Villiä melskettä, vilinää ja vipinää

Kylläpä on ollut melkoista vilinää ja vipinää viime viikot. Töissä seuranani on viisi intialaista ja olen viettänyt heidän kanssaan pitkiä, pitkiä työpäiviä. Kaksi ja puoli viikkoa on yhdessä pakerrettu ja liki kolmen viikon rupeama vielä edessä. Kokemuksena tämä on ollut mielenkiintoinen monella tavalla - ja kokemushan vielä jatkuu.

Ensinnäkin, kun kaiket päivät mongertaa indiskaa ja yrittää löytää sopivan indonaation (eli englantia sopivan suomalaisesti puhuttuna ja intialaisittain kuultuna ja sopivaa intonaatiota hakien), tuppaa unohtumaan, että olen suomalainen. Pahiten tämä näkyy siinä, että minä, joka mielelläni puhun ääneen yksin ollessani, huomaan puhuvani englanniksi. Siis häh? Kaupan kassalla taistelen muistaakseni sanoa kiitos eikä thanks. Kun kuuntelen jonkun puhetta ja yritän myötäillä sitä, sanonkin yeah enkä niin tai hmm tai jotain muuta suomalaista.

Toiseksi, tuntuu kuin näistä intialaisista olisi tullut ystäviä, joita tulen kaipaamaan, kun he juuri pääsiäisen alla palaavat kotiinsa. Onhan sitä tullut ennenkin tehtyä tiivistä yhteistyötä yhden jos toisenkin kanssa, mutta että olisi tuntenut vastaavaa ystävyyden tunnetta näin lyhyen ajan jälkeen - ei ikinä.

Kolmanneksi, pakko ihailla näiden intialaisten työmoraalia ja proaktiivisuutta. Jos jotakin suunniteltua työtehtävää ei voida tehdä syystä tai toisesta, hyvin nopeasti he joko tulevat kysymään, mitä voisivat tehdä sen sijaan tai mikä vielä parempaa, osoittavat proaktiivisuutta ja tulevat kertomaan minulle, että sopiihan minulle, että he siirtyvät tekemään jotain muuta ja se jokin muu on yleensä ollut jotain niin järkevää, että ihan hämmentää toimia heidän työnsä koordinaattorina. Voi kun voisi sanoa samaa kaikista niistä suomalaisista työkavereista, joiden kanssa olen työurani aikana keskustellut. Jostain syystä tuntuu, että proaktiivisuus ja itseohjautuvuus on vaikea laji suomalaisille jörriköille - vaikka siitä niin paljon puhutaan.

Neljänneksi huomaan jälleen sortuvani vanhaan heikkouteeni eli siihen, että yritän repiä selkänahastani enemmän kuin sieltä revittävissä on. Jos on jotain normaalin päivittäisen työajan päättyessä pahasti vaiheessa, niin sinnehän minä jään toimistolle sitä pukertamaan. Joten, kun esimiehen pyynnöstä siirsin yli tunnin menevät liukumat ylityöksi, kertyi maaliskuussa 51 ylityötuntia. Ihan järjetöntä näin jälkikäteen ajateltuna. Niinpä päätin pakottaa itseni maksimissaan kahdeksan tunnin työpäiviin ja vain kerta kaikkiaan keskittymään oleelliseen ja luottamaan siihen, että muu tulee hoidetuksi - jos ei ihan ajallaan, niin riittävän ajoissa kuitenkin.

Pääsiäisen jälkeen pidän neljän päivän loman ja lataan akkuja ennen tämän projektin loppurutistusta ja seuraavan projektin alkua. Sitä odotellessa...