Pieni testaaja minussa...

ei ymmärrä heittäytyä vapaalle. Haluaa aina tarttua kaikenlaisiin epäolennaisuuksiin, kuten käyttöliittymän käytettävyyteen. Ihan sama, jos joku on sitä mieltä, että mitä suotta. Testaaja minussa nostaa päänsä ja huutaa ilmoille vastalauseen.

Tänään kohteena VR:n verkkokauppa. Tämä kyseinen piirre ilmaantui sovellukseen tammikuussa eikä sitä ole vieläkään korjattu. Workaround on olemassa, mutta ei se poista sitä tuskaa, minkä testaajana koen nähdessäni tämän. Tiedän - kaikkea ei voi saada eikä taivaita kannata tavoitella. VR ei ainakaan tavoittele, joten minun ja VR:n rimat ovat eri korkeudella.

No nyt olen katkera!

Tämä kuullostaa tietenkin ihan päättömältä, mutta olen niiiiin katkera, etten itse ehtinyt aamulla lukemaan Turun Sanomia ja mies ei sitä pienen pientä uutista nähnyt, jossa kerrottiin, että läheisen Tammiston tilan talli tullaan polttamaan maantasalle kunhan palokunta ensin harjoittelee savusukellusta. Ja miksikö olen katkera... No kun olisin kerrankin päässyt valokuvaamaan tulipaloa ilman, että jää huono omatunto siitä, että jonkun koti tms. siinä palaa. Nyt sitten kotiin palatessamme näimme vain savuavan raunion, mutta otin sitten edes siitä valokuvan mieliharmiani pienentämään.

En ole katkera mutta kuitenkin...

Aina silloin tällöin vanhat asiat palaavat kummittelemaan ajatuksiin. Kaikki lähti siitä, että tajusin mokanneeni meidän kaikkien aikojen toisen sprintin suunnittelussa. Siitähän se kierre sitten lähti: elämäni mokien läpikäynti.

En ole katkera (vai olenkohan sittenkin), mutta on pari asiaa, jotka olen ajatellut tehdä selväksi jälkikasvuni kanssa liittyen parisuhteeseen.

1. Pysy omissa rahoissasi. Älä avaa yhteistä tiliä av(i)opuolison kanssa. 
2. Pidä kiinni oikeuksistasi. Eron tullessa ota se, mikä sinulle kuuluu. 
3. Älä usko sokeasti, mitä sinulle kerrotaan.
4. Jos epäilyttää, älä tee sitä. Älä eroa. Älä mene naimisiin. Älä muuta yhteen. Älä mitään, mikä vähänkään epäilyttää. Mieti vielä toisenkin kerran.

Järjestys vaikuttaa ehkä väärältä, mutta keskustelimme tässä taannoin työpaikalla, mikä on tärkein parisuhdeneuvo, jonka voit kysyjälle antaa ja yllättäen se on tuo minunkin listan ykkönen.

Nykyisessä parisuhteessanikaan en ole kaikkia näitä neuvoja noudattanut. (Tämä on siis sarjassamme "älä tee niin kuin minä, tee niin kuin neuvon).

1. Molemmilla on omat rahansa MUTTA meillä on myös kaksi yhteistä tiliä, joista kustannamme yhteiset menot, kuten asumisen ja ruuan.
2. Emme ole eroamassa, mutta toista kertaa en suostu aloittamaan tyhjästä. Omani haluan ihan sata varmasti.
3. En minä edelleenkään osaa kyseenalaistaa mitään, mitä puoliso sanoo. Mielestäni ei ole aihetta. Hmm... Deja-vu...
4. Tein jo. Muutimme yhteen. Menimme naimisiin. Tosin sillä erotuksella, että tällä kertaa minua ei epäilyttänyt oikeastaan yhtään. Puolisoa taisi epäilyttää kertoimella tuhat.

Parisuhde asiat on nyt hoidettu. Sitten muiden asioiden listaan. Toinen asia, jonka toivoisin jälkikasvuni ymmärtävän on terve itsekkyys. Aina ei tarvitse antaa periksi, joskus voi olla itsekäs. Ei tarvitse olla jääräpää, ei aina oikeassa mutta ei myöskään myöntyä kaikkeen mitä joku muu sanoo. Ei saa suostua lannistetuksi. 

Kolmas asia, jota olen yrittänyt heille toitottaa on terve itseluottamus ja itsensä kunnioittaminen. Jos et itse luota itseesi, kuka sitten. Olen käynyt kovan koulun ja joutunut opettelemalla oppimaan luottamaan itseeni. Tiedän - taisin yliopetella, sillä itseluottamukseni on usein sillä tasolla, että vain vaatimattomuuteni estää kertomasta, kuinka hyvä oikeastaan olenkaan. En tiedä, onko kukaan koskaan tutkinut, mitä koulukiusatuista lapsista tulee. Minä voisin ilomielin osallistua siihen tutkimukseen. 

Neljäs asia on terveys. Huolehtikaa terveydestänne. Minä en ole ja tässä ollaan. Olen "perusterve" vaikka lääkkeitä syön enemmän kuin moni vanhuskaan. Vikaa löytyy päästä varpaisiin (ihan kirjaimellisesti, sillä jalkapöydästä löytyy kuluma ukkovarpaan nivelistä) eikä aina edes jaksa luetella kaikkia kremppojaan uusia lääkäreitä tavatessa. Siksi onkin mukava käydä tuttujen lääkäreiden luona, jotka tietävät kaiken. Tai ainakin luulevat tietävänsä. 

Viides asia ja erityisen painotuksen arvoinen: nauttikaa elämästä. Olen suvussani nähnyt sekä niitä, jotka ovat nauttineet elämästä ja niitä, jotka ovat valinneet "valittajan tai marttyyrin tien". Me elämme täällä vain kerran - nauttikaa siitä. Käyttäkää rahanne itse - ei niitä tarvitse jälkipolville säästellä. En minä ainakaan halua lopun ikääni elää kituttaa vain, jotta jälkikasvu voisi nauttia perinnöstä. Kyllä minä käytän omat rahani, jos vain suinkin siihen pystyn. Ottakaa aikaa itsellenne. Tehkää asioita, joista nautitte. 

Itse asiassa tässä kohtaa listaa en ole enää katkera, vaan tajuan myös olevani ylpeä jälkikasvustani. Jokainen on noussut omille siivilleen, muuttanut omilleen ja he pärjäävät elämässään ja tuntuvat siitä myös nauttivan. Pienestä pitäen taisin heitä siihen yllyttää. Oma jo edesmennyt veljeni asui vanhempieni luona liki neljäkymppiseksi. 

Poikani taisi olla kymmenen tietämissä, kun tuumasi minulle, että hän ryhtyykin isona enoksi, jolloin huomautin, että vain siten, että siskosi saavat lapsia - kotiin en jäät loisimaan. No, kotikin meni sitten kahtia myöhemmin eron myötä, mutta niin vain muutti poikakin omilleen vähän yli kaksikymppisenä. 

Itse asiassa keskimmäinen, jonka luulin olevan se, joka itsenäistyy ensimmäisenä, olikin sisarussarjan viimeinen pesästä lentänyt, sillä pikkusiskonsa oli siinä vaiheessa jo asunut oppilasasuntolassa lukuvuoden verran ja muutti seuraavana syksynä Pohjanmaan lakeuksille - vain 17 vuotiaana. Tämä kyseinen pitkän matkan muuttolintu tuumasi kerrran luettuaan Cosmopolitanista tai jostain muusta lehdestä tyhjän pesän syndroomasta, että "on ihan epistä, että sä et kärsi tyhjän pesän syndroomasta, sillä ei tässä lehdessä neuvota, miten auttaa vanhempia, jotka eivät kärsi siitä."

Kaikesta huolimatta jokainen olisi saanut jäädä kotiinkin asumaan, jokainen on edelleenkin terve tullut kotiin niin halutessaan ja jokaista lupaan auttaa tarvittaessa. Mutta olen ylpeä että seurasivat äitinsä jalan jälkiä ja itsenäistyivät nopeasti. Itse lähdin kotoa 18-vuotiaana ja tiesin oven sulkiessani, etten enää palaa. Enkä palannutkaan. 

.  

Roolileikkiä

Vedin tänään monen vuoden jälkeen ensimmäisen koulutussession. Talon sisällä toki, mutta kuitenkin. Olin jo ihan unohtanut, kuinka nautin siitä. Se rooli sopii minulle - tosin en tiedä, ovatko koulutukseen osallistuvat samalla linjalla.

Toinen rooli, joka sopii minulle kuin nenä päähän, on testaajan rooli. En varmaan koskaan pääse eroon siitä roolista. Tunnun testaavan kaikkea ja kaikkialla. Jopa ovia: on huono käyttöliittymä, jos ovesta ei heti näe, miten se avataan - käytettävyystestausta. Ja ystäväni VR ja VR:n verkkopalvelu: sitä tunnun testaavan joka kerta siellä vieraillessani. Käytettävyys on paikka paikoin syvältä ja toiminnallisuuskin ontuu toisinaan. Aina en ole onnistunut sitä sarjalipun paikkatietoa sieltä varaamaan.

Vielä vanhempi määrittelijän roolikin pyrkii toisinaan pintaan. Toki en enää kysy niin usein tätä tarkentavaa kysymystä "voisitko määritellä tarkemmin, mitä tarkoitat". Usein kuitenkin mietin, miten jokin asia on määritelty, jos toteutus ontuu. Ja mielelläni määrittelen asioita mielessäni.

Mennään yhä kauemmas työhistoriassani: kirjanpitäjä rooli tunkee aina silloin tällöin esille. Budjetti-excelini on siitä oiva osoitus.

Mutta mielestäni tämä roolileikki on myös osoitus siitä, että olen kehittynyt. Olen tehnyt erilaisia töitä, opiskellut kaikenlaista ja ilmi selvästi omaksunut monia asioita. Ja mikä vielä mukavampaa: mahdollisuus leikkiä näitä roolileikkejä. Tänään ulkoilutin kouluttaja minääni, huomenna tuumasta toimeen pääsee metodisti minääni. Mitä kaikkea rooleja minulla onkaan takataskussa - jääköön salaisuudeksi.