Uuden äärellä

Joskus huonot asiat voivat kääntyäkin hyväksi. Joudun ensi viikolla tekemään päätöksen, joka todennäköisesti joidenkin mielestä on huono käänne elämässä, mutta itse näen ja tunnen siinä mahdollisuuden, en uhkan. 

Olen uuden äärellä. Ensinnäkin, olen päättänyt tarttua unelmaani. Olen luvannut itselleni, että nyt on juuri oikea hetki antaa unelmille siivet. Ensi viikon päätökseni saattaa nostaa ilmaa siipien alle, tai sitten ei. Vaikka juuri nyt olen melko varma päätöksestäni, niin tässä on vielä monta päivää miettiä asioita monesta suunnasta. 

Haluan uskoa, että pystyn tähän. Ei, sanotaan: minä pystyn tähän. Girls can ja niin voin minäkin. Tästä tulee jotain tosi hienoa. Unelman etenemistä voi seurata tuolla uusimmassa  Soikkisti blogissani. Halusin perustaa sille ihan oman bloginsa. Keskittyä vain unelman etenemiseen. Tämä blogi jää tajunnavirta blogiksi. 

Minulla on toinen blogi minulle ja koirille: Sakko, Rapsu ja emäntänsä Soikka. Haluan pitää koira-asiat erillisenä. Vaikka sitäkään blogia juurikaan kukaan lue, se ei häiritse minua. Voin silti jakaa postauksia koirien Facebook sivuilla ja heelereiden keskusteluryhmässä. Satunnaisia lukijoita ja kaksi seuraajaa. Ihan riittävä syy pitää blogia. 

Ja jotta elämä olisi monimutkaista, olen perustanut jo kevättalvella englannin kielisen blogin, jossa kirjoitan kokemuksistani ja oppimistani asioita Agile matkallani. Nimesin sen Soikka McPheeksi, koska keksin käyttää sellaista nimeä erään tiimini kanssa. Nyt mietin, loppuvatko tarinani tämän ensi viikkoisen päätöksen myötä. Vai onko vielä jotain uutta tulossa? Tämän perustin vilppittömästi jakaakseni kokemuksiani. Minun tulkinnat ja toimintatavat voivat jonkun mielestä todella pielessä, mutta tekstit ovat rehellistä  minua

Olen oikeastaan innoissani kaikista niistä mahdollisuuksista, joita ensi viikkoinen päätökseni voi mahdollistaa. Ja samalla hieman peloissani. Jospa ajattelen asiat aivan väärin ja uusi osoittautuukin vääräksi suunnaksi ja päädyn samanlaiseen jamaan kuin isäni. 

Rikki!

 En ollut uskoa silmiäni, kun maanantai aamuna avasin kalenterini. Se oli rikki! Liimaus oli pettänyt. 

Minun kaltaiselle pilkunviilaajalle tämä oli valtava isku vasten kasvoja. Viime vuoden loppupuolella askartelin itselleni viriteltelmän, johon vahvasti liittyvät sanat bujo, planner, kalenteri ja tarrat. Sisäinen lapseni on ollut tämän viritelmän parissa hyvin onnellinen. Olen päässyt toteuttamaan itseäni ja samalla olen saanut elämääni pientä ryhtiä ja pystynyt viemään tavoitteitani eteenpäin.

Kyllä oli suru tulla puseroon. Ensimmäinen ajatus oli, miten selviän loppuvuodesta. Sinänsä hölmö ajatus, koska yksikään sivu ei ole kadonnut, mutta siitä huolimatta - se on rikki. Hetken verran ehdin ajatella, että heitän tämän kesken vuoden kaappiin ja askartelen jotain muuta tilalle. 

Sitten se aikuinen minussa heräsi. Miksi ihmeessä heittää iso tehty työ hukkaan vain koska liimaus on pettänyt. Eihän se enää täydellinen ole mutta ajaa edelleen asiansa. IT-työläisenä digiaikana herätän huomiota jo ihan sillä, että minulla ylipäätänsä on paperikalenteri. Onko se ehjä tai rikki - tuskinpa sillä isoa merkitystä on. 

Minusta ei koskaan tule täysdigiä. Minä kaipaan käsillä tekemistä, kirjoittamista kynällä, paperin tuntua käteni alla. Muistan, kun kerran oli ranteessa rasitusvamma ja lääkäri kielsi kynän käytön hetkeksi kokonaan. Kauhistushan se oli enkä sitten lopulta sitä määräystä pystynytkään tottelemaan. Kirjoittamisen halu oli suurempi kuin kirjoittamisen konkreettinen kipu. 

Nyt sitten sinnittelen loppuvuoden rikkinäisellä kalenterilla ja toivon sen vastavoimaksi saavani itseni ehjemmäksi. Tänään lähti taas työpaikkahakemus. Minä olen nyt vahvasti sillä tiellä, että uusi työ vielä löytyy. Kohta täytän sen 55 vuotta ja pääsen siihen joukkoon, josta kovasti mediassa puhutaan. Yli 55-vuotiaiden työllisyysaste on Suomessa Pohjoismaiden heikoin.  Minä yritän siis taistella tätä myyttiä vastaan omalla asenteella ja jatkuvalla itseni kehittämisellä. Kyllä se uusi työ vielä löytyy!

Se toimi!

Taannoin päivittämäni CV toimi. Olin tänään etätyöhaastattelussa. Vai olinko etä-työhaastattelussa vai etätyö-haastattelussa? Ihan sama, miten se oikeasti kirjoitetaan - sain joka tapauksessa mahdollisuuden antaa hyvän vaikutelman. Ei siis mitään paineita. 

Kun ei ole pitkään aikaan ollut työpäivän aikana ihmisten ilmoilla, alkoi stressi jo pari päivää sitten. Kampaajalla olisi pitänyt käydä. Vaatekaappiinkin olisi voinut kotona kaupungissa kurkistaa eikä vasta täällä möksällä, jossa tänään etäilin. Ja meikit - arvatkaa missä ne on. Kyllä, kaupungissa. Kuka sitä nyt meikkejä mökillä tarvitsee. 

Puhumattakaan siitä, kun aamulla tajusin, että videohaastattelu tarkoittaa myös sitä, että haastattelijat näkevät, että olen mökillä. Epätoivoisesti sitten yritin siistiä taustaa. Hirvittävä stressi. 

Itse haastattelu meni sitten minun osaltani ihan mukavasti. Jotenkin olen ohittanut sen ajan, että näissä tilanteissa kauheasti jännittäisin tai yrittäisin olla muuta kuin oma itseni. Jos en kelpaa itsenäni, niin ei se silloin ole minun paikkani. 

Toinen haastattelijoista oli työskennellyt yrityksessä 12 vuotta. Kun sanoin, että se on aika hyvä saavutus nykyaikana, niin hän totesi, ettei oikeastaan ole uskaltanut lähteä vaihtamaan, kun viihtyy niin hyvin työssään eikä koskaan tiedä, mitä saa vaihdossa. OSUI JA UPPOSI! Todellakin, aina ei ole tiennyt mitä on saanut vaihdossa. Joskus on mennyt pahastikin metsään. Ainoa lohtu, että huonoistakin työpaikoista on jotain oppinut. 

Nyt sitten jännitetään ensi viikkoon, pääsenkö vielä jatkokierroksille vai oliko se tässä. Olin kyllä huomaamattani ihan liekeissä keskustelusta. Siinä määrin, että nyt voi sanoa, että harmittaa ihan hitokseen, jos ei pääse edes seuraavalle haastattelukierrokselle.