Hyvästit puumanaiselle

Istahdin tähän nojatuoliin katsomaan televisiota. Kuuluttaja tuolla ruudussa sanoi jotain ja ainoa mikä tarttui korvaan, oli hyvästit puumanaiselle. Sarja, josta katsoin joskus muutaman jakson ja nyt siis katson jäähyväisjaksoa. Tosin en ole nyt aivan varma, että päättyikö tämä sarja vai jäikö se vain tauolle.

Viikolla kuuntelin Radio Novaa ja korvaani tarttui keskustelun pätkä siitä, miten joku nainen ihmetteli, että miksi ylipäätänsä on ruvettu puhumaan puumanaisista, kun ei kerran ole nimistystä miehille, jotka ovat itseään huomattavan nuoremman naisen kanssa. Minä kyllä muistelen joskus kuulleeni, että mikäli se vanhempi mieshenkilö sattuu olemaan varakas, niin nainen on onnenonkija.

Joka tapauksessa, kun nyt katselen tätä puumanaisen ainakin toistaiseksi viimeistä jaksoa, oikeastaan harmittelen, että sarjan katsominen hyytyi  alkuunsa. Tässähän on juuri sellaista huumoria, josta minä pidän!

Hyvää mieltä ei tunnu olevan koskaan liikaa ja juuri nyt tulin niiiiiin hyvälle tuulelle tuota katsellessani, että melkein tekisi mieli mennä saman tien nettiin katsomaan loputkin jaksot. Kaipa ne jostain löytyy!

Maanantai masennus

Kylläpäs elämä on taas pelkkää ahdistusta ja masennusta. Jos oli eilen sunnuntai ahdistusta, niin tänään on sitten ollut maanantai masennusta. Aamulla, mitä lähemmäksi Helsinkiä juna puksutteli, sitä masentuneemmaksi tunsin itseni. Ja oikeastaan vähän ahdistuneeksikin.

Syykin oli selvä. Aamu pitäisi aloittaa keskustelulla esimiehen kanssa - asiasta, josta en haluaisi esimieheni kanssa keskustella. No, keskustelu tuli hoidettua vaikka ahdistikin ja keskustelun jälkeen masensi lisää. Voi elämän ankeutta! Taas piti laatia mustaa valkoisella ja esimerkkejä antaa ja toimintatapa ehdotuksia esittää. Voi apeuden määrää!

No, menihän se masentava maanantai siinä töiden merkeissä ja kämpillekin sitten lopulta pääsin tehtyäni töitä kaiken kaikkiaan yhdeksän ja puoli tuntia. Työnarkomania on ikävä vaiva. Ja erityisen ikävä silloin, kun töissä olo ahdistaa, mutta työt haluaa silti hoitaa. Mutta kuten yksi työkavereistani tänään niin hienosti osoitti, loppuviikosta on pakko tulla parempi. Esimies on kaksi päivää kursseilla ja minulla on tiedossa ns. pitkä viikonloppu eli perjantai-maanantai etäpäivä yhdistelmä. Onpa muuten helkkarin hyvä työviikko tiedossa!!!

Tänäänkin naurettiin töissä - monillekin asioille. Minusta tuntuu, että minulla on varmasti maailman paras työyhteisö. Me työntekijät puhallamme yhteen hiileen, nauramme toisillemme/itsellemme/maailmalle ja pidämme toisistamme huolta. Aina emme ole samaa mieltä asioista, mutta yleensä meillä on vähän helkkarin hauskaa.

Ja silti - maanantai masennus. Vai olisiko sittenkin kyseessä pahalaatuinen allergia työlle?!!? Siis sille hommalle, jota siinä naurun lomassa kukin meistä omalla tontillaan pakertaa.

Sunnuntai-illan ahdistus

Lisää Lemmenpesän mukanaan tuomia ilmiöitä eli sunnuntai-illan ahdistus, joka itse asiassa joka toinen viikko onkin maanantai-illan ahdistus. Ahdistus syntyy siitä, kun pitää yhdessä illassa kerätä ja pakata kaikki se kama, mitä luulen seuraavien neljän päivän aikana tarvitsevani.

Onko riittävästi vaatteita? (Tiedän, Helsingissä on vaatekauppoja joka makuun, mutta ei minun rahatilanteeseen mukautuvia.) Tarvitaanko puhtaita petivaatteita tai pyyhkeitä? Onko lääkitys kohdallaan tai ainakin pakattuna? Pitääkö ottaa jotain uutta säätilaan sopivaa vaatetusta mukaan? (Viime viikolla vein mukanani kumisaappaat.)

Näin se rauhallinen sunnuntai-ilta sitten pikkuhiljaa muuttuu ahdistukseksi. Mitäköhän minä olen unohtanut? Onhan kaikki tarvittavat avaimet mukana? Entä junaliput? Missä on rahapussi? Onko kukaan nähnyt silmälasejani? Onhan kännykät ladattu ja mukaan tulossa?

Ja voitte vain kuvitella, että ahdistus on astetta suurempi maanantai-iltaisin, koska maanantaisin on täytynyt tehdä työpäivän verran töitä eikä aikaa pakkaamiselle jää niin paljon. Ja turha tulla sanomaan, että pakkaa aikaisemmin. En pakkaa!

Lauantai-illan huumaa

Mitä ihmettä? Nykyään lauantai-illan huumaa on istua kotona yöpuku päällä nojatuolissa ja katsoa miehen viikon aikana tallentamia televisio-ohjelmia digiboksista. Todellista huumaa! Jahka ikää karttuu, mihinköhän tässä vielä päädytään.

En ole koskaan ollut juhlija-tyyppiä. En nuorena enkä kypsällä iälläkään. Enkä taida sellaiseksi enää kehittyäkään. Ja miksi pitäisikään? Viihdyn kotona enkä kaipaa rilluttelua, joten tilannehan on oikeastaan ihanteellinen. Mutta silti vähän noloa tunnustaa, että lauantai-illan viettää television äärellä.

Kaupunkikämpässä ei ole televisiota. Kuvittelin, että saisin vierotusoireita, mutta en oikeastaan ole tuota toosaa viikolla kaivannut. Mutta jahka pääsen kotiin, niin kummasti nojatuoli kutsuu katsomaan sitä, minkä viikolla menetti. Seuraavaksi pitänee kehittää tätä televisiosta vieroitusta siten, että järjestän viikonlopuksi niin paljon muuta ohjelmaa, etten ehdikään purkamaan digiboksiin patoutunutta kamaa. Ja seuraavana viikonloppunahan sitä onkin sitten jo niin paljon, ettei siitä enää katsomalla selviä. Hetkinen - taitaa tässä suunnitelmassa olla sellainen sudenkuopan mahdollisuus, että menee sitten se seuraava viikonloppu television ääressä aamusta yöhön ja yöstä aamuun.

Televisio on kuin huumetta!

Vapaa-ajan vietto ongelmia

Kun aloitin työskentelyn täällä Helsingissä viime keväänä, törmäsin vapaa-ajan viettoon liittyvän ongelmaan. Ei jäänyt juurikaan vapaa-aikaa, jota viettää muualla kuin junassa. Kun työpäivässä kului liki viisi tuntia siihen, että siirtyi kotoa työpaikalle ja takaisin, niin voidaan puhua todellisesta vapaa-aika ongelmasta. No, olihan onneksi viikonloput ja se yksi siunattu etäpäivä, johon tosin piti sitten mahduttaa kaikki hierojat, lääkärit, kuntosalireissut ja muut "Turun suunnalla oleskelua" vaativat askareet.

Sitten syksyn pimetessä alkoi jatkuva junassa istuminen - erityisesti jatkuvasti myöhässä olevissa junissa istuminen  - viedä energiaa, kolottaa hartioita ja mollivoittaistaa mielialaa. Niin kypsyi päätös "lemmenpesän" hankinnasta läheltä työpaikkaa. Monenlaista siinä tuli kuittailua työkavereiden puolelta, kun tuli tietoon, että Kalliosta tai siitä läheltä haeskelen pientä sievää yksiötä. Niille, joille tämä ei tuo mieleen mitään, niin tervetuloa Helsinkiin tutustumaan Kallion tarjontaan....

No nyt on sitten lemmenpesä hommattu ja taas on vapaa-ajan vietto ongelmia. Muutosta asti vaivannut flunssa (joka tosin vihdoinkin on irroittamassa otettaan) ja nyt pahaksi äitynyt oikean jalkaterän kiputila estävät kuntosalilla käymisen.  Ihan vielä erikseen kävin muuttamassa kuntosalijäsenyyteni sellaiseksi, jolla pääsen kaikkiin Suomen  SATSeihin - ja nyt en pääse ensimmäiseenkään ennen kuin selviää mikä tuota jalkaa oikein vaivaa.

Aivan hirveätä. Saatan olla parhaimmassa tapauksessa jo ennen iltapäivä neljää kämpillä eikä mitään tekemistä. Tai no, olenhan minä ison kasan villasukkia kutonut, nytkin menossa projekti "sukkia ja tumppuja keskolaan". Paitsi että tämän viikon etäpäivänä hieroja tuumasi, että ihan pitäisi lailla kieltää minulta kaikenlainen käsillä tekeminen, kun hartiat on niin jumissa, ettei hieromisestakaan tule mitään asiakkaan kiemurrellessa kipua pakoon. Olenpa siis tämän viikon vain katsellut käsityöpussukkaa ja tunnustellut, joko olisi hartiat sen verran avautuneet, että uskaltaisi jatkaa projektia.

Lukemisesta ei oikein tule mitään, sillä heti kun otan kirjan ja menen pitkäkseni, uni tulee silmään. Mikä hämmentää minua suunnattomasti, sillä nukkumaan menen usein jo iltayhdeksältä ja herään aamuisin kuuden tietämissä. Miten siis voi nukuttaa heti, jos kirjan ottaa käteen, kun yöunet ovat noin pitkät?!!?

Koneella tulee istuttua, vaikka sekin tuntuu tyhmältä, kun olen jo leipäni eteen päivän istunut koneen ääressä. Tosin nyt kun sain uuden "satulatuolin"kakkostuoliksi työpaikalle, niin joinain päivinä jopa olen innostunut tekemään töitä seisaaltaan, kun on jo valmiiksi siellä korkealla. Ihania nuo pöydät, joita voi nappulaa painamalla nostaa tai laskea. Jos on oikein tylsää töissä, voi hurruttaa pöytää ylös alas ylös alas ylös alas.....

Mutta karmea totuus on se, että minulla on uudenlainen vapaa-ajan viettoon liittyvä ongelma. Minulla on nykyään tätä vapaa-aikaa vaikka muille jakaa enkä vielä ole oikein keksinyt, mitä sillä kaikella oikein tekisi.

Ulos ei viitsi lähteä, kun on pimeää. Odotan kevättä ja aurinkoa, jotta voisin kameran kanssa lähteä kävelylle nauttimaan Helsingin saloista. Ketään ei viitsi kutsua kylään, kun tämä on vain tämmönen "kämppä". Enkä ole saanut aikaiseksi ehdotella kenellekään tutulle, että "saisinko tulla kylään" / "lähdettäisiinkö vaikka ulos syömään" / "mennäänkö leffaan" / "kiinnostaisiko teatteri" ... Tuttuja ja sukulaisia riittäisi, mutta nyt on kynnys korkealla. Niinpä sitten katselen näitä seiniä ja mietin, mitä ihmettä tehdä kaikella tällä vapaa-ajalla.

Pitkän hiljaisuuden päätös

Vaihtui vuosi ja vielä vain odottaa tämä blogi päivitystä. No, nyt päättyy pitkä hiljaisuuden kausi.

Vuoden loppu ei sujunut iloisissa merkeissä. Pikkuveljen kuoleman jälkeen elämä sujui pitkään kuin vähän usvassa.

Selvisin rankasta Intian työmatkasta osittain sen takia, että päivät olivat niin täynnä ohjelmaa, ettei ollut aikaa ajatella kotiasioita. Todellisuus iski vasta Frankfurtin lentokentällä, josta soitin äidilleni kysyäkseni kuulumisia.

Intian matkasta jäi muutamia valokuvia ja mielikuva jyrkistä vastakohtaisuuksista. Slummien keskelle oli rakennettu hienoja uusia toimistorakennuksia. Samalla kadulla kulki upeita, uusia autoja ja aivan käsittämättömässä kunnossa olevia kulkuneuvoja. Samalla kadulla kulki kerjäläiset ja rikkaat ja eron kyllä huomasi.



Tässä muutamia kuvia länsimaalaista sielua raastaneesta liikenteestä. Kaksi ensimmäistä päivää meni autokuskin naureskellessa meidän syviä henkäisyjä... sitten siihen alkoi pikkuhiljaa tottua: enää henkäilytti vain auton alle yrittävät kulkukoirat - niitähän ei siellä väistellä!

 

Kotiuduin myöhään lauantai-iltana ja niin vain lähdettiin mieheni kanssa seuraavana päivänä kuljettamaan ensimmäistä muuttokuormaa kaupunkikämppään, jota Lemmenpesäksi kutsutaan. Vaikka monta huonoa muistoa on nykyisestä autostamme, tässä suhteessa se on verraton apuväline. Sillä on muutettu poika Poriin ja nyt äiti Helsinkiin. Toinen kuorma vietiin tiistaina ja samalla reissulla käytiin sekä Espoon että Vantaan Ikeassa. Espoosta pari lipastoa ja Vantaalta vuodesohva. Niin että tervetuloa, jos tarvetta tilapäiselle majoituksella Helsingissä - vuodesohda odottaa! 


Veljeni hautajaiset olivat heti seuraavana viikonloppuna Intian matkan ja muuton jälkeen. Olin vielä reissun jäljiltä väsynyt, mutta niin vain hautajaisistakin selvisin. Hautajaisten mieleenpainuvin hetki oli, kun pikkuveljen työtoverit esimiehensä johdolla olivat laskemassa omaa kukkalaitettaan arkulle eikä esimies tahtonut kyyneliltään saada lyhyttä värssyänsä luettua.




 Itse saatoin pikkuveljeni viimeiselle matkalle seuraavin sanoin:

Älä ajattele, että elämä on lyhyt. 
Ajattele – miten erikoinen kokemus. 
Kun siinä ei ole kysymys pituudesta lainkaan, 
vaan että ylipäänsä on saanut kokea tämän.





En tiedä näiden kauniiden sanojen koostajaa, joten en voi häntä tässä yhteydessä nimetä.


Joulun vietimme mieheni kanssa kahdestaan kilpaa yskien. Vielä uusi vuosikin meni köhiessä. Nyt jo alkaa pikku hiljaa tuntumaan siltä, että eihän tässä suurempaa hätää olekaan. Keuhkot toimii ja ilma kulkee!

Ja niin sitä ollaan tässä - täällä Lemmenpesässä nytkin istun ihan yksikseni. Intouduin tänään  siirtämään huonekaluja paikasta toiseen, mikä on sinänsä saavutus tässä kantti kertaa kantti yksiössä. Mutta kun nyt on tuota niin sanottua vapaa-aikaa eikä tiedä, mitä sillä tekisi. Palataan siihen aiheeseen huomenna, ylihuomenna tai joskus tässä lähiaikoina.