa sekin useita satoja euroja. Suunnitelmaan sisältyy täydelliset työ- ja hoito-ohjeet ja sen avulla voisi pyytää rakennuttajilta tarjouksia toteutustyöstä. Itseltämme toteutus ei ole sujumaan - se on varma nakki se.

Sisäänkulkuväylä

Suunnittelijan esittämät ajatukset kuullostivat tosi hienoilta ja jo näin itseni ensi kesänä nauttimassa uudesta pihastani. Kunhan vain tuo tarkan markan puoliskokin näkisi asian niin. Miehet on sitten kummallisia otuksia!!!

Loman loppu

Kaikki hyvä loppuu aikanaan. Myös loma, myös palkaton sellainen. Huomenna on jälleen arki edessä eikä loppua näy. Toivottavasti. Pitää vielä muistaa, että koeaikaa on reilu kolme viikkoa jäljellä.

Lomalla tuli lomailtua ja puuhailtua jotain pientä kivaa. Eikös se ole juuri loman tarkoitus? Siis lomaileminen ja mukava puuhastelu.

Tässä muutama liikunnallinen otos loma-ajalta.

Uskokaa tai älkää, mutta kyllä minä osaan pelata mölkkyä, vaikka aina ei siltä näytä.






Leevi koirakin intoutui muutamia juoksuaskelia ottamaan, vaikka ikää onkin pian 12 vuotta.