Kun päivä päättyy kyyneliin, on päivä ehken ollut jollain lailla huono. Joskus kyyneleet jaksavat odottaa siihen, että saan kämpän oven suljetuksi, mutta tänään ne kyllä karkasivat jo paljon ennen.
Tämän päiväiset kyyneleet ovat monen asian summa. Ensinnäkin, aamupäivällä oli palaveri, jossa porukalla kuuntelimme "pellen monologia" ja oli jo etukäteen odotettavissa, että tämän "pellen" monologi tulee kohottamaan v-käyrääni pilviin. Ainoa muuttuja oli korkeus ja kyllä päästiin melkoisiin lukemiin. Jos semmoinen perusvitutus on sata niin tämän päiväinen luku oli tuhannen tietämillä.
Iltapäivällä tajusin, että kaikesta vaivannäöstäni huolimatta yksikään henkilö ei ole vaivautunut kommentoimaan lähettämääni materiaalia, jota pitäisi käsitellä torstaisessa palaverissa. Kyllä tuli niin mieleen, että minkä ihmeen takia sitä edes yrittää. Jos kukaan ei arvosta minun työaikaani eikä -panostani, niin miksi ihmeessa vaivautuisin minäkään. Enkös minäkin voisi sitten yhtä hyvin mennä palaveriin ja todeta, että no sori - en minä nyt saanut mitään valmisteltua, mutta jutellaan vaikka säästä tämä tunti, ettei tarvii kenenkään mennä tekemään töitä. No en voi - eihän minun työmoraali siihen taivu.
(Ehkä pieni selvitys on paikallaan: minun työhöni kuuluu kaiken muun hauskan lisäksi erilaisten asioiden valmistelu. Joskus ne ovat dokumentteja, jotka pitää katselmoittaa muilla. Joskus ne dokumentit ovat minun laatimia, joskus jonkun toisen, mutta yhtä kaikki on minun vastuulla, että ne tulevat valmistelluksi, katselmoiduksi ja tavalla tai toisella myös finalisoiduksi.)
Tämä päivä oli tiimimme ns. sprint päivä. Mehän scrummaamme nykyään ja joka toinen viikko käytämme yhden päivän edellisen sprintin katselmointiin ja arviointiin, sekä seuraavan sprintin suunnitteluun. Ja nämä päivät ovat tunnetusti raskaita! Minun oli pakko pitkän päivän päätteeksi (työmoraalin pakottamana) jäädä töihin valmistelemaan huomista palaveria, johon olen saanut katselmointikommentit. (Hurraa!!!) Ja niinhän siinä sitten päivä venyi liki 11 tuntiseksi.
Nälkäkin oli ja kotimatka liukas kuin mikä. Jostain syystä tuota minun kulkemaa, tosi hämärää reittiä, ei ole kunnolla hiekoitettu, ja jouduin hakemalla hakemaan turvallista reittiä. Kunnes minuun törmäsi pyöräilijä todeten, että ei sinua voi väistää, kun kuljet noin nopeasti. Ja sitten muutama valittu kaunis sana pyöräilijältä. Minä tietysti tyhmänä, että etkös olisi voinut varoittaa vaikka kelloa kilauttamalla että olet tulossa takaa. Lisää kaunita sanoja pyöräilijältä. Joten loppujen lopuksi sanoin miehelle, että mitäs jos ensi kerralla ajat vauhdilla päälle, jos se tekee sinut onnellikseksi. Törmäys oli todellinen, mutta kumpikaan ei menettänyt tasapainoaan, joten suurin vaurio oli henkinen.
Minä - sika nälkäisenä, puhki väsyneenä ja melkein yliajettuna - sitten vain kerta kaikkiaan puhkesin kyyneliin ja ajattelin, että tämä oli niitä päiviä, jolloin olisi aamulla kannattanut vetää peitto pään päälle ja soittaa pomolle: "Nyt on parempi, että jään tänne peiton alle. Katsotaan huomenna, jos tähdet olisivat paremmassa asennossa."
Tekstit
