Pikkuveli

Elämä voi joskus yllättää. Iskeä puun takaa ja viedä jalat alta.

Tiistai-iltana kello 19 tuli varmasti tähän astisen elämäni järkyttävin puhelinsoitto. Pikkuveljeni on löydetty kuolleena asunnostaan, jossa on ollut tulipalo. Poliisi pyysi tulemaan vanhempieni turvaksi. Olimme tuolloin kauppakeskuksessa, mutta ostosten teko jäi siihen. Muutama puhelinsoitto ja kotiin pakkaamaan: yöpuku, työvarusteet, rauhoittavaa lääkettä. Vanhempi tytär haettiin mukaan ja niin lähdettiin ajamaan kohti mummolaa järkyttynein mielin.

Matkalla selailin nettiä ja löysin muutamasta nettilehdestä uutisen tapahtuneesta. Uutinen oli eri sanamuodoin eri lehdissä, mutta sanoma oli sama: pikkuveljeni oli kuollut.

Minä ja pikkuveli vuosia, vuosia sitten

Terapian tarpeessa

Yksi suosikki tv-hahmoistani on Adrian Monk. Tunnistan itsestäni niin monia piirteitä, joiden perusteella kutsun itseäni useastikin Monkiksi. Tänään tulin siihen tulokseen, että Adrianin esimerkkiä seurataen minunkin ehkä pitäisi hankkiutua terapiaan. Miksikö?

Tänään cycling tunnilla silmät hakeutuivat kahteen kanssakuntoilijaan. Toinen ei pysynyt lainkaan tahdissa ja aina kun vilkaisin sinne, menin omassa rytmissäni sekaisin. Teki mieli huutaa "eikö sulla ole yhtään rytmitajua!". Herrijee - terapian tarpeessa! Eihän se nyt missään laissa lue, että on aivan ehdoton pakko polkea musiikin rytmissä - siihen vain ohjataan.

Toinen kanssakuntoilija oli nostanut satulansa liian korkealle. Tiedättehän miten siinä sitten käy. Pyöräilystä tulee melkoista kallistelua, koska polkimet ovat liian "kaukana" ja niitä pitää tavoitella vartaloa taivuttamalla. Paloin halusta kiljaista ohjaajalle "käy nyt laskemassa tuon toopen satula oikealla korkeudelle!" Herrijee - terapian tarpeessa! Eiköhän se ollut kanssakuntoilijan ihan oma asia ja vaikka se ei niin kauniilta näyttänytkään, niin ihan sama.

Poika kertoi viikonloppuna, ettei ole ajanut ajokortin kakkososiota. On hakenut siihen kahden vuoden siirtymäajan, mutta nyt rupeaa sekin loppumaan eikä rahaa kakkososaan ole kasassa. "Ajelen sitten ilman kunnes jään kiinni." Voi kauheata - eihän niin voi toimia. Ajokorttihan on pakollinen, lain edellyttämä. Herrijee - terapian tarpeessa! Poikahan on jo aikuinen ja jos hän päättää toimia tässä asiassa vastoin ehdotustani perustellen sitä rahapulalla, niin mikä minä olen hänet tuomitsemaan. Ellen sitten suostu maksamaan sitä noin kolmeasataa euroa. Todellakin terapian tarpeessa, kun edes mietin sitä, että olisin velvollinen maksamaan autokoulun kakkososion.

Viime kesänä tein ne elämäni ensimmäiset villasukat, Monk-sukat. Todellakin terapian tarpeessa!

Töissä näen punaista, jos joku piirtelee muistiinpanoihini lintusia tai kukkasia. Terapian tarpeessa!

Minun on erittäin vaikea käsittää sitä, että kaikki eivät ole yhtä tarkkoja työssään tai että he voivat tyytyä johonkin puolittaiseen. Eikä sillä väliä, jos se nyt ei tule hoidettua tänään - ehtiihän sen huomenna. Ja meikäläinen siinä vieressä kiehuu ja kuohuu. TE-RA-PI-AN tarpeessa!

Taulut eivät saa olla vinossa. Kengänpohjissa ei saa olla sepeliä. Turun Sanomat pitää lukea alusta loppuun - joten jos mies ehtii aloittamaan lehden lukemisen, odotan, kunnes alkuosa vapautuu. Väärin kirjoitettua tekstiä ei voi sutata - siihen pitää saada korjausteippiä. Jos muistiinpanot tulee kirjoitettua epäselvästi, ne pitää kirjoittaa puhtaaksi - joskus jopa kahteen kertaan, sillä jos jotain unohtuu välistä, se pitää saada juuri sinne oikeaan kohtaan - ei mihinkään muualle. Isokin kirjontatyö puretaan, jos siellä on jokin väärin kirjailtu kohta. Ei sillä väliä, jos sitä ei kukaan muu huomaa, mutta kun minä sen kerran huomattuani en näe enää mitään muuta. T-E-R-A-P-I-A-N  T-A-R-P-E-E-S-S-A !!!

Hyvää Ähkypäivää

Eilen kävimme mieheni isän luona Salossa juhlistamassa isänpäivää etukäteen. Normaaliin tapaan oli kahvipöytä täynnä tarjottavaa ja jatkuvaa tuputusta kuului pöydän päästä. Itse hän ei koskaan syö juuri mitään, mutta on niin loukkaantunut, kun emme syö pöytää tyhjäksi. Tarjottavaa on yleensä enemmän kuin mitä minä olen ikinä laittanut pöytään lasteni syntymäpäiviä juhlittaessa noin joskus jopa 20 hengen voimin! Vanha sanonta "ota kaikkea seitsemää sorttia" ei riitä vaan kerroin on vähintään puolitoista ellei kaksi.

No, entäpä tänään sitten. Kävimme oman isäni luona Loimaalla. Myös lapset olivat mukana. Alunperin äitini olisi halunnut, että menemme kerrankin ulos syömään. Mutta sitten isäni torpedoi koko hankkeen, koska on turhaa maksaa sellaisesta, mitä kotona saa. Ja niin oli äiti sitten taas laittanut ruokaa kuin pienelle armeijalle. Ja sama loukkaantunut narina: syökää nyt kun sitä on niin paljon. Onneksi oli "suursyömäri" poika mukana, joka sitten pari kassillista otti myös "matkaevääksi". Kun jää muuten syömättä, oli äidin toteamus.

Keskustelimme mieheni kanssa, mahtaako kyse on olla siitä, että kun on itse elänyt pula-aikana, niin haluaa nyt tarjota yltäkylläisyyttä muille. Mutta mistähän johtuu se, että nyt kun sitä on kerran saatavilla, niin itse jatketaan kuin olisi vielä pulaa kaikesta. Ihmettelen myös sitä, että miksi ihmeessä äitini kuvittelee, että on aivan luonnollista loukkaantua jos joku tulee kylään eikä suostu syömään ruokaa kun ei ole nälkä, mutta että on aivan luonnotonta, kun toiset loukkaantuvat kun hän tulee kylään ja sanoo juuri syöneensä ennen lähtöä. Muistan joskus lapsena ihmetelleeni , että miksi meidän aina piti syödä varhainen lounas sen harvan kerran kun lähdettiin kyläilemään.

Sitten keskustelimme  myös siitä, että mitähän "taakkaa" meidän ikäluokka kantaa mukanaan. Mahdollisesti jotain vapaaseen kasvatukseen liittyvää omituisuutta, jota omien lasteni ikäluokat hämmästelevät. Sukupolvien välinen kuilu on mielenkiintoinen asia.

Mutta niin tai näin, tästäkin isänpäivästä selvittiin. Ei aivan vaurioitta, mutta kuitenkin.

Minä ja VR

No niin. Tänään oli sitten sellainen päivä, että ystävyys VR:n kanssa alkaa olla koetuksella. Eihän sitä tietenkään mitään luonnonvoimille ja -eläville voi, ja ainahan sitä tekniikka silloin tällöin pettää. Mutta kun tätä junarallia ajaa monta päivää viikossa, alkaa kärsivällisyys olla koetuksella joskus jo vähän pienemmästäkin.

Aamun Turun Sanomat (jossa oli asiaan liittyvä juttu) tuli selattua varhaisen herätyksen takia niin pikaisesti, että vasta Kupittaan asemalla minulle selvisi, että junat eivät kulje Turun ja Salon välillä sähköratavaurion vuoksi. No kiva! Onneksi kuski, joka ajoi korvaavaa kulkuvälinettä eli EB-bussia, iloisesti kuulutellen "Tervetuloa interbussi vuorolle Saloon, jossa joudutte vaihtamaan junaan" toi aamuun vähän piristystä. Vaikka vilkaisu ympärille paljasti, että eipä se ketään muuta tainnut piristää kuin minua.

Salossa sitten vihdoin viimein päästiin junan kyytiin. Lähtö Salosta tietenkin myöhästyi ja niinpä junaemäntä kuulutti "Myöhästyneen lähdön takia kärrymyynti ei lainkaan lähde liikkeelle tänä aamuna, mutta aamukahvit on keitetty ja sitä voi tulla noutamaan vaunusta 2". Mitähän mietti se mies, joka kahvit vaunusta 2 haettuaan sai ne päällensä kotiutuessaan vaunuun 3.  Vaan ei lannistunut tämäkään mies: paperilla suurimmat kahvimäärät pois ja eikun uutta hakemaan.

Oltiinpa siinä sitten tovi jurruutettu, kun kuului ihmeellistä kolinaa ja mäikettä. Ja niin vain juna pikkuhiljaa pysähtyi ja valomerkkikin saatiin. Konduktööri kuulutti valitellen junan törmänneen peuraan ja veturin kärsineen jonkin verran vaurioita. Siinä vaiheessa kyllä hymyilytti, vaikka mieli teki hakata päätä seinään. Kohta saapui herra konduktööri lippuja tarkastamaan ja pahoitteli siinä kulkiessaan "näyttää taas käyvän niin, että kun alkaa mennä pieleen niin menee sitten kunnolla".

Onneksi veturin ja sitä myötä junan sähköjärjestelmän kärsimät vauriot eivät olleet pahoja. Ensin pelottelivat "yritetään nyt ainakin Karjaalle päästä" ja "valitettavasti lämmitysjärjestelmä ei ole käytössä, joten kylmäkin voi tulla" ja "toimimimme akkuvirralla". No jaa - kun kerran lähti menemään metsään, niin mennään sitten kunnolla! Mutta eipä sitten hätä ollutkaan sen näköinen. Karjaalle selvittiin puoli tuntia myöhässä ja liuta kiukkuista karjaa otettiin kyytiin. Yhtä yritin lohdutella, että tämä on jo melkoinen ihme, että ylipäätänsä vielä liikutaan - sitten kun se juna vihdoin sieltä Karjaan asemalta lähti.

Ennen kuin Pasilaan ehdittiin hidasteltiin vielä "edellämme ajanee paikallisjuna". Mutta lohdutti konduktööri vielä kuitenkin matkaansa jatkavia "jatkoyhteydet sentään säilyivät".

Tästä episodista viisastuneena päätin karata työpaikalta jo kolmen junaan ja jatkaa päivän töitä junassa. Lähtö Pasilasta sujui aikataulussaan. Karjaalla jo sentään odoteltiin vastaantulevaa junaa joka "vielä kärsi aamun ratahäiriöistä". (Tiedättehän dominoilmiön - kun yksi juna on myöhässä, ovat pian kaikki muutkin myöhässä.) Mutta päivän huipennus koettiin ennen Saloa. Tarkkaan ottaen todella vaikea sanoa, mitä siellä junassa kuulutettiin, mutta jotain tämän suuntaista se oli "koska Salon tulovaihteen automaatio ei toimi, käy veturinkuljettaja tarkastamassa vaihteen". Hoh hoijaa!

Perillä Kupittaalla sellaiset 15 minuuttia myöhässä ja monen monta kokemusta rikkaampana. Toivonpa todella, että tuo lemmenpesä asia etenee onnelliseen lopputulokseen, jolloin voin ottaa uuden suunnan minun ja VR:n suhteessa: kaksi matkaa viikossa. Ehkä sen vielä näillä meikäläisenkin hermoilla kestää.

Intia kutsuu

Kaikkea sitä pomo keksii. Meikäläinen lähtee Intiaan. Paikka, jonne en välttämättä olisi halunnut lähteä. En pidä lentomatkustamisesta enkä siis varsinkaan pitkistä lentomatkoista. Huh, huh. Pelottaa jo valmiiksi.

Toisaalta odotan sitä, että pääsen kamerani kanssa aivan uudenlaiseen paikkaan. Mietin jo nyt, minkälaisia asioita haluan sillä matkalla kuvata. Erilaisia ihmisiä, ihmisvilinän tilanteita ja ehkä mielenkiintoisia maisemia. Toivonpa, että saisin lentokoneesta ikkunapaikan. Tiedä vaikka saisin jonkun upean kuvan otetuksi lentokoneen ikkunasta.

Muutoin en tätä työmatkaa juurikaan odota. Tiedossa on rankka työviikko, puhumattakaan siitä kuinka paljon valmistelua tuo matka tulee vaatimaan. Ahdistaa pelkkä ajatus!

Samaan aikaan tuon työmatkan kanssa piti päästä muuttamaan citykämppääni. Vuokrasopimusta ei ole vielä allekirjoitettu, mutta kättä on lyöty päälle. Nyt sitten muutto siirtyy itsenäisyyspäivän tietämille. Minähän en mitään usko, ennen kuin nimet on paperissa, joten siksi toivon, että vuokrasopimus postista tupsahtaa ja saan nimeni siihen paperiin. Vasta sitten uskallan lähteä ostoksille hankkimaan kakkosasuntooni kodinkoneita ja mahdollisesti jotain muutakin.

Ja nyt nukkumaan. Ei saisi viikonloppunakaan näin valvoa, koska maanantaiaamuna pitää taas kello 4.15 avata silmät uuteen työviikkoon!

Sukkaa, tumppua pukkaa

Niin on jälleen viikko vierähtänyt ja sukkapari tullut uunista ulos. Tumppuparikin on työn alla ja seuraavat suunnitteilla. Selvästikin luova kausi valloillaan.

Päivän mietteet ovat olleet lemmenpesän hankinnassa. Tiistaina on määrä "neuvotella" yhdestä ehdokkaasta. Entä sitten, jos neuvottelut johtavat tulokseen. Sitten on mietittävä, mistä raapia kasaan tarvittavat rahat ja kalusteet. Mietittävää siis riittää.

Eilen käytiin Helsingin kirjamessuilla. Kiva kokemus ja oli mukava verrata niitä Turun messuihin. Helsingissä oli ehdottamasti enemmän kuunneltavaa eli mielestäni esiintymislavoja oli enemmän. Itse jäin kuuntelemaan ihan vain jalkoja lepuuttaakseni keskustelua kirjasta nimeltään "Työtytöt". Olipa hyvä hetki jalkojen lepuutteluun ja jälkikäteen ajateltuna onni, että päätin vapaan tuolin keskeltä riviä itselleni kaapata. Keskusteluun uppoutui helposti mukaan ja kirjakin tulee varmasti jossain vaiheessa luettua.

Toivottavasti seuraavaa blogipäivitystä ei tarvitse odottaa kokonaista viikkoa. Kun viikon pitää asioita sisällään, unohtaa, mistä kaikesta viikon varrella ajatteli tänne ajatuksiaan koota. Mutta kun ei saa aikaiseksi - sitäkään, että muutaman rivin päivittäisi muiden pällisteltäväksi.

Kohti marraskuuta siis!

Lemmenpesä haussa

Nyt se on sitten päätetty. Lemmenpesää haetaan Helsingistä työpaikkani lähistöltä. Yhtä "murjua" jo kävin katsomassa torstaina. Sitä ei voinut hurjallakaan mielikuvituksella nimittää lemmenpesäksi, mutta pesäksi kyllä. Eduksi voisi laskea kalusteiden kuulumisen vuokraan ja lyhyen työmatkan (about 100-150 metriä). Mutta sitten ne haitat: raitiovaunulinja ikkunan alapuolella ja muutoin siistin puoleisen kämpän aivan järkyttävä katto. No, joku voisi sanoa, onko sillä katolla niin väliä. Onhan toki. Sitähän joutuisin katselemaan sängyllä maatessani.

Seuraava ehdokas on vuorossa maanantaina. Siitä minulla ei ole mitään muuta tietoa kuin osoite ja neliöiden määrä. Niitä on liki tuplaten torstaiseen ehdokkaaseen verrattuna, mutta kunto on ilmeisesti tässäkin osoitteessa huonomman puoleinen. Matkaa työpaikalle jo jonkun verran enemmän, mutta ei liikaa.

Työkaverin kanssa juttelin tästä lemmenpesän hankinnasta. Hän ei halua kuulla myöhemminkään mitään likaisia yksityiskohtia, mutta avualiaasti nimesi minulle maalaistollolle ne kaupunginosat, josta sitä kämppää tai siis lemmenpesää kannattaa katsoa. Mukava, kun on avuliaita työkavereita. Kriteereinä ovat siis asunnon sijainti työpaikkaan nähden ja hinta. Siinäpä ne tärkeimmät.

Onhan se tietysti ikävä jättää mies tänne "viiden huoneen ja keittiön" lukaaliin viikoksi, jos itse ahtaudun ehkä jopa alle kahdenkymmenen neliön yksiöön. Lemmenpesän ideana kuitenkin on, että mies voisi joskus tulla sinne ahdinkoon seurakseni. Nyt kun ei enää koiraakaan ole huolehdittavana. Saa nähdä, toteutuuko tämä joskus vai kuoleeko ajatus sauhuunsa.

Hampaaton

Kävin eilen hammaslääkärissä. Olin siirtänyt ja siirtänyt siellä käyntiä, kun tiesin, että kipua ja tuskaa on tiedossa. Mutta enpä arvannut lopputulosta. Kotiuduin käynniltä hampaattomana, tarkemmin sanottuna ilman oikean alaleuan poskihammasta.

Kyseistä hammasta on hoidettu jo vuodesta 2003 erinäisiä kertoja. Kaikki alkoi siitä, kun siitä lohkesi iso paikka. Siihen tehtiin väliaikainen paikka ja kun olin menossa sitten varsinaisen paikan uusintaan, ongelmat alkoivat. Hammas lohkesi hammaslääkärin käsiin. Jouduin vaihtamaan hammaslääkärin erikoishammaslääkäriksi. Hampaaseen tehtiin kruunu, jota tehtäessä jo todettiin, että ratkaisu on tilapäinen. Viimeisten vuosien aikana ientä on leikattu auki ja milloin on raavittu leukaluuta, milloin muuten vain poistettu tulehtunutta kudosta.

Eilen sitten poistettiin koko hammas. Hampaan juuren ympärillä oli jälleen tulehdus ja erikoishammaslääkäri tarjosi kolme vaihtoehtoa, joista sitten lopulta valitsin hampaan poistamisen ja sillan teettämisen. Kallis päätös, mutta sanoin erikoishammaslääkärille, että olen väsynyt tähän jatkuvaan rumbaan hampaan ympärillä.

Onnekseni siltaa ei voi tehdä ennen kuin vähintään kolme kuukautta on kulunut hampaan poistamisesta. Kraaterin pitää parantua ensin. Senkin jälkeen aikaa sillan rakentamiseen on yhdestä kolmeen vuoteen. Silta pitää saada aikaiseksi ennen kuin yläpuolella oleva hammas valahtaa irti leukaluusta. (Huomatkaa, että minä tässä käännän erikoishammaslääkärin ammattipuheet kansan kielelle)

Onneksi tarkoittaa tässä kohtaa sitä, että näin minulla on aikaa kerätä tarvittavaa summaa kasaan. Aikaisintaan sillanrakennuspuuhiin voidaan ryhtyä tammikuussa ja rakennustyön alkua erikoihammaslääkäri suositteli korkeintaan siirtämään vuoden 2011 loppuun. Taidan jo tietää, mihin ensi kesän lomarahat uppoavat. Hyvästi suunnittelmani ostaa kameraan kunnon putki!

Työmatkustaja

Väsynyt työmatkustaja ilmoittautuu. Aamulla lähdin liikkeelle sillä aamuyön junalla eli kello 5.44 lähtevällä junalla. Kupittaalla samaiseen torkkuvaunuun kipitti nainen, joka kälätti kännykkään suureen ääneen. Miksi ihmeessä pitää tulla torkkuvaunuun, jos mielessä on vain tiukkasanainen kännykkäkeskustelu. No, tunnustetaan - ei sitä puhelua kauan kestänyt. Mutta jostain syystä ei vain uni tullut tänä aamuna heti silmään ja sitten kun tuli, niin tuli katkonaisena. Olin edellisenä iltana siirtänyt nukkumaan menoa todistellen itselleni, että nukun sitten junassa. Mitä opin? Ei kannata todistella itselleen mitään.

Nyt olen matkalla kotiin. Entistä väsyneempänä. Tein uutterasti töitä koko päivän ja nyt on olo, että olen antanut kaikkeni. Yritän kuitenkin sinnitellä hereillä, koska jos nyt nukun, on illalla uusi ongelma. Uni ei tule silmään, kun on hyvin levännyt junassa. Aivan varmasti nukkuisin niin sikeästi, että jos en olisi menossa junan pääteasemalle, huristelisin ohi sujuvasti.

Edessäni istuu herrakaksikko, jonka suurinta huvia on nostaa juuri laskemani "ikkunaverho" sellaisiin korkeuksiin, että aurinko häikäisee näytön vaikeaselkoiseksi mössöksi. Onneksi minulla on kuulokkeet korvilla, etten kuule heidän keskusteluaan. Mutta tuoksusta päätellen "pojat" ovat lähteneet liikkeelle pubin kautta ja juuri ostivat lisää menovettä myyntikärryistä. Onneksi matka ei ole pitkä. Ja onneksi kuulokkeista kuuluu hyvää musiikkia.

Syntymäpäiväni kunniaksi ostin minäkin jotain hyvää kärryistä: minipurkin Pringlesejä. Kova suolaisen himo iski ja kun niitä kerran oli tarjolla, niin lankesinhan minä. Kuinkas muutenkaan. Ei taida olla aikoinaan uhoamani projekti junanpenkin täyttöasteen alentamisesta millään lailla käynnissä. Huono projektipäällikkö ( minä), joka ei saa pidettyä projektin henkilöä (minua) kurissa. Projektilta puuttuu ohjausryhmä! Siinä selitys. Nyt ei muuta kuin vapaaehtoiseksi ilmoittautumaan!

Elämä jatkuu

Niinpä vain on aikaa vierähtänyt viimeisimmästä kirjoituksesta.

Koti on tuntunut kovin tyhjältä ilman rakasta koiraamme Leeviä. Toisaalta elämä on helpottunut. Minun pitkät työmatkani ja miehen intohimo pitkiin työpäiviin eivät vaadi enää erikoisjärjestelyjä. Lattiat pysyvät puhtaina eikä tarvitse enää katsoa, mihin jalkansa iskee. Ja kuten pitkästä aikaa eilen kotiin tullut tytär tuumasi: täällä "haiseekin" erilaiselta.

Kyyneleet toki vierähtävät poskille edelleen, kun katsoo Leevin kuvia tai kertoo jolle kulle asiasta vielä tietämättömälle, ettei Leeviä enää ole. Puhumattakaan siitä kyynelten tulvasta, joka virtasi katsellessani vanhimman tyttären tekemää videota Leevistä.

Uurnaa odotellaan. Lasku on jo maksettu, mutta ilmoitusta siitä, että uurna olisi noudettavissa, ei ole vielä saatu. Laskun mukaan uurna olisi ollut noudettavissa eilen. Pitänee soittaa ensi viikon keskipuolella, jos ei viestiä ole siihen mennessä tullut. Kun uurna on saatu sille varatulle paikalle, uskon että surutyökin helpottuu.

Leevi in Memoriam

Leevi syntyi 5.10.1998 ja oli ilonamme liki 12 vuotta. Tässä muutamia rakkaita otoksia näiden vuosien varrelta. Kiitos Leevi!

Emännän halauksessa

Mitähän joulupaketista löytyykään

Retkellä Väskin saaressa - käyttäen jääreittiä

Rapsutuksia, lisää rapsutuksia

Tästäkään Leevi ei pitänyt

Vesipeto, joka ei pitänyt uimisesta

Alkaa vanhaa jo väsyttää

Leevin lempipuuhan jälkiä

Leevi rakasti lunta

Leevin viimeisiä juoksuaskeleita

Viimeinen automatka - rakas lelu mukana

On turvallista nukahtaa rakkain lelu tyynynä

Leevi in Memoriam

Nukkui pois 24.9.2010 läheisten läsnäollessa

Big Fat Lady

Monta päivää ilman blogipäivityksiä ja kun nyt sitten taas ehdin päivittämään, niin mistäpä muustakaan aiheesta kuin junamatkailun riemuista.

En totisesti ole pieni ihminen, pyöreä kuin mikä, mutta kyllä minä ihan mukavasti mahdun junanpenkkiin. Ei ahdista ollenkaan. Paitsi tänä aamuna ahdisti. Olin tehnyt töitä Karjaalle asti ja toiset matkustajat huomioivana ajattelin vapauttaa vieruspenkkini tunkemalla repun jalkatilaani. Tarkoitus oli jatkaa koneella työskentelyä - muutamia omia juttuja ajattelin puuhastella loppumatkan ajan.

Voi niitä toiveita. Viereeni istahti vähintään itseni kokoinen, ellei peräti astetta suurempi naisihminen, jolle se oma penkki ei riittänyt. Naista pursusi väkisinkin minun puolelle ja minä jouduin kiilautumaan kiinni ikkunaan, jotta olisin ylipäätänsä edes jotain voinut koneen kanssa tehdä. Kyynärpäät kainalossa, niska kenossa... eihän siitä mitään tullut.  Tai tuli, mutta oli hyvin vaikeata.

Kun sitten vielä vieruskaverini päätti ostaa aamukahvin kärryistä, oli mittani täysi. Kahvimuki heilui kerta toisensa perään uhkaavasti pöydällä, joka ei yltänyt ihan vaakatasoon, vaan oli sillä lailla mukavasti "melkein ala-asennossa". Ja ihan kuin se ei olisi riittänyt, piti vielä Huvudstadbladetia siinä sivussa lukea. Kahvikuppi heilui entistä uhkaavammin. Ja ihan vain sivuhuomiona, että vaikka iso olenkin, niin kyllä minä saan sen pöydän ihan vaaka-asentoon asti!

Tekemistä oli, että sain koneen kerätyksi ja tungetuksi reppuun. Kun on itsekin kerran iso, niin ei sitä ihan kaikkeen taivu ja nyt sitä niin sanottua työskentelytilaa oli todella vähän. Hiki tuli ja kiukku nousi. Päätin sitten rauhoittaa itseäni sulkemalla silmät ja torkkumalla loppumatkan.

No en sitten torkkunutkaan. Big Fat Lady päätti, että parempi pysytellä hereillä. Yskänkohtaus toisensa perään. Ääni mitään, mutta kun olin ihan oikeasti tuntevinani erinäisiä pisaroita omalla poskellani. Ai että miten teki mieli sanoa ääneen jotain. Mielessäni sanoin moniakin asioita.

Nyt jälkikäteen harmittaa yksi asia, minkä olisin voinut tehdä toisin. Olisin voinut toivottaa Pasilassa vierustoverilleni hyvää päivänjatkoa, sillä ei hänelläkään varmasti helppoa ollut siinä vieressä meikäläisen pursuillessa ja kiemurrellessa.

Ja mitäpä muutakaan tämän kokemuksen jälkeen kuin illalla rankan ja pitkän työpäivän päätteeksi salille iki-ihanan ADHD-ohjaajan vetämälle shape-tunnille. Tavoitteena pienempi junanpenkin täyttöaste.

Kaksi vanhaa puuta

Tässä on nyt pari viikkoa miehen kanssa opeteltu elämistä ja olemista kahdestaan. Ei ole nuorempi tytär kotona kitisemässä eikä isommistakaan lapsista juuri ole seuraa ollut. Mitä nyt pikimiten piipahtavat - rahaa tai jotain muuta hakemassa.

Eilen kävimme pitkästä aikaa yhdessä ulkoiluttamassa koiraamme Leeviä. Myös kamera oli mukana matkalla ja kun kuljimme erään kallionyppäreen ohi, en voinut olla ottamatta kuvaa kahdesta lähes yhteenkietoutuneesta männyn käkkärästä.

Juha Tapio: Kaksi vanhaa puuta 
ja sä viet mut ikkunan luo
ja sä sanot: "mehän ollaan niin kuin nuo"

Kuvan puut eivät ehkä ihan vastaa Juha Tapion laulusta syntyvää mielikuvaa, mutta jotenkin nuo puut kuvastivat meitä.

Mami

Suosittelen lämpimästi: Mami.

Aina ei ole VR:n päivä

Tänään tuli tuntumaa siihen, mitä se on, kun ei ole VR:n päivä. Vaikka VR:ää niin paljon parjataan, niin kyllä pääsääntöisesti junat kulkee ja ihmiset on tyytyväisiä. Paitsi ne, jotka eivät ole mihinkään muuhunkaan tyytyväisiä.

Aamulla alkoi junan vauhti hyytyä ennen Karjaata. Hetken päästä kuului kaiuttimista "joudumme hidastamaan edellä kulkevan junan teknisten ongelmien takia". Siinä hetken ihmettelin, että mikä ihmeen edellä kulkeva juna. Eihän tällä välillä kulje kuin Turku-Helsinki junia - vasta Karjaaltahan niitä paikallisjunia kulkee. No niinpä. Aamuyön juna IC122 oli hyytynyt kesken matkan teon. Tai siis veturi hyytyi. Nippa nappa - kuulema - juna saatiin Karjaalle ja ihmiset siitä IC124:n kyytiin. Tiivistä tunnelmaa, mutta käsittääkseni kaikille löytyi istumapaikka eikä kukaan toivottavasti istunut loppumatkaa vessassa.

Kiukkuisia ilmeitä näkyi Pasilan asemalla ja sivukorvalla olin kuulevinani jonkun vaativan korvauksia VR:ltä. Varmasti siihen onkin oikeutettu yksi jos toinen. Olihan aamuyön junan matkustajat viettäneet ylimääräisen tunnin matkallaan ja me muutkin olimme myöhässä perillä.  Itsellänikin oli "kiire", kun pomo oli varannut statuspalaverin koeaikani päättymisen johdosta jo aamuyhdeksäksi. Kerrankin oli tuuria: bussi tuli juuri sopivasti paikalle. Olin työpaikalla noin 5 vaille ja ehdin sitten jo huhuilemaan pomon perään, kun ei häntä vain näkynyt.

Iltapäivällä katselin huolestuneena VR:n sivuilta, että Turun junat kulkivat aikatauluistaan jäljessä ja yksi oli jopa peruttu. Kuitenkin tilanne näytti hyvältä ja lähdin iloisin mielin kohti Pasilan asemaa. Vielä asema-aulassakin näytti hyvältä. Valotaululla ei ollut kuin pahoittelut siitä, että IC133 oli ajettu pikavuorokalustolla. Nou hätä, minähän olin menossa IC139:llä kotiin.

No, menin sitten asemalaiturille. Huolestuneena katsoin opastetaulua: juna Kirkkonummelle 16.13. Hetkinen! Missäs Turun junan tiedot ovat? Ei muuta kuin kännykällä VR mobile palveluun. Huh - ei mitään ilmoitusta, että olisi ongelmia. Kello saavutti junan lähtöhetken 16.09 mutta mitään ei näy eikä kuulu. Sitten vihdoin viimein tuli kuulutus, että jokin ongelma on. Kirkkonummen juna tuli ja meni. Taululle tuli tieto, että Turun juna lähtee 16.20. Tuli kuulutus: Turun juna on aivan kohta lähdössä Helsingistä ja tulee tänne muutamassa minuutissa. Tuli uusi tieto taululle: juna lähtee 16.25. Lisää kuulutuksia: jokin kaapelivika Helsingin päärautatieaseman ja Pasilan välillä tekee kiusaa. Taululle uusi aika: 16.29.

No, tulihan se juna sieltä vihdoin ja pääsimme lähtemään hieman jälkeen puoli viiden. Eli noin kaksikymmentä minuuttia aikataulusta jäljessä. Espooseen saakka meni hyvin. Sitten tuli kuulutus: joudumme odottelemaan raiteen vapautumista. Kului hetki ja taas uusi kuulutus: myyntikärryt eivät pääse vaunusta kaksi eteenpäin hissin rikkoutumisen vuoksi. Epätoivoinen huokaus pääsi yhdeltä jos toiselta: pääseeköhän tällä junalla lainkaan kotiin. Joko sanoi ääneen, että tässä junassa ei taida toimia kuin vessat. (Nekään muuten eivät aina toimi. Niidenkin ovissa on toisinaan lappu: ei käytössä.)

Karjaalle asti päästiin sitten lopulta suht mukavasti ja Hangon juna siellä odotteli matkustavaisia. Matka jatkui rauhallisesti, kunnes päästiin Ervelään. Taas pysähdyttiin. Jäätiin odottelemaan vastaantulevaa junaa. Mitäpä siinä muutakaan voit kuin yrittää nauttia matkanteosta ja keksiä jotain tekemistä. Ei vain itselläni sattunut olemaan kuin työpapereita mukanani. Ei mitään mukavaa kirjaa. Ei mitään mielenkiintoista käsityötä. VAIN työpapereita!

Loppujen lopuksi pääsimme Turkuun reilu puoli tuntia aikataulusta myöhässä. Tampereen juna ei odottanut matkustavaisia eikä tarina kerro, miten siihen junaan aikoneet jatkoivat matkaansa. Matkan aikana kyllä kuulutettiin Tampereen junaan aikoineita ottamaan yhteyttä konduktööreihin jatkoyhteyksien selvittämiseksi.

Tämä tarina on tosi, vaikka joissakin yksityiskohdissa voikin olla heittoa todellisuuteen verrattuna. Kärrymyyjäkin totesi, kun kävin kahvin ja muffinsin vaunusta kaksi noutamassa, että tämä muistuttaa jo lähinnä farssia. Onneksi ei sentään tragediaa!

(Jonkinverran tiivistetympi selostus löytyy mm. MTV3:n sivuilta)

Tiistai!

Että minä aina osaankin sotkea tiistait viikon ekaksi työpäiväksi. Varmaan noin kaksi kuukautta sitten lampsin maanantain etäpäivän jälkeen toimistolle, jossa yksi työkaveri huikkasi, että yksi ajo ei ole onnistunut. Johon minä "ei sitä ajeta maanantaisin". Hetken hiljaisuus... "ei niin, mutta nyt onkin tiistai."

Ja tänään sitten taas. Työkaveri tuli ihmettelemään, kun haukottelin makiasti hieman jälkeen kello yhdeksän. Puolustuspuheenvuoroni "tää on tätä, kun aina aloitan viikon sillä aamuyön junalla" sai hieman kummastuneen vastaanoton. "Niin, tarkoittanet kuitenkin, että kun on viikon ensimmäinen toimistopäivä." Kuka enää uskoo siihen, että teen etäpäivisin töitä kotona!?!? Olisi kyllä syytä uskoa, kun olen itse sitä mieltä, että etäpäivinä saan jotain aikaiseksikin, kun ei ole niitä toimiston häiriötekijöitä.

Tänäänkään ei kunnollista novellimateriaalia kertynyt junassa. Ellei lasketa eräiden vakiomatkaajien suunnittelemaa junailijoiden rapulounasta KalaTrapissa 19.8.2011.

• Yksi kehui ravintolan maasta taivaaseen. Itse olen sitä mieltä, että viime vuonna ei taso enää ollut ennallaan, mutta tänä vuonnahan ravintola tiputti kalan nimestään ja on enää pelkkä Trappi.  Maltoin olla korjaamatta kyseiselle naantalilaiselle kehuskelijalle tuon nimenmuutoksen.
• Pohtivat majoitusta, sillä osa junailijoista oli Salosta. Ravintolaa kehunut lupasi majoitusta, sillä asuuhan hän vain 75 metrin päässä ravintolasta. Häh? Asuuko hän Naantalin kirkossa? Tai läheisessä gasthousessa? Kun en äkkiseltään keksinyt mitään asuinrakennusta tuolta etäisyydeltä. Mutta voihan olla, etten ole vielä riittävän naantalilainen tunnistaakseni asuintalot muusta rakennuskannasta.
• Pitihän tuo varaus tietenkin kalenteriin laittaa, koska yksi seurueen jäsenistä sen omaan kännykkäkalenteriinsa lisättyään tuumasi, että jos muut eivät lisää päivämäärää omaan kännykkäänsä, joutuu hän istumaan ravintolassa yksin. Nyt tietenkin tuli hätä, että voiko omaan kännykkään laittaa kalenterivarauksia niin pitkälle. Ja miten ihmeessä tätä kalenteria siirretään niin pitkälle eteenpäin. Ja jälleen oli äänessä tämä naantalilainen junailija.
• Kun oli päivämäärä saatu kännyköihin, rupesivat tietenkin miettimään sellaisia käytännön asioita kuin että 
• millä junalla lähdetään Helsingistä
• miten siirrytään Turusta Naantaliin
• kuka tekee ravintolaan pöytävarauksen
• kuinka pitkään ravintolassa istutaan

Jos tuo ei ollut pitkän tähtäimen suunnittelua niin ei mikään ole. Taidanpa laittaa omaankin kalenteriini varauksen tuolle päivälle ja luonnollisesti muistutuksen noin kuukautta etukäteen siitä, että muistan tehdä pöytävarauksen. Ja sitä ennen pitänee käydä varmuuden vuoksi tarkistamassa, onko laatu saatu kohdalleen kalan tiputuksella. Taidanpa laittaa siitäkin muistutuksen kalenteriini.

Zumba-maanantai

Etäpäivä. Ne ovat mukavia siitä, että ei tarvitse matkustaa junalla. Ja myös siitä, että niinä päivinä ehtii salille - ellei ole jotain muuta tärkeämpää. Tänään ehdin - zumbaamaan. Mitään sen tärkeämpää ei voi olla!

Hiki virtasi. Lantio ei ehkä liikkunut ihan niin kuin oli tarkoitus, mutta liikkui kuitenkin. Ja hauskaa oli. Paitsi silloin, kun hiki otsapannasta huolimatta kirveli silmissä.

Suosikki cycling-ohjaajani oli vastaanotossa, kun tulin kuittaamaan itseni zumba-tunnille. Hän kysyi, ehdinkö enää koskaan pyöräilemään hänen kanssaan. Ai miten tuntui mukavalta! Ja kyllähän minulla on ikävä hänen tunneilleen, mutta kun en kertakaikkiaan ehdi kaikille niille tunneille, joille haluan. Tänään olisin ehtinyt Katjan cyclingiin, mutta valitsin zumban. Ensi maanantaina en ehdi. Huomenna ehtisin Katjan 75-tunnille, mutta en taida jaksaa ja jos menisin, olisin kotona vasta juuri ennen nukkumaan menoa. Sunnuntaisin Katja vetää cycling intervallia ja vaikka olen niilläkin tunneilla käynyt, ei tämän hetkinen kunto ole lähelläkään intervallia! Perjantaina yritän päästä cyclingiin, mutta siinä on sellainen mutka, että sen päivän työpalaveri jos siirretään sittenkin Espooseen, saan unohtaa sen. Olen tunnin varannut alkuperäisen "palaveri Turussa" suunnitelman mukaan. Onneksi minua merkittävämmän äänivallan omaava henkilö projektissani ehdotti Turussa pysymistä, mutta ei se ole vielä taattua.

Joskus tuntuu, että olen oravanpyörässä. Katselin jälleen kerran vuokra-asuntojen hintoja Helsingin seudulla. Ei ole varaa - vieläkään. Pitäisi saada vähän isompi pesämuna kasaan, jotta olisi varaa vuokratakuuseen, vuokraan ja tarvehankintoihin. Eikä tuo mieskään siitä ajatuksesta edelleenkään pidä. Vaan jahka tästä illat pitenevät ja minä känkkäröidyn, niin eiköhän ala miehelläkin ääni kellossa muuttumaan. Olisihan se kivaa, että meillä olisi sellainen "lemmenpesä", jossa hänkin voisi piipahtaa työmatkoillaan. Vaikka tälle ajatukselle on moni nauranut...

Huomenna taas keräämään novelliaineksia 5.44 lähtevään junaan. Luulen, että otan torkkupeiton mukaani ja linnottaudun torkkuvaunuun kuorsaamaan.

Mahatauti

Kävin kuten pelättiin - sain mahatautitartunnan ja olen tämän päivän viettänyt enemmän tai vähemmän pitkällään tai "istuen". Onneksi ei iskenyt jo perjantaina, vaan saimme suunnitellun mökkireissun tehdyksi.

Perjantaina oli ihana kuutamo, vaikkei vielä ollutkaan täysikuu. Kävimme kuitenkin kuutamouinnilla. Itse kuutamouinnista en saanut otetuksi kelpoista valokuvaa, mutta pimeyttä odotellessa sain napatuksi jonkinlaisen kuvan järven pintaan heijastuvasta kuunsillasta. Sitä samaista siltaa myöten minä sitten pimeyden tullen kävin uimassa. :)

Mökillä oli isäni serkun ruotsalaissyntyinen mies, joka on aivan äärettömän taitava valokuvaaja. Hänen kanssaan keskustelimme pitkät tovit kameroista, objektiiveista ja tekniikoista. Katselimme sekä hänen että minun ottamia kuvia ja keskustelimme, mikä niissä on hyvää ja huonoa ja minkälaisella objektiivilla kuvat oli otettu ja minkälaisin asetuksin. Vertailimme kameroiden ja objektiivien hintoja Suomessa ja Ruotsissa. Isäni serkku jossain kohtaa lauantain aamupäivää totesi, että meillä on ihan ikioma kamerakerho koolla. ;)

Tällä reissulla myös vanhempi tyttäreni innostui kameran kanssa leikkimisestä ja esitti toiveen digijärkkäristä joululahjaksi. Huh huh. Mistäs minä ne rahat otan, jos molemmille tyttärille pitäisi ostaa digijärkkäri (varmasti jokin kit ja mielellään eri rungolla kuin itselläni, jotta voitaisiin vertailla) ja itselleni macro-objektiivi (CANON EF 100/2.8 L IS USM MACRO). Joku jää ilman, ellei useampikin.

Mutta nyt takaisin vaaka-asentoon ja toivomaan, että olo on huomenna parempi. Onneksi on etäpäivä, niin ei tarvitse jännittää, pystyykö matkustamaan junassa, kun saa joka tapauksessa jäädä kotiin. Mutta tuleeko työnteosta mitään - se on toinen juttu se.

Vä-sy-nyt

Miten voi ihminen olla näin väsynyt? Vielä olisi huominen työpäivä - onnekseni etäsellainen - ja vasta sitten voi heittää vapaalle. Tällä kertaa taidan ihan oikeasti ottaa rennosti ja annan muiden ajaa autoa viikonlopun mökkireissulla. Voisin kerrankin minäkin istua siideripullo kädessäni auton takapenkillä. Edellisestä kerrasta onkin aikaa.

Pari rankkaa työpäivää takana. Neljän kuukauden koeajasta pari hassua päivää jäljellä ja tänään taas tuli mieleen, että vielä voi paeta takavasemmalle suht siististi. Jotenkin vain tänään oli taas sellainen päivä. Mikä sinänsä on hämmentävää, koska tänään oli oikeastaan melko hyvä päivä. Siinä oli vain pari pientä asiaa, jotka saivat päivän loppusaldon negatiiviseksi.

Aamulla en nukkunut junassa vaan tein taas töitä Karjaalle asti ja sitten sainkin taas hyvää seuraa, jota riitti Espooseen asti. Aamupäivän demotilaisuuskin meni yllättävän hyvin, vaikka alkukankeutta oli (ei ollut kuvaa, ei ääntä, yhteydet pätkivät). Iltapäivän puuduttava palaveri siirrettiin ensi viikkoon. Ja lounaan jälkeinen tilannepalaveri sujui suht jouhevasti. Ja silti. Oli sellainen olo töistä lähtiessä, että voi vitsi.

Kotimatkalla junassa ei tapahtunut yhtikäs mitään merkittävää. Ketään ei tippunut penkiltä. Ketään ei uitettu kahvissa. Kukaan ei kertonut suureen ääneen yhtikäs mitään mielenkiintoista. Suorastaan ankea kotimatka.

Turun päässä piti koukata TKO:n kautta hakemassa kotiin mahatautia poteva tytär. Kovasti varoiteltiin, että pysyy kaukana meistä, sillä me emme halua mahatautia juuri nyt, kun on tuo suurella vaivalla järjestetty mökkireissu tiedossa.

Illan rankin osuus oli Soneran asiakaspalveluun soittaminen. Käämit paloi ja vieläkin savu nousee. Savu tosin johtuu siitä, että poltetuilla käämeillä en huomannut, että uunissa oli puhdistusainetta, joka olisi pitänyt pyyhkiä pois, vaan väänsin vivut kaakkoon ja sitten savun hälvennyttyä tarkistettiin vahingot. Onneksi minimaaliset! Niin mutta se asiakaspalvelu. Ensin sinne pitää jonottamalla jonottaa, sitten saa kuta kuinkin surkeata palvelua ja kun asia on vielä kesken, puhelu katkeaa. Kun yritin soittaa uudestaan, pääsin keskustelemaan automaattisen puheentunnistimen kanssa. Kumma vehje, ei ymmärtänyt semmosta perinteistä suomalaista asiakaspalautetta kuin "haista v-u". Totesi vain tyynenä "en saanut selvää". Jätin homman siihen. Enköhän saa sen asiani jotenkin muuten hoidettua. Ja ainahan operaattorin voi vaihtaa.

Ja kaiken tämän jälkeen, miksi en olisi väsynyt.Ja nenäni on tukossa. Liekö savuallergiaa vai jotain muuta.

Silminnäkijä

Olin tänään silminnäkijänä varsin omituiselle tapahtumalle.

Työpäivästä uupuneena päätin pitkästä aikaa sijoittaa vähäistä varallisuutta kahviin ja kinuskimuffinsiin Avecran minibistro-kärrymyynnistä. Vieressäni istui juuri eläkkeelle jäänyt virkeä naisihminen. (Tämän asian hän teki selväksi noin kahdessa minuutissa.) Onnettomuudeksi olin "häätänyt" naisen käytäväpaikalle kun itse halusin ikkunapaikan. Kärry tuli ja ilmoitin haluavani kahvin ja muffinsin. Myyjä alkoi pumppaamaan kahvia pahvimukiin tai yritti tehdä niin. Jostain käsittämättömästä syystä kahvi ei osunut mukiin vaan purskahti vieressäni istuneen naisen päälle.

Onnettomuuden lisäämiseksi naisparalla oli vitivalkoinen (ja 200 € !!!! maksanut) paita päällä ja lattialla jaloissaan Marimekon punainen kassi. Kahvia oli paidalla, oli kassissa, oli housuilla ja vieläpä pienessä käsilaukussakin, joka juuri sillä hetkellä oli jostain merkillisestä syystä auki, vaikka naisella ei ollut aikomustakaan sieltä ainakaan rahaa kaivaa. Ei ollut tyypillinen suomalainen "no ei tässä mitään - vahinkoja sattuu". Ei ollut, ei.

Koko junavaunu kuuli, kuinka ammattitaidottomia myyntikärryn työntäjät olivat. Kuinka kallis paita rouvalla oli päällään. Kuinka Marimekon kassikin meni pilalle ja käsilaukkukin ui kahvissa. (Ehkä hieman liioittelen - mutta vain vähän) Meinasi siinä hässäkässä jäädä jo maksamani kahvikin saamatta. Puhumattakaan siitä, kuinka varovaisesti sen sitten join rouvan siinä vieressä penkoen milloin Marimekkoaan, milloin käsilaukkuaan, nostellen niistä milloin minkäkin "kahvissa uitetun" vaatekappaleen tai esineen.

Onnettomuudeksi rouvalla oli sama määränpää kuin minulla. Arvatkaa montako kertaa matkan aikana jouduin keskustelemaan aiheesta "huolimattomat kärrymyyjät" ja "VR:n ylimielisyys". Ei auttanut läppärin esille kaivaminen, ei kuulokkeiden laittaminen korville, ei jatkuva läppärin näpyttely. Hetken hiljaisuus ja rauha aina välillä suotiin ja sitten taas jatkettiin. (Taas ehkä hieman, mutta vain hieman liioittelen.)

Nyt ei todellakaan ole kovin kaukaa haettu ajatus novellikokoelmasta aiheesta junamatkailun riemut. Heitin ajatuksen leikilläni ruokatunnille työkavereilleni, mutta päivä päivältä tulen vakuuttuneemmaksi siitä, että junamatkoilla kokemani ilot ja surut olisi syytä kirjata mustaa valkoiselle. Luonnollisesti maustettuna hirtehisellä huumorilla ja samettisella satiirilla. Unohtamatta tietenkään ironiaa.

Ja huomenna tätä samaa novellimateriaa on taas tarjolla mennen tullen välillä Turku-Helsinki.

Asuntosäästämistä

Nyt kun tytär muutti opiskelija-asuntolaan, olemme kaksistaan täällä kotona. Mutta kuten mieheni sanoi: lähdemme aamulla aikaisin, tulemme illalla myöhään, syömme ja menemme nukkumaan. Olemme siis varsinaisia asuntosäästäjiä.

Yläkerta kuluu hyvin vähän - eihän sitä nukkuessa muuta kuin patjaa kuluteta. Alakerrassa on vielä toistaiseksi koirani Leevi tuomassa elämisen jälkiä tähänkin asuntoon. Tosin Leevi parkakin on nyt hyvin yksinäinen sielu. Mutta kun on jo varsin iäkäs, niin ei enää päivisin juuri muuta tee kuin nukkuu - edes silloin, kun olemme muutkin kotona.

Eikö sitä voisi olla asuntosäästäjä jotenkin järkevämminkin?

Vierotusoireita

Joko äidillä tai tyttärellä, mutta joka tapauksessa tänään piti käydä pikavisiitillä tyttären koululla. Vein tyttärelle unohtuneen Hese-kortin, Pasilan apteekista ostamani Panadolit ja Buranat sekä kolme Piltti-purkkia. Toivottavasti näistä vierailuista ei tule joka iltaisia. Mutta yllättävän positiivisen vaikutelman sain kysyessäni päivän vaikutelmia. Se lämmitti mukavasti.

Menin itse tänään sillä kuuluisalla aamuyön junalla töihin. Ensin puuhastelin työjuttuja Karjaalle asti. Olin aikeissa ottaa nokoset, kun huomasin, että Karjaalta kyytiin hyppäsi vanha työkaveri. Torkut saivat jäädä, kun kerran hyvää seuraa oli saatavilla. Iltapäivällä sitten kuitenkin alkoi haukottaa, kun on jo tottunut siihen, että aamuyön junalla mennään torkkuen (miten tästä sitten tulikin mieleeni vanha lastenlaulu "Jänis istui maassa" - pitänee kehittää jossain vaiheessa aiheeseen sopivat sanat siihen rallatukseen...).

Iltapäivällä "karkasin" pomon luvalla kello 15.03 lähtevään junaan, sillä tavoitteeni oli ehtiä kello 18 alkavalle Zumba tunnille. ZUMBA! Ensi kertalaisena olin jäädä parempien jalkoihin, mutta kivaa se oli. Todella kivaa! Tuohon voi jäädä koukkuun. Aiemmin olen jo hurahtanut cyclingiin (tunnetaan myös spinninginä), vaikka niille tunneille ehdin nykyään aivan liian harvoin. Salini syksyn aikataulu näyttää lupaavalta tarjoten minullekin mahdollisuuden osallistua erilaisille tunneille. Hieno homma!

Nyt vaan pitää mennä nukkumaan ja jännittää, mitkä lihakset ovatkaan huomenna kipeinä.

Pesästä lähtö

Tänään se tapahtui. Nuorimmaiseni muutti opiskelija-asuntolaan. Tiedossa vuosi kielituetulla kymppiluokalla Turun Kristillisessä Opistossa. Ei kannata antaa oppilaitoksen nimen hämätä. Ei siellä mitään hihhuleita ole - ainakaan pääsääntöisesti. Kokemuksen rintaääni puhuu nyt. Olen itse viettänyt lukuvuoden 1984-1985 siellä miettien, mitä tekisin isona. Vaan niinhän on käynyt, etten vieläkään tiedä, mitä haluan isona tehdä. Matka sinne jatkuu koko ajan.

Kahteen laukkuun kuopus pakkasi kaiken sen, mitä kuvittelee tarvitsevansa. Karu totuushan kuitenkin paljastui jo ennen kuin ehdimme edes lähteä kotoa. Isän luota piti käydä hakemassa unohtuneita vaatteita. Matkalta palattiin vielä kotiin hakemaan unohtunutta bussikorttia. Melkein perillä, kun poikettiin koulun läheiseen Prismaan ja nähtiin Hesburger, tuli vielä mieleen, että uusi Hesburger bonuskortti jäi avaamattomana kirjekuoreen.

Jännittyneenä siirryimme kuopuksen huoneeseen. Eipä ollut mikään muuttunut minun ajoistani. Yhtä ankeata oli kuin ennenkin. Sänky seinän vieressä, pieni pöytä keskellä huonetta, yksi lepotuoli ja ikkunan täydeltä kirjoituspöytää. Suurin huolenaihe kuitenkin oli, löytyykö vapaa pistoke kannettavaa varten.

Kasseja purettaessa muistimme unohtaneemme Panadolit lääkekaappiin - ellei peräti apteekkiin. Onneksi isäpuolen lanttikukkarosta löytyi kaksi kappaletta. Lisää luvattiin toimittaa myöhemmin. Samalla kertaa viedään varmaan myös tuo Hesburger kortti, kun se tuntui olevan niin tärkeä.

Minusta ei - yllättävää kyllä - tunnu kovinkaan haikealta. Enemmänkin olen ylpeä, että pahnanpohjimmainen koettelee siipiään ensin ikään kuin vasta puolittain asuen viikot opiskelija-asuntolassa. Itsekin olisin aikanaan lähteyt maailmalle jo yläasteen jälkeen, jos siihen vain olisi ollut mahdollisuus. Ja kun se mahdollisuus vihdoin tuli syksyllä 1984, en kotiin enää palannut. Toivottavasti oma kuopukseni kuitenkin vielä palaa pesään!

Iltapyöräilyllä

Oikealla reitinvalinnalla voi iltapyöräilyllä löytää tämän maiseman Naantalin Nunnalahdesta

Minua on haavoitettu

Pitkän työpäivän jälkeen mieli teki kameran kanssa pihalle. Nappasin järkkärin kaulaani ja takaovesta ulos. Ohi mennessä nappasin pöydällä olevasta daaliasta pari kuivunutta kukkaa ja rutistin niitä kädessäni. Ja sitten se iski. Jokin öttiäinen sinne daalian kukkaan oli jäänyt ja se päätti vähintään haavoittaa vihollistaan, kun ei parempaankaan pystynyt. 



Ei se juuri tuo viereisessä kuvassa oleva pörriäinen ollut, mutta varmasti joku sen kavereista kyllä. Ja niinkuin minä olen niitä koko kesän kuvannut ja ihaillut. En ihaile enää. Kierrän kaukaa mokomat kiusankappaleet.

Hetken aikaa vasemman käden nimetöntä ensin kuumotti ja sitten sattui jo tosissaan. Pakastimesta hain jääpalan, kiedoin sen keittiöpyyhkeeseen ja sormeni sitten sinne sekaan. Ensin toki olin palauttanut järkkärin laukkuunsa ja laittanut suojat paikalleen. Pitäähän sitä välineistään huolehtia, eikö totta. Jääpala lähellä pistoskohtaa kummasti helpotti "tuskaa". Ensin sormenpää turposi ja punoitti, mutta noin tunnin jälkeen vain punoitus jäi jäljelle. Toivottavasti en aamulla herää sormi turvonneena!

Kyllä harmitti. Kuvaamiset jäivät tältäkin illalta siihen.

Tärskeellisyyttä

Olen tässä blogissani aiemmin pohtinut sekä oman työni tärkeyttä että Wordin oikoluvun oivalluksia. Tänään luin muistiota, jossa käsiteltiin erään ongelmatilanteen selvittelyä ja korostettiin nimenomaisen selvitystyön tärkeellisyyttä. Olisiko minun työni siis tärkeätä?  Ihan sama - Word oli kuitenkin sitä mieltä, että on syytä korostaa selvitystyön tärskeellisyyttä. Haa - minun työni onkin tärskeää ja minun pitäisikin siis tuntea itseni tärskeelliseksi.  Kiitos Word - you made my day!

Ei vielä riittävästi

Vielä en ole ehtinyt kovinkaan syvällisesti perehtymään digijärkkärini sielunelämään. Jotenkin on vain aika mennyt menojaan. Viikonloppuna juhlittiin toista hääpäivää nauttimalla pitkän kaavan mukainen lounas Naantalin Rantaravintolassa. Lauantaina aikomuksemme oli piipahtaa pikaisesti Naantalin rannassa kokeilemassa digijärkkäröintiä, mutta tulimmekin "kaapatuksi" Merisaliin.

Mutta olen minä muutaman kerran päässyt kameran kanssa leikkimään. Vielä on NIIIIIIIN paljon opittavaa. Tässä kuitenkin yksi suosikkiotoksistani.

Toivottavasti pääsen pian harjoittelemaan lisää. Odotan innolla syksyn pimeneviä iltoja ja ruskan värejä.

Järkkärikoulutettu

Tänään olin siellä kameran hintaan kuuluneessa digijärkkärikoulutuksessa. Ei ollenkaan hukkareissu. Vieressäni istuneet, jo enemmän kameransa kanssa leikkimään ehtineet, kehuivat kumpikin oppineensa uusia niksejä. Vitsit, että nyt vasta sormet syyhyääkin kuvia ottamaan. Harmi, että huomenna on kiireinen työpäivä ja vielä illalla cycling tunti, mutta lauantaina sitten annan palaa. Tästä tulee vielä ihan oikeasti hauskaa!

Junassa kotimatkalla ei sitten ollutkaan ihan niin hauskaa. Ensinnäkin, olin jo hieman väsynyt työpäivän ja kurssin jälkeen ja ärsytyskynnys oli jälleen melkoisen matalalla. Hoh hoijaa. Siellä minä istuin ja purin kieltäni, etten tulisi sanoneeksi mitään tarpeetonta. Kuten sille edessäni istuvalle thai-naiselle, etten ollenkaan välittäisi kuulla sekä hänen että puhelimen toisessa päässä olevan ihmiset puheet, joista en tietenkään mitään ymmärtänyt. Mutta kaiuttimen käyttö otti päähän, kun itse olen tottunut käyttämään kuulokkeita tai puhumaan kännykkä korvalla. Tai sille nuorisojoukolle, joka oli tulossa Lintsiltä kotiin, etten todellakaan ole kiinnostunut siitä, koska tytöillä on viimeksi ollut menkat ja miksi sellaisella asialla ylipäätänsä pitää levennellä, kun on jätkiä joukossa. Itsekin olen ollut nuori, mutten minä missään Lintsillä koskaan käynyt. Kyllä nykynuorten kelpaa. Tai sille isovanhemmat-lapsenlapset seurueelle, joka vietti aikaansa junavaunun "eteisessä", että vaunuissakin varmasti olisi tilaa. Mutta kun lastenlapset halusivat leikkiä portaissa. "Mummo, kato kun mä istun tällä portaalla .... mummo, kato mä nousen ylemmäksi ... mummo, nyt mä tuun alas". Ei minun lapset vaan koskaan päässeet junamatkalle isovanhempiensa kanssa ja jos olisivatkin päässeet, niin ei heidän kuitenkaan olisi annettu portaissa leikkiä.

Vasta melkein perillä hoksasin, että minulla olisi ollut iPod kassissani. Hana sentään, etten aikaisemmin hoksannut. Miten yksinkertainen sitä voikaan naisihminen olla!!! Oisin heti tunkenut kuulokkeet korviin, niin olisi matka mennyt paljon mukavammin. Sitä se väsymys teettää.

Toivottavasti lauantaina energiaa riittää kameran kanssa leikkimiseen. Saisin tännekin jotain uutta kivaa.

ps. aina välillä ihmetyttää, että lukeeko tätä kukaan, kun kukaan ei koskaan kommentoi, mutta jos olen pitkään päivittämättä, ihmetellään naamakirjassa tai tekstiviestillä, miksen ole blogiani päivittänyt. No, eihän tämä minun elämä niin kummoista olekaan, että sitä kannattaisi seurata, mutta jos kuitenkin seuraat, niin anna nyt sentään silloin tällöin joku kommentti, jotta tiedän SINUN olevan siellä

M.O.N.K.

En tiedä miksi, mutta minä olen MONK. Tarkoitan siis jotain sen kaltaista kuin TV sarjan Adrian Monk. Mutta haluaisin, että olisi olemassa jokin sanayhdistelmä, josta koostuisi otsikon M.O.N.K. ja joka silti kuvaisi meikäläisen ääliömäistä pikkusieluista asennetta.

Hätiin otetaan siis sudenpentunimigeneraattori (http://www.akuankka.fi/pelit/sudenpentukenraali-arvonimigeneraattori) ja ehdotuksiahan riittää. M.O.N.K. eli

• Miltei Ovela Nautiskelija ja Kauhukirjailija (ei hyvä)
• Mahdollisesti Objektiivinen Nigerialainen ja Kotiinkonttaaja (ehdottomasti huono)
• Minimaalisen Oikkuileva Nakkikioskimyyjä ja Kuhnustelija (Hesburger työhistoriani huomioiden jo sinne päin)
• Mielipuolisen Oikkuileva Nikottelija ja Kotiinkonttaaja (jo toisen kerran tuota konttausta ehdotetetaan, nyt on ehkä syytä lopettaa tämä nimigenerointi)

Mitä sitten sainkaan kirjainyhdistelmälle S.O.I.K.K.A

• Skandinaavisen Oikkuileva Irvileuka ja Karskisti Kateellinen Avaruusturisti (kolmas oikkuileva, ehkä se jo uskotaan, mutta pakko kokeilla vielä kerran)
• Sopusuhtaisen Opinhaluinen Ihovoidekonsultti ja Kummallisen Kolkko Agitaattori (opinhaluinen kyllä ja kummallinen, mutta toivottavasti en sentään kolkko)

No jaa, en tällä kertaa vielä keksinyt, mitä tuo M.O.N.K. voisi olla, mutta vielä se tulee, uskokaa pois. Ja saa sitä heittää omia ehdotuksiakin kehiin. Ilolla (tai sitten ei) niitä vastaan otetaan.


Terapian tarpeessa - ehdottomasti. Sekä minä että Adrian. Paitsi että TV-sarjan Adrian kävi terapiassa eikä siitä mitään suurta apua tuntunut olevan, joten en taida uhrata suotta aikaani moiseen.


PS. Vielä oli kokeiltava kerran ja tuloksena oli Mielettömän Opinhaluinen Nörtti ja Kirsikkahuuli. Muuten hyvä, mutta kirsikkahuuleksi en ala!

Parempi karvas totuus ko makea valhe

Paitsi että ihan toisin päin se tuntui taas tänään olevan. Pomo kysyi jotain eikä pitänyt rehellisestä vastauksesta. Mitäs sitten kysyy, jos ei saa vastata niin kuin asia on. Minä olen niin pirun huono valehtelemaan enkä juurikaan osaa totuutta kaunistellakaan, joten parempi sanoa pomolle seuraavalla kerralla, että kysypä joltain muulta.

Junassa istuessani sitten pohdin, että miksiköhän minä päädyin IT-alalle töihin. Mikä minua siihen ajoi? Taisin luulla homman olevan jotain tosi hienoa. Tai hohdokasta. Olen tässä vuosien varrella tehnyt monenlaisia hommia ja erilaisilla titteleillä. Olen ollut mikrotukihenkilö, atk-harjoittelija, ohjelmoija, suunnittelija, pääsuunnittelija, system analyst ja system specialist. Glamouri on ollut kaukana. Ensin alkuun oli tosi mukavaa. Siirtyminen mikrotuesta ohjelmointitehtäviin oli haastavaa mutta kivaa aikaa. Mutta sitten se jotenkin levähti käsiin.

Kuinka kauan tietojärjestelmiä onkaan tehty ja edelleen tehdään sutta ja sekundaa. Kuinka kauan projekteja on tehty eikä vieläkään pysytä tavoitteissa - aina pettää joku liikkuva osa - aikataulu, budjetti tai laatu. Mikrotuen hommissa sentään tuli jonkinlainen maailman pelastajan fiilis. Joskus 1998 tai 1999 Turussa pyöri show, jossa hehkuteltiin jotain sen suuntaista, että maailma pelastuu, kun paikalle saapuu mikrotukihenkilö. Itse voisin nyt hehkutella, että juoskaa pakoon, kun konsultti saapuu.

Ai kauhistus miten olenkaan ammattikuntaani kohtaan tänään kriittinen. Tämmönen MONK ihminen ei oikein sovi alalle, jossa sutta ja sekundaa myydään priimana. Alalle, jossa ammattiylpeys on varsin hämärä käsite. MUTTA toisaalta voisin taas itsellenikin muistuttaa, että IT ala on paljon muutakin kuin systeemityötä, joten mikäs pakko minun oli taas hakeutua tälle saralle. Joten, olen avoin työpaikkatarjouksille, jos niitä joltain muuta saralta olisi tarjolla.

Pihaelämää

Näkymä sisäänkulkuväylältä takaovelle

Tänään illalla kävi pihasuunnittelija katselemassa ja kummastelemassa, mitä tälle meidän pihapläntille voisi tehdä. Nythän piha näyttää kyllä ihan kivalta, mutta ei ole sitä, mitä haluaisimme sen olevan. Keskustelu on yhä käynnissä: onko meillä varaa toteuttaa suunnittelijan näkemys? Suunnitelmasta ollaan valmiita maksamaan, mutta toteutus tuntuu riipaisevan ainakin siipan tarkan markan sielua. (Ei kyllä kirpaissut yhtään, kun uusi silmälasejaan ja valkaisi hampaitaan - nurinaa, murinaa, ...)

Keinunurkkaus

 Suunnitelma maksaa sekin useita satoja euroja. Suunnitelmaan sisältyy täydelliset työ- ja hoito-ohjeet ja sen avulla voisi pyytää rakennuttajilta tarjouksia toteutustyöstä. Itseltämme toteutus ei ole sujumaan - se on varma nakki se.

Sisäänkulkuväylä

Suunnittelijan esittämät ajatukset kuullostivat tosi hienoilta ja jo näin itseni ensi kesänä nauttimassa uudesta pihastani. Kunhan vain tuo tarkan markan puoliskokin näkisi asian niin. Miehet on sitten kummallisia otuksia!!!

Loman loppu

Kaikki hyvä loppuu aikanaan. Myös loma, myös palkaton sellainen. Huomenna on jälleen arki edessä eikä loppua näy. Toivottavasti. Pitää vielä muistaa, että koeaikaa on reilu kolme viikkoa jäljellä.

Lomalla tuli lomailtua ja puuhailtua jotain pientä kivaa. Eikös se ole juuri loman tarkoitus? Siis lomaileminen ja mukava puuhastelu.

Tässä muutama liikunnallinen otos loma-ajalta.

Uskokaa tai älkää, mutta kyllä minä osaan pelata mölkkyä, vaikka aina ei siltä näytä.






Leevi koirakin intoutui muutamia juoksuaskelia ottamaan, vaikka ikää onkin pian 12 vuotta.

Serkustelua

Tässä on pari päivää serkusteltu urakalla.

Keskiviikkona kylään tulivat lasteni kaksi serkkua. Vanhempi tyttäreni on vanhimman serkkunsa 1-vuotiaan tyttären kummitäti ja he viettivät päivän Muumimaailmassa. Sieltä tulivat koko konkkaronkka meille syömään muurinpohjalettuja. Ja siinä lettujen paistumista odotellessa se ajatus sitten syntyi. Jäävät yöksi ja lähtevät torstai-aamulla ottaen molemmat tyttäreni mukaan katsomaan lasteni kolmatta serkkua Vammalaan. Minullehan se tietenkin sopi. Itsekin olen toisen kylään jääneistä serkun kummitäti. Ja kun vielä poikakin piipahti illalla kahteen otteeseen serkkujansa ihmettelemässä, oli koossa melkoinen serkkujengi.

Itse päätin torstaina vihdoin viimein raahautua Aurajoen rantaan katsomaan surullisen kuuluisan Myllysillan purkua. Taka-ajatushan siinäkin taustalla oli. Ilomantsissa asuva serkkuni (tai oikeastaan serkun puolikas) on mukana purkupuuhissa. Kovasti on pojilla kiirettä pitänyt ja työn touhussa olivat nytkin. Mutta ehdittiin sentään munkkikahvit serkkupojan kanssa juomaan ja vaihtamaan tärkeimmät kuulumiset.

Samaisena aamuna oli myös Ylen pojat käyneet tekemässä juttua Myllysillan purkamisesta ja niin vain sitten näkyi serkkupojan naama illalla puoli yhdeksän uutisissa (HUOM: linkki toimii 15.8. saakka) ja aiemmin illalla myös paikallisuutisissa. Kun olen tässä aiemmin naamakirjassa hämmästellyt sitä, miten käsillään aikaan saavaan sukuun olen syntynyt, niin sujuu nyt todistettavasti myös purkaminen - ellei suorastaan tuhoaminen - meikäläisen suvussa.

Ylpee ja 19

En minä, mutta vanhin tyttäreni juuri tänään. Siis ylpee ja 19. Minä olen vain ylpeä.

VR jätti, Pohjolan liikenne otti

Tähän astisen Helsinki-työurani aikainen juna ongelma. Olin päättänyt lähteä kotiin päin poikkeuksellisesti jo kello 15 junalla. Ei olisi taaskaan kannattanut. Junaliikenne oli totaalisen pysähdyksissä siinä vaiheessa, kun halusin Pasilan asemalta hypätä junaan. Lipputoimistossa ei osattu antaa minkäänlaista arviota, koska liikenne jälleen käynnistyisi. Neuvoi kokeilemaan linja-autoilua.

No, onneksi mieheni oli työmatkalla ja tulossa kotiin samaan aikaan. Hänen työnantajansa kustannuksella hyppäsimme taksiin ja kurvasimme linja-autoasemalle. Ehdimme nippa nappa seuraavaan Turun pikavuoroon, jolla sitten köröttelimme erilaisia maisemia katsellen kohti Turkua. Perillä Turun linja-autoasemalla olimme 18.05 ja koska automme oli aamulla parkeerattu rautatieasemalle, kävelimme sinne. Olimme perillä rautatieasemalla suurin piirtein samaan aikaan ensimmäisen Helsingistä tulleen junan kanssa.

Mutta ei harmita. Oli turha ottaa riskiä ja jäädä odottelemaan junaliikenteen käynnistymistä, kun bussillakin pääsee. Jos olisimme malttaneet odottaa puoli tuntia, olisimme päässeet EB:n cooliin kyytiin ja silti olleet perillä Turussa sen ensimmäisen junavuoron kanssa samaan aikaan.

Se, mikä pikkasen harmittaa, on se kadotettu vapaa-aika. Kuvittelin voittavani itselleni enemmän kotonaoloaikaa lähtemällä aikaisemmalla junalla, mutta niinhän siinä ei nyt sitten käynyt. Olenkin päättänyt lähteä huomenna kotiin vasta 17.09 Pasilasta lähtevällä junalla. Näin ei tarvitse haihatella ylimääräisen kotona oleskelu ajan perään vaan tyynesti todeta: olen kotona vähän ennen nukkumaanmeno aikaa.

Ihana kuunnella hiljaisuutta

Töissä oli tänään hiljaista - todella hiljaista. Meidän osastolla oli paikalla vain neljä henkilöä ja sillä porukalla onnistuimme hiljentämään meidän avokonttorimme melko hiljaiseksi. Totta kai töitä tehtiin, puheluihin vastattiin ja niitä soitettiin ja muutama keventävä sananen vaihdettiin, mutta pääasiassa oli hiljaista. Ei olisi uskonut, että avokonttorissa voisi olla niin hiljaista.

Junassakin oli melko hiljaista. Aamulla 5.44 junassa oli tilaa yllin kyllin. Silti onnistuin istahtamaan sellaisen nuoren herran taakse, joka joi aamupalakseen olutta - ainakin kaksi tölkkiä ja lisää olisi ostanut kärrymyynnistä, jos vain olisi myyty. Kyllä se hieman ihmetytti. Paluumatkalla takanani istui myös nuori herra, ei kuitenkaan sama kuin aamulla. Kun myyntikärryt tulivat kohdalle, olutta ostettiin. Kärryjen paluumatkalla nuori myyjä neitonen kysyi, haluaisiko hän lisää olutta. Ei halunnut. Kyllä sekin ihmetytti, kun lämpöä riitti ja itsekin olisin voinut kylmän oluen juoda. Vaan en juonut.

Aamulla ei ääniä junavaunussa juuri kuulunut, mutta kotimatkalla sitä riitti. Joku äiti noin 1½ vuotiaan poikansa kanssa matkusti samassa vaunussa - jossa siis kyllä oli tilaa temmeltää. Poika oli suloinen kiharapää ja jostain syystä päivän hiljaisuudessa istuskelu antoi uutta voimaa kuunnella pikku lapsen iloisia ääniä. Heräsipä siinä taas se ajatus, että eihän sitä tiedä, koska sitä tulee mummoksi. Vanhemmat lapseni ovat jo aikuisia ja tytär erityisesti perheen perustamisen ajatuksin liikenteessä.

MUMMO! Siinäpä sitä olisi. Mutta sekin on asia, jonka voisin hyvin ottaa tavoiteltavien asioideni listalle, vaikka en itse enää siihen pystykään vaikuttamaan. Oman osuuteni olen jo tehnyt - nyt on lasten vuoro tehdä omansa.


Sitä odotellessa!

Monk sukat

Vielä tarinan pätkä elämäni ensimmäisistä villasukista. Olen luonteeltani sen verran Monk, että tietyt asiat vain pitää saada tehdyksi tietyllä tavalla. Kun lauantain ja sunnuntain välisenä yönä vihdoin viimein sain villasukkani valmiiksi ja vedin ne jalkaani, iski kauhea todellisuus kasvoille. Olin neulonut sukan jalkaterän raidat erilevyisiksi.

Nukuin yön erittäin levottomasti ja sitten aamulla oli pakko tarttua villasukkiin ja purkaa jälkimmäinen sukka ensimmäiseen raitaan asti ja korjata sukka kuntoon. Miehestänikin se oli hullun puuhaa, mutta en vain voinut olla tekemättä niin. Siksipä nimesin sukkani Monk sukiksi.

En tiedä, pääsenkö koskaan ikinä milloinkaan eroon tästä monk piirteestäni. Mutta jos jokin asia on korjattavissa, korjaan sen. Jos voin tehdä jonkun asian paremmin, pyrin siihen. Enkä kertakaikkiaan pääse eroon tavastani kirjoittaa käsin muistiinpanoja joka ikisessä palaverissa, johon osallistun, sillä joka ikinen kerta olen palannut niihin muistiinpanoihin myöhemmin ja siksipä on kerta kaikkisen oleellista niitä kirjoittaa. Olen Monk!

Junaelämää

Tällä viikolla olen matkustanut opiskelijan sarjalipulla (10+1), koska tulevan pari viikkoisen palkattoman kesäloman takia ei kannattanut sijoittaa rahaa kausilippuun. Onneksi olen vielä(kin) kirjoilla yliopistossa! Opiskelijan sarjalippuun kuuluu myös istumapaikka ja sellaisen voi tilata puhelimella tai käydä aseman lipunmyyntipisteessä pyytämässä.

Keskiviikkona varasin paluumatkalle paikkalipun, kun tiistaina olin jälleen kerran tuskastuneena kuunnellut erään vakiomatkustaja-joukkion kälätystä ja kaipasin omaa rauhaa. Ei osunut nappiin keskiivikkona. Takanani istui kaksi teinipissistä matkalla yllätämään intissä olevaa nuorta miestä. Voi niitä juttuja! Onneksi tytöt hyppäsivät Karjaalla pois!

En antanut tämän lannistaa. Kokeilin torstaina uudestaan. Hienoa! Sain paikan leikkivaunusta! Ääntä ja mölyä riitti. Ja mukaan mahtui yksi Ville, joka terrorisoi koko vaunuosastoa ja äitinsä piipitti perässä "ei saa Ville" / "Ville noin ei saa tehdä" / "Ville ei noin kovaa"... Kunnes sitten jo melkein perillä Turussa "Nyt on äiti joutunut niin monta kertaa kieltämään, että nyt kyllä jäämme junasta pois." WAU! Mihinköhän Ville äitinensä oli menossa, kun juna ainakaan ei jatkanut Turusta eteenpäin. Junavaunu ei ole lasten kasvatukseen paras paikka, mutta mahtoiko Ville oppia mitään tällä junamatkalla. Minusta ei.

En siltikään vielä luopunut toivosta. Perjantaina jälleen kävin varaamassa paikkatiedon Pasilan asemalta. Vasta laiturilla totesin, että kyseessä onkin käytäväpaikka ja tästä päättelin, että ilmeisen täyteen vaunuun vielä. No, ainahan on noita kiintiöpaikkoja, joita normaalistikin käytän. Kun juna saapui asemalle, nousin ensin juuri kiintiövaunuun ja voi ihanaa - siellä oli oikein väljää ja rauhallista. Kunnes hetken kuluttua aloin kiinnittää huomiota kovaääniseen keskusteluun, jota käytiin vaunun keskiosassa käytävän yli. Myöhemmin selvisi, että keskustelun osallistui minulle tuntematon vanhanko mieshenkilö ja Turun kunnallispolitiikassa vaikuttava hieman kypsempi naishenkilö. Mistäkö tämä kävi ilmi? Korvaan kantautui keskustelun pätkä "Minä olen muuten rouva X. Sinä et taida tietää kuka minä olen."

Ei ollut rauhallinen sekään kotimatka. Kun olin jo sukkapuikkoineni asettenut aloilleen, en halunnut kerätä kimpsujani kasaan ja lähteä hakemaan uutta paikkaa, vaan yritin sinnitellä. Tulipahan siinä sivussa kuuntelua välillä vähemmän mielenkiintoisia keskusteluja politiikasta, uskonnosta, nuorisosta ja ties vaikka mistä. Myös mieshenkilön nimi tuli tietooni siinä vaiheessa, kun juna lähestyi Kupittaan asemaa ja lopulta miespuolinen henkilökin kertoi nimensä kanssamatkustajalleen. Ties vaikka olisivat sopineet vielä treffitkin, sillä minä jäin pois Kupittaalla ja he jatkoivat matkaa - tai ainakin naishenkilö jatkoi.

Mitähän ensi viikolla?

Vetää hiljaiseksi

Päivän kotimatka keskeytyi kolaripaikalle. Saavuimme paikalle samaan aikaan ensimmäisten pelastusyksiköiden kanssa. Hetkeä aikaisemmin olisimme vielä päässeet kolaripaikan ohittamaan, mutta nyt edessämme olevat ambulanssit, palo-auto ja muut hälytysajoneuvot katkaisivat liikenteen. Aluksi emme tienneet, kuinka vakavasta tilanteesta on kyse. Liikenne oli tiellä poikki ja päätimme 10 minuutin odottelun jälkeen lopulta kiertää toiselle rinnakkaiselle tielle pienen koukauksen kautta. Kiertotie ohitti kolaripaikan ja ohi ajaessamme näimme, miten auton kattoa nostettiin pois. Pisti hiljaiseksi. Jälki oli sen näköistä, että ensin ajattelimme, että nyt on käynyt tosi pahasti. Mutta lehtiuutisten perusteella kukaan ei kuitenkaan kuollut onnettomuudessa.

Mutta se, mikä hämmästytti, oli ihmisten käyttäytyminen. Autoja pysäytettiin tienvarteen ja tien viereistä kevytväylää pitkin käveltiin pällistelemään pelastustyötä. Mikä meitä aikuisia ihmisiä oikein vaivaa? Tien viereen pysäköityjä autoja oli paljon ja ihmisiä kulki ajotiellä melko runsaasti. Kyllä mekin siinä odotellessamme katsoimme, miten muutama läheltä piti tilanne koettiin. Onneksi lisää peltiä ei kolissut eikä kukaan tiellä juoksennelleista jäänyt alle. Ihmettelen yhä, miksi pelastushenkilöstön ei anneta työskennellä rauhassa ja miksi hälytysajoneuvojen kulkua pitää vaikeuttaa tukkimalla tie.

Kantapään kautta

Minulla on lista asioista, joita haluan tehdä ennen kuolemaani. Tänään tartuin yhteen niistä eli haluuni oppia neulomaan villasukkia. Aikaisemmat yritykset ovat kaatuneet kantapää ongelmiin. Tänään pääsin siitä yli eli sain kuin sainkin jonkinlaisen kantapään aikaiseksi. En kuitenkaan menisi vielä sanomaan, että osaan neuloa sukkia. Ei tämän päiväinen kantapää mikään kaunistus ole, mutta huomattavasti parempi kuitenkin kuin yksikään aikaisemmista yrityksistäni. Virheistään oppii ja nyt jo tiedän, mitä vielä pitäisi tehdä toisin, jotta saisin aikaiseksi nätin kantapään. Tämä tavoite siis saavutetaan kantapään kautta - sitten kun saavutetaan.

Alennusmyynneissäkin tuli sitten tyttären kanssa käytyä. Rahaa paloi n 140 euroa ja sillä rahalla sain itselleni caprit ja kaksi tunikaa, tyttärelle kengät, haaremihousut, mekon, paidan ja alusvaatteita sekä pussillisen neulelankoja tulevia puuhasteluja varten. Tämän kesän alennusmyynti shoppailut oli sitten tässä. Ellen sitten vielä lähtisi itselleni kenkiä metsästämään, kun juuri heitin yhdet avokkaat roskiin loppuun kulutettuna. ;)

Juhannusjuhlista kohti arkea

Juhannuspäivän ilta on vaihtumassa yöksi. Huomenna palataan arkeen sunnuntaista huolimatta. Tytär nimittäin haluaa lähteä alennusmyynteihin ja vikittelee minua mukaansa maksajaksi. Rahanmenoa ei voi estää.

Tänään(kään) en malttanut irrottautua virkkuukoukusta kuin hetkeksi, mutta niin vain sain valmiiksi hartiahuivini. Olisin voinut viettää enemmän aikaa pihakeinussa hyvän kirjan parissa. Yritin, mutta siellä ei tarjentunut olla ilman vilttiä. Olisin voinut viettää aikaani myös pyykkejä silittäen, mutta se ei kuullostanut lainkaan juhannuspäivän askartelulta, joten jätin sen väliin ihan suosiolla ilman sen suurempia harkitsemisia.

Illansuussa pohdiskelin kuinka fiksu veto on puuhastella itselle mieluisia asioita. Pitkät työmatkat, työn ikävät puolet ja takaraivossa jyskyttävä gradun viimeistely eivät ole omiaan vähentämään stressiä, mutta olen mielestäni onnistunut stressin hallinnassa hyvin, koska tytärkin sanoi eilen, että tämä uusi työ ei tunnu stressaavan minua lainkaan niinkuin edelliset. Ja mikäpä siinä onkaan paremmin auttanut kuin mieluisten asioiden parissa puuhastelu: kirjojen lukeminen, käsityöt ja ystävien kanssa seurustelu. Junamatkat voi hyödyntää niin monin tavoin ja minä olen todellakin näin tehnyt.

Hyvää yötä!

Juhannus juhlista jaloin (joulujuhlista kontaten)

Jos on asunut marraskuusta 2003 alkaen Naantalissa, niin eiköhän ollut jo korkea aika käydä katsomassa paikalliset juhannuskokot. Päivällä satoi hieman ja alkoi epäilyttää, jääkö kokot tänäkin vuonna väliin, mutta niinpä vaan iltaa kohden ilma parani. Ja kokot tuli nähdyksi.

Ahdistuksen aavistus

Jos eilen ummetti, tänään ahdistaa. On se hyvä, että on aina joku kriisi meneillään. Ei käy elämä yksitoikkoiseksi.

Osallistuin iltapäivällä työpalaveriin, jonka jälkeen se iski. Se ahdistus. Tuntui yhtä äkkiä, etten halua olla mukana tässä jutussa. Tuntuu, etten selviä niistä tunteista, joita tähän liittyy. Kiukkua, epätoivoa, häpeää,  ahdistusta. Ja kyse on vain työstä! Miksi sitä täytyy työasiaan heittäytyä tunteella? Siksi kun en muuten osaa! Ja siitä syystä sitä sitten aina aika ajoin iskee ahdistus tai vähintään aavistus ahdistuksesta.

No, parilla siiderillä pahin ahdistus tuli tänään hoidetuksi. Ja iltaa jatkoin virkkaamalla neidille eilisen huivin seuraksi pienen ranne"korun". Tässä kuvassa se on juuri virkattuna, mutta käyttöön se tulee "piloille pestynä".

Ja koska vielä on tätä kesäyötä jäljeää ja koska huomenna ei ole työpäivä, siirryn yhdistettyyn vieras-/askarteluhuoneeseen katsomaan, mitä kivaa sitä voisi ahdistuksen ajamiseksi ahertaa.

Ummettaa

Eilinen mahan kipristely ei välttämättä johtunutkaan niistä porkkanoista pelkästään. Tänään, kun vaiva jatkui, totesin, että elämäni toisen kerran teen tuttavuutta ummetuksen kanssa. Säästän teidät likaisilta yksityiskohdilta, mutta kerrottakoon, että pelastautumissuunnitelma on laadittu. Apteekin kautta - luonnollisesti, kun usko luonnollisiin konsteihin ei ole riittävä.

Tänään väkersin loppuun tyttären tilaaman simpukkahuivin. On ilo tehdä jotain, mistä näkee heti, mitä saa aikaiseksi. Kun leipätyö on sellaista, että mitään konkreettista nähtävää ei synny, niin on mukava palkita itsensä näillä käsillä tekemisen aikaansaannoksilla.

Siitä saa pomon tänään kaipaamaa "motivation and satisfaction"ia. Leipätyössä vaikuttavat niin monet sellaiset tekijät ja asiat, joihin en voi itse vaikuttaa. Olosuhteet on annetut, työtehtävät on annetut ja lopputulokset ikävä kyllä "odotetut", joten variaatioihin jää hyvin vähän mahdollisuuksia. Ei pidä kuitenkaan ymmärtää väärin: pidän nykyisestä työstäni. Kaikesta murheesta ja stressistä huolimatta koen olevani oikealla alalla ja tekeväni asioita, joita osaan. Tänään puhuttiin siitä, että olisipa kiva, jos edes joskus asiat menisivät niin kuin niiden on tarkoitus mennä. Ehkä sekin päivä vielä nähdään.

Viime yö meni vatsaväänteissä - toivottavasti tänä yönä saan paremmin nukuttua, vaikka olo ei edelleenkään ole "normaali". Joten ei siis muuta kuin päätä tyynyyn ja unta kaaliin.

Babyporkkanoita - ei kiitos

Vedin siinä sitten puoli pussillista babyporkkanoita aamulla töissä. Ei olisi kannattanut. Olo on ollut erittäin ikävä sen jälkeen. Ensin alkoi tuntua pientä nipistelyä, sitten jo vähän voimakkaampaa kiertelyä ja lopulta maha turposi kivi kovaksi ja olo on yhä sitä mallia, vaikka olen väkisin käynyt sitä porkkanamössöä ulos ajamassa ja ottanut mahalääkettä. On minulla joskus ennenkin tätä laatua vaivaa tullut juuri nimenomaan porkkanoiden kanssa, mutta tänään tuntuu olevan erityisen tiukassa.

Ja ihan kuin ei siinä jo tarpeeksi olisi, niin sittenpä alkoivat vielä kengätkin hiertää. Niin että nyt on sitten komiat rakot kantapäissä ja pää on kipeä pohdinnasta, että millä ihmeen kengillä sitä uskaltaa huomenna töihin lähteä! En tiedä - en todellakaan. Mutta koska kannettavakin tuli jätettyä työpöydälle, on sinne työpaikalle pakko raahatuua! Vai kehtaisiko sitä soittaa ja sanoa olevansa saikkarilla, kun "mitkään kengät eivät mene kipeisiin kantapäihin"? Ei taida kehdata.

Mutta mitä ihmettä teen sille jäljelle jääneelle babyporkkana-pussin puolikkaalle? En minä ainakaan syömään rupea sen pussin sisältöä.

Kehittymisen paikka

Tänään oli meikäläisen kehittymisen paikka eli kehityskeskustelu. Koska kyseessä oli ns. aloittava keskustelu, niin eihän siinä mitään muuta ollut tehtävissä kuin määritellä tavoitteita. Voin jo suoralta kädeltä sanoa, että nykyiselle projektilleni asetetut tavoitteet eivät tule täyttymään. Ei vaikka minä venyisin ihmeeseen. Mutta sinnepä se tavoitteeksi niin vain kirjattiin.

Keskustelu oli samalla itselleni tilaisuus purkaa esille tulleita asioita, jotka ovat vaikuttaneet tavalla tai toiselle työtehtäviini perehtymiseen. Ja kertoa vähän fiiliksistäni. Oliko niillä mitään merkitystä - se on toinen juttu se.

Keskustelun positiivisin anti oli lupa työ-työmatkoihin. Eli saan jonkin verran ja tilanteen mukaan käyttää osan matka-ajastani työn tekemiseen. En todellakaan halua luopua aamu-unistani, mutta ehkä sitä tunnin pari voisi viikossa voittaa tekemällä töitä junassa - silloin kun se on mahdollista. Loistavaa vastaantuloa jo vajaan kahden kuukauden pestin jälkeen.

Kuolemasta Poriin ja äkkiä kotiin

Kuka kumma näitä omituisia paikannimiä on oikein keksinyt. En nyt tarkoita Poria, sillä siinä ei nyt mitään kummallista nimenä ole. Aamusta piipahdimme tyttäreni kummien kesämökillä Lapin Kuolimaassa. Lähistöltä löytyy - luonnollisesti - Surunkylä. Tuttavallisesti puhumme kummien Lapin mökistä Kuolemassa. Kyseessä on kuitenkin entinen Lappi Tl eli nykyisin osa Raumaa.

Kun ajelimme sitten kohti Poria poikkeuksellisesti pienempiä teitä pitkin, löytyi lisää mielenkiintoisia paikkoja - ei onneksi yhtä surullisia. Mistä lienee saanut nimensä kylä nimeltä Murtamo? Entäpä järvi nimeltään Lutanjärvi, jonka ohi kulkevan tien poskessa oli ilmeisesti kylän nimeen viittaavaa kyltti Lutta. Kartan mukaan lähistöltä pitäisi löytyä myös Paskaärvi. Ei ole kirotusvire - ei ollut jiitä, ellei sitten ole kartasta tippunut tiehensä.

No, Poriin päästiin ja melko pikaisesti lähdettiin kotimatkalle. Porissa kun ei kuulema ole mitään järkeä pysytellä kauan. Sanoi poikani, joka on asunut siellä hieman vajaan vuoden.