ESI yllätys

Eilen tiimipalaverissa meille pikanäytettiin tämän vuoden ESI tuloksia. Vieläkin on leukaperät kipeät, kun tipahti alaleuka lähes tulkoon lattialle tulokset nähdessäni. Ei voinut muuta kuin hämmästellä - oli sen verran hyvät tulokset. Varsinkin kun vertasi edellisen vuoden tuloksiin edellisessä tiimissäni.

Tänään keskustelin esimieheni kanssa hyvistä tuloksista ja omista aiemmista kokemuksistani. Hänkin oli positiiivisesti yllättynyt, että heinäkuun alusta koossa ollut tiimi sai näin hyvät tulokset. Ja minä puolestani uskon, että tiimimme on ihan vilpittömästi vastannut. Eli olemme tiiminä ihan oikeasti sitä mieltä, että meitä johdetaan oikein ja että teemme oikeita asioita.

Olipa mukava uutinen näin joululoman alla. On mukavaa palata töihin ensi vuoden puolella, kun tietää, ettei ESI tulosten läpikäynnistä tule samanlaista tuskaista kokemusta kuin aikaisemmin. Jo pikaisessakin läpikäynnissä ehdittiin hahmottelemaan, mihin osa-alueisiin palataan läpikäynnissä, ja voin kertoa, että ovatpahan ihan kokonaan eri tyyppisiä alueita kuin aiemman tiimin kanssa. Voi että olen onnellinen!

"Joka päivä olen ryypyn ottanut, mutta ei ole vaan tavaksi tullut."

Tänään taas törmäsin siihen tosiasiaan, että on ihmisiä, joita ei kerta kaikkiaan voi auttaa. Yrittämällä auttaa vain uuvuttaa itsensä.

Minulle soitti henkilö pyytäen rahaa, jotta voisi maksaa velkansa puolisolleen. Sitä itse tunnustamatta tämä peliriippuvainen henkilö oli kavaltanut (se on rikos - toivottavasti tiesitte) puolisonsa tililtä melkoisen määrän rahaa ja pelannut kaiken - lähinnä raviveikkausta Veikkauksen pelitilin kautta. Omat rahat olivat jo loppuneet, mutta oli ollut varma tunne, että kohta tärppää. Ja kun kerran on pääsy puolison tilille, niin sieltähän sitä pelirahaa helposti saa.

Soitin typeryyksissäni peliriippuvan henkilön puolisolle. Keskustelimme tilanteesta ja ehdotin, että yhtenä vaihtoehtona on Veikkauksen pelitilin sulkeminen. Ja mitä kuulinkaan vastaukseksi: Ei minua haittaa, jos vähän pelaa - kunhan ei pelaa paljon. Ja kun muistutin, että kavallus on rikos, niin vastaus oli eihän se nyt haittaa, kun lupasi maksaa takaisin. Vielä muistutin, ettei ole ensimmäinen kerta, kun on näin käynyt, niin kyllä tämä nyt oli viimeinen kerta - kyllä minä tein sen nyt niin selväksi. Ilmeisesti edellisten viimeisten kertojen jälkeen sanoma ei ole ollut yhtä painokas, kun taas oltiin tässä tilanteessa. Mutta hyvä, että teki asian tällä kertaa selväksi.

Mitäpä sitä sen enemmän ihmettelemään. En pysty vaikuttamaan - enkä välttymään osallisuudestakaan -  mutta laki on selvä:

Mikäli rikoksentekijä asuu yhteistaloudessa asianomistajan kanssa ja rikoksen kohteena on tässä yhteistaloudessa oleva omaisuus; taikka, mikäli rikoksen kohteena on rikoksentekijän puolison, sisaruksen tai suoraan ylenevässä tai alenevassa polvessa olevan sukulaisen omaisuus; taikka, mikäli rikoksentekijä on kuolinpesän osakas ja rikoksen kohteena on pesän omaisuus, ei virallinen syyttäjä saa nostaa syytettä kavalluksesta, ellei asianomistaja ilmoita rikosta syytteeseen pantavaksi taikka ellei erittäin tärkeä yleinen etu vaadi syytteen nostamista. (lähde: www.laki24.fi)

Ei hoitoa - on vain toivoa

Viime viikon säikähdys on ollut todellakin inspiraationa. Muutama kilo on jo karissut. Onneksi vika ei olekaan sydämessä - tästä ollaan jo 99,9 prosentin varmoja. Todennäköisesti oireiden ja välillä erittäin huonon olon taustalla on niinkin kummallinen diagnoosi kuin Tietzen syndrooma. Lähteestä riippuen siihen joko ei ole hoitoa, siihen voidaan kokeilla tulehduskipulääkkeitä tai kortisonipistosta suoraan tulehdusalueelle. Minä olen nyt sitten tuolla ensimmäisellä kuurilla: ei hoitoa, on vain pelkkää toivoa toipumisesta.

Alkuviikon olin todella huonovointinen, mutta en niin kipeä, että olisin kotiin jäänyt. Tänään on ollut ihan toisenlainen olo. Lähteestä riippuen tämäkin on jo tavallista, normaalia tai harvinaista.

Pomo kysyi tiistaina, kun menin konttorille, mikä on vointini. En voinut muuta sanoa, että siihen nähden, ettei mitään hätää ole, voin tavattoman huonosti. Kun kuuli diagnoosista ja hoitovaihtoehdoista eilen, ehdotti kotiin lähtöä. Pöh - haluaa ihan selvästi minusta eroon. Aina, kun edes väläytän jonkinlaista sairastelun oiretta, komento kuuluu "lähde kotiin siitä". Jos näin perussairas ihminen kuin minä lähtisi kotiin joka kerta jonkun oireen iskiessä, niin enhän muuta tekisikään. Toisin sanoen sairauseläkkeelle sitä pitäisi sitten hakeutua.

Näiden kaikkien "pikkusairauksieni" kanssa olen todellakin sitä mieltä, että niissä kaikissa kyselylomakkeissa, joita terveyskeskuksissa ja sairaaloissa eteen heitetään, pitäisi todellakin olla vaihtoehto "perussairas" kaikille niille, joilla on kaikenlaista pientä kränää. Nytkin merkitsivät minun kohdalle "perusterve". Jään ihan oikeasti itsekin ihmettelemään, että kysyikö se lääkäri todellakin juuri tuolla termillä "oletko perusterve". Minähän en sitä lomaketta nähnyt, mihin ruksinsa veteli.

Mutta pointtini on siis se, että säännöllistä lääkitystä vaativat "pikkusairauteni" eivät tee minusta sairasta vaan perusterveen. Onko sitten ihminen, jolla ei ole mitään lääkitystä, huipputerve? Mitä vaivaa vielä pitäisi itselleen hommata, jotta kelpaisi sairaaksi? Ei niin, että tämän sairaammaksi haluaisin, mutta mietinpähän vain tätäkin dilemmaa. Ja testaajana luonnollisesti myös sitä, miten sairaudet priorisoidaan. (Eihän kaikkia defektejäkään sovelluksesta korjata, vaan niitä priorisoidaan ja korjataan kriittisimmät.) Hmm... tässäpä sitä taas riittää pohdittavaa muutamaksi toviksi.

PS: Enhän minä nykyään enää mikään testaaja ole. Teen ihan jotain muuta, mutta niin vain se pieni testaaja sisälläni aina silloin tällöin pyrkii pintaan. Eikä minulla mitään sitä vastaan ole. Kerran testaaja, aina testaaja. Minulla vain sattuu olemaan testaajan geeni. Se ei liene sairaus?

Inspiraatio

Eilen juttelin työkaverin kanssa, että pitäisi ihan oikeasti raahata tämä ruho sinne työpaikan kuntosalille. Johan mulla on kohta vuotta nuo salivermeet olleet tuolla kaapissa odottamassa inspiraatiosta.

Eilen illalla kotona tuumailin, että kaipa tälle pituusongelmallekin pitäisi tehdä jotain ja söin iltapalaksi lautasellisen mehukeittoa hyöstettynä myslillä ja ruisleseillä. Oli varsin terveellisen makuista.

JA KUINKAS SITTEN KÄVIKÄÄN...

Tänä aamuna suuntasin Ruoholahteen Testing Assemblyyn. Brittiherra Clive Bates oli erinomainen esiintyjä ja kuuntelin lähes lumoutuneena hänen jutteluitaan. Kunnes sitten tunsin hetkellisesti kipua vasemmalla puolella. No, siinä hetken kiemurtelin ja kipu lakkasi. Jäi vain ahdistava tunne.

Kävelin sitten Assemblyn jälkeen lähimmälle ratikkapysäkille ja totesin, että kylläpäs hengästyttää. Ratikassa aloin sitten miettiä, olisiko viisasta käydä työterveydessä ja pyytää heitä ottamaan vaikkapa sydänfilmi - ettei vain olisi mitään sellaista ilmassa. Tai siis rinnassa.

Kuvittelin, että sydänfilmi otetaan ja minut passitetaan töihin. Ja -skat! Sydänfilmi kyllä otettiin mutta sen sijaan, että olisivat passittaneet töihin, tuumasivat "ettet sinä nyt ihan hetkeen täältä lähde". Siis mitä? Sitten yritettiin ottaa verinäytettä. Paino todellakin sanalla yritettiin, sillä ei onnistunut. Sormenpäästä saivat sitten herutetuksi sen verran, että jokin pikatesti pystyttiin tekemään. Tulos oli negatiivinen, joka ilmeisesti oli positiivinen asia.

Sitten iskettiin joku kipupiikki pakaraan. Voin kyllä kertoa, että mitään muuta vaikutusta ei piikillä ollut kuin kipeytynyt pakara. (Tämä nyt siis monen tunnin jälkeen vahvistettuna tietona). Sitten pistettiin pötköttämään aivan helkkarin kylmään lepohuoneeseen, kunnes aika olisi kypsä seuraavalle sydänfilmille.

Toisen sydänfilmin jälkeen tunsin itseni varsinaiseksi filmitähdeksi, kun kaksi lääkäriä halusi sitä filmin pätkää (tosin paperilla - tarkoittaako se, että olen paperitähti) katsella ja hämmästellä. Toinen kävi lopulta ihan käsiksikin. Kysyi sattuuko kun paineli rintalastaa. En voinut muuta kuin sanoa, että kieltämättä olet kovakouraisempi kuin oma mies  eli kyllä sattuu. (Vesi melkein valui silmistä - mistä ihmeestä se löysikin niin monta kipupistettä...)

Pahoinpitelijäni häipyi huoneesta ja jätti minut ns. oman lääkärini kanssa pähkäilemään jatkoa. No, lähete rasitus-EKG.hen sitä tuli ja kehoitus tulla keskustelemaan "elämäntapamuutoksista" kun kokeen tulokset ovat tulleet. Ja sitten vielä loppukaneettina "ja jos nyt olo oikein huononee, niin mene päivystykseen".

Meikäläinen ihan hoo moilasena. Pakko oli kysyä, mistä sellainen päivystys täältä Helsingistä sitten löytyy. Enhän minä naantalilaisena tunne tämän paikkakunnan metkuja. Mutta nyttenpä tiedän senkin: Meilahdesta!

Sain vielä samaksi illaksi ajan sinne rasitus-EKG:hen ja kyllä oli päivän paras uutinen, kun herra tohtorisetä ilmoitti, että ei tässä nyt mitään akuuttia vikaa ole. Ei ole suonia tukossa - ainakaan merkittävissä määrin, joten menes kottiis siitä. :) Kun sitten kysyin, että ei mitään vikaa sydämessä siis niin katsoi tovin minua ja sanoi "enhän minä niin sanonut - sanoin vain ettei mitään akuuttia, jonka takia pitäisi ryhtyä toimiin".

Early warning received. Eiliset keskustelut ja päätökset olisi pitänyt tehdä jo aikoja sitten. Joten huomenna töihin ja varaamaan uutta aikaa omalle työterveyslääkärille. Jo tänään hän vihjasi, että jos edes uimassa kävisin. Niin - onhan se uimapukukin ollut täällä odottamassa inspiraatiota jo ainakin puolitoista vuotta.

Ehkä tätä tämänpäiväistä jo voisi pitää inspiraation lähteenä. Mutta testaaja minusta väänsi tämänkin asian testausmoodiin "sydämessäni ei ole defektiä vaan muutospyyntö" - "I don't have a defect in my heart - it is a change request".

Ajankulku

Mikähän siinä on, että minä en sitten vaan kertakaikkiaan osaa ottaa lunkisti. Tänään oli taas päivä, jolloin hermoja kiristettiin ihan äärimmilleen töissä ja sittenkin vain istun siellä työpöytäni vieressä kiroilemassa sen sijaan, että lähtisin kämpille rentoutumaan. Päätän lähteä ja sitten jään vielä "vähäksi aikaa" ja ennen kuin huomaankaan työpäivä on tullut täyteen yli äyräidensä. Mitenkä se aika taas niin vierähtikin.

On asioita, joista innostun niin, etten huomaa ajankulkua ollenkaan. On asioita, jotka saavat vereni kuohumaan niin, etten huomaa ajankulkua. On asioita, jotka vaativat niin paljon aivotyötä, etten huomaa ajankulkua. ... Hmm, jääkös jäljelle mitään, jotka takaisivat ajankulun huomioimiseni. Todennäköisesti ei, koska niinäkin päivinä, kun olen aikeissa matkata kotikulmille, minulla pitää olla kalenterihälytys, jotta ehdin junaan. Tai linja-autoon, joka on siis tulevaisuuden kulkuneuvo.

Jos kuluvat tunnit nopeasti niin tekevät päivätkin. Tänään yksikköpalaverissa yksikön päällikkö totesi, että jouluun on vain viisi viikkoa. WHAT! Enkä ole vielä saanut ensimmäistäkään joululahjaa valmiiksi - aloitettuna on sentään useampikin. Nyt kyllä on pakko kysyä, mihin ne syksyn päivät ovat kuluneet, ja mitä olenkaan tehnyt, kun nyt olen tässä tilanteessa, että vain viisi viikkoa aikaa ja niin paljon tekemätöntä työtä.

Ja vuodet - nehän ne vasta kuluvatkin. Itse en tunne vanhenneeni juuri lainkaan, mutta niin vain on karu totuus, että viisikymppiä lähestyy hurjaa vauhtia. Siitä tietenkin pitäisi osata päätellä vanhenneensa, kun lapset ovat kaikki jo täysi-ikäisiä. Vaikka vieläkin hyvin muistan, kun esikoista "haettiin laitokselta kotiin". Mihin ihmeeseen vuodet ovat kuluneet?

Niinpä - aika kulkee emmekä me voi sille mitään. Pitää vain mennä ajanvirran mukana.

Ja nyt minun ajanvirtani päättää tämän tajunnanvirran ja siirtää kehoni käsityöpussukan viereen. Kohti joulua!

Junassa linja-autolippuja varaamassa

On se tämäkin tapa viettää työmatkaa Turusta Helsinkiin. Varailen linja-autolippuja tuleville viikoille. Tämä viikko menee VR:n kyydissä, mutta kaksi seuraavaa mennen tullen EB:n kyydissä. Kyllä se nyt näyttää pahasti siltä, että VR tulee menettämään (jälleen) yhden asiakkaan.

Tänä aamuna onkin rauhallista myös täällä junassa. Vaunu 2, jossa istun, oli puoli tyhjä (tai puoli täynnä, kumpi nyt paremmalta tuntuu) Karjaalle asti, jossa se sitten paukahti lähes täyteen. Konduktöörit ovat minulle uusia tuttavuuksia eikä mitään erityistä sanottavaa sen paremmin puolesta kuin vastaan ole. Kärrymyynnin maksupääte ei toimi, joten muutamalta kanssamatkustajalta jää aamukahvi saamatta, mistä luonnollisesti pientä mutinaa syntyy. Ja ihan ymmärrän heitä: en minäkään juurikaan kuljettele käteistä mukani. Kortti kun on niin näppärä - paitsi silloin, kun sitä ei voi käyttää. Mutta eipä sekään kärrymyyjien vika ole. Heillä muuten oli tänä aamuna kärryssään pumpputermos, joka sanoi työsopimuksensa irti kesken matkanteon. Ressukat joutuivat hakemaan uuden termarin mutta tarina ei kerro, onnistuttiinko kahvi siirtämään rikkinäisestä toimivaan vai joutuivatko peräti uuden kahvin keittoon. Onko sillä edes merkitystä? Kunhan nyt vain tuli mieleeni.

Näitä tällaisia tarinoita ei sitten EB-reissuilta synny. On se sen verran erilainen matkustusmuoto. Mahtaako käydä pidemmän päälle tylsäksi, kun ei ole mitään raportoitavaa matkan teosta. Jaa - saa nähdä.

Huippuunsa viritetty

Sen jälkeen kun menin pankkiin töihin, olen kehittänyt kuukausi- ja vuosibudjetoinnistani melkoista taidetta.

Teen töitä Group IT:ssä enkä edes näe rahaa. Eikä ketään kiinnosta kirjanpito-taustani tuon taivaallista. Mutta olen silti pankissa töissä.

Nyt, kun marraskuu on jo pitkällä, suunnittelen ensi vuoden budjettia. Talousarvion laadinta on siis käynnissä, kuten jokaisessa itseään kunnioittavassa organisaatiossa, jossa tilivuosi on sama kuin kalenterivuosi. Omalta osaltani aloitin jo lokakuun puolella. Käyttööni olen tietenkin valjastanut excelin.

Se kun on verraton ystäväni, jota käytän kaikkeen, mihin sitä vain voi soveltaa ja minun mielestäni aika monessa tilanteessa excel toimii. 

Minun vuosibudjettini on "huippuunsa viritetty". Jokaiselle kuukaudelle arvioin tulot ja menot.

Tulothan on minun tapauksessani se, joka todennäköisemmin pysyy vakiona. Ensi vuoden osalta en vielä tosin osaa arvioida verotuksen vaikutusta kuin toteamalla, että vähemmän tulee jäämään käteen.

Kuluneen vuoden menot ovat tietenkin lähtökohtana. Siitä näen mm. sen, mille kuukausille osuvat isommat laskut. Joka kuukaudelle arvioin pelivaran. Yllätyksellisiin menoihin varaudun tietenkin säästämällä.

Haastetta säästämisen osalle olen ihan itse aiheuttanut lupaamalla vielä jälkikasvun aveceineen ulkomaille täyttäessäni 50 vuotta. Eli aikasta lailla pian. Suunnitelmallisuutta sellaisen summan säästäminen vaatiikin - ellen sitten vie koko porukkaa viikoksi Tallinnaan. 

Ja kaiken tämän jälkeen totean, että tässä kohtaa hyvin suunniteltu ei ole puoliksi tehty. Joudun joka ikisen sentin ihan itse omista tuloistani säästämään, vaikka kuinka hyvän säästösuunnitelman tekisin. Kyllä tämän tasoisen huippuunsa viritetyn excelin soisi tuovan vaurautta mukanaan, mutta ei. Ehkä se ei sittenkään ole vielä huippuansa nähnyt - joten ei muuta kuin virittelemään.

Päänsärky

Vielä toinen päivitys tälle yölle.

Mun päätä on särkenyt torstaista asti. Tai en ole varma, missä särky on, mutta jossain se on tässä ruumiinosassa, joka keikkuu hartioiden välissä.

Perjantaina kävin lääkärissä. Melkoinen rumba oli, että sain Helsingistä työterveydestä maksusitoumuksen, jolla pääsin Turussa Terveystalo Pulssiin. Siellä kerroin herra tohtorille (joka otti minut vastaan yleislääkärinä, mutta jolla sattui olemaan myös erikoislääkärin avut korva-, nenä- ja kurkkutaudeista), että oiskohan mulla poskiontelontulehdus, kun oikeaa poskea ja silmää särkee. Kerroin, että minulla on reilu kuukausi sitten ollut lääkekuuri ja kuvatkin silloin otettiin, mutta ei niissä oikeastaan mitään näkynyt.

Tohtori siinä katseli, kuunteli ja kaiveli ja sanoi, ettei usko, että minulla on poskiontelon tulehdus mutta haluaa varmuuden vuoksi ottaa uudet kuvat. Ja niin vain oli tohtori setä oikeassa: ei minulle ole poskiontelon tulehdusta. Kun sitten kysyin, mistä tämä kauhea särky voisi johtua, ehdotti hän (kun oli kerran nätisti taustatietoni kerännyt), että särky voisi olla vaikka migreeniä tai purennasta johtuvaa. Totesi, ettei voi tehdä mitään ja lähetti kotiin. Sanoi toki, että ota särkylääkettä, jos siltä tuntuu.

No voi helvetti - siltähän tämä tuntuu ja buranaa menee. Migreeniä tämä EI ole, koska burana auttaa mutta vain hetkellisesti. Koskaan aiemminkaan, jos migreenikohtaus on päässyt pahaksi, ei burana ole auttanut vaan on tarvittu täsmälääkitystä. Burana tehoaa vain ja ainoastaan, jos pystyn tabun nielemään pikaisesti esioireiden tullessa. Ja vaikka tällä kertaa olisikin erilainen migreenikohtaus, niin miksi ihmeessä aina buranalla rauhoittuisi tunniksi pariksi ja sitten taas jatkuisi. Täytyy kyllä tunnustaa, että luulin itsekin torstaina, kun tilanne iski, että tämä olisi migreeniä, mutta olen sen jälkeen muuttanut mieleni.

Perjantaina minulla oli myös sattumalta hammaslääkäri tapaaminen. Käyn erikoishammaslääkärillä mm. purentavaivojeni takia. Hammaslääkärin mielestä kaikki oli kunnossa, mutta pitänee joulukuun käynnillä keskustella, olisiko sitten jotain tehtävissä. Erityisesti, jos tämä jumalaton päänsärky jatkuu siihen asti.

Nyt särky on vaihtunut vasemmalle puolella. Ihan samanlaisena: vasenta poskea ja silmää särkee. Nyt jo tuntuu myös ikäänkuin jotain säteilyä myöskin takaraivossa. Voin siis itsekin uskoa siihen, että kuvissa todellakin näkyi siistit poskiontelot, mutta harmi, ettei takaraivoa kuvattu. Oiskohan sieltä löytynyt jotain?

Meikäläisen tautihistorilla (migreeni, purentavika, poskiontelon tulehduksien sarjat yms) ei ilmeisesti kannattaisi lainkaan kertoa mitään historiatietoja eikä varsinkaan mennä esittämään "oiskohan mulla...", koska minä nyt sitten ihan oikeasti jäin ilman apua. Buranaa kuluu ja vatsahapot kiittää. Tiistaina olen menossa takaisin Helsinkiin. Jos särky jatkuu vielä silloin, niin sitten tilaan uuden ajan työterveysasemalta enkä kerro taustani yhtään mitään: lukekoot sieltä sairauskertomuksestani mutta mielellään vasta sen jälkeen, kun ovat vakavasti suhtautuneet oireeseeni "päätä särkee niin jumalattomasti".

Kummius

Nuorempi tytär oli kyläilemässä. (On muuten outoa sanoa, että lapset ovat kylässä...) Muisteli siinä sitten vanhoja ja alkoi pohtimaan: "Ei ole muuten nähty kummejani pitkään aikaan. Ei ole muuten nähty veljenkään kummeja. Tää on äiti sun syytä - sä kun asut siellä Helsingissä osan viikosta."

Samanlainen keskustelu käytiin myös vajaa kuukausi sitten poikani kanssa. "Tiedätkö, mitä mun kummeille kuuluu" kysyi poika. Keskimmäisen kanssa näitä keskusteluja on tarvinnut käydä jo paljon aikaisemmin, vaikka hänellä on jonkinlainen yhteys kummitätiinsä edelleen olemassa.

Keskimmäisen luona kahvilla käydessäni keskusteltiin vanhimman kummityttöni ongelmista. Tyttö on lasteni serkku, mutta ei oikeastaan minulle mitään sukua vaan entisen lankomieheni tytär. Pohdittiin siinä sitten, miksi olin huolissani ja murheissani. "Hei äiti - eihän sun oikeastaan tarvii murehtia. Sehän on jo 25 vuotias ja sun velvollisuudet loppu rippikouluun. Eikö niin?" Miksi minä sitten en koe niin? Siitä huolimatta, ettei olla sukua, me soittelemme ja tapaamme ainakin muutaman kerran vuodessa. Ja kyllä minua hänen ongelmansa ihan oikeasti surettavat.

Keskimmäinen kummityttö täytti juuri 16 vuotta. Mutta kas kummaa - kyllä minä hänenkin kanssaan olen edelleen tekemisissä. Jutellaan silloin tällöin Facebookissa ja nähdäänkin useamman kerran vuodessa. Kävinpä vielä keväällä syntymäpäivilläänkin ja joululahja toiveenkin olen vielä ajatellut täyttää. Vaikka ei tarvitsisi... eikä sukuakaan olla.

Nuorimmainen kummityttö täytti juuri 13 vuotta. Sukulaisuutta ei ole tässäkään mukana, vaan olen äitinsä vanha työkaveri. Tämän kummitytön kanssa ehkä olen kaikista vähiten tekemisissä, vaikka hän asuu kaikista lähimpänä. Mutta mietin, että mahdanko kuitenkaan häneenkän yhteyksiä kahden vuoden kuluttua katkaista. Vai pitäisikö, jotta edes yhden kummilapsen kanssa toimisin, kuten oletetaan.

Omat kummini muistavat minua joulukortilla edelleen. Aina silloin tällöin nähdään ja joskus soitellaan.  Heidän esimerkkinsä on osoittanut minulle, ettei kummius ole ajanjakso ristiäisistä rippijuhlaan vaan se on elinikäinen suhde. On se vaan hieno tunne, kun charmantti harmaa herrasmies nappaa kainaloon ja kysyy mitäs kummitytölle kuuluu. 

EB on siististi cool

Vertaanpa tässä aikani kuluksi linja-auton ja junan eroja matkustusmuotona ja nimenomaan omista lähtökohdistani. Tämä siis niille tiedoksi, jotka haluavat tätä lähestymistapaa kritisoida.

Työskentely ei ole yhtä kätevää kuin junassa. Tämä on minulle työnarkomaani tärkeää, sillä jos on tekemättömiä töitä (kuten nyttenkin olisi), joilla on tiukka aikataulu, haluan käyttää kaiken mahdollisen ajan hyödykseni. Tänään joudun toteamaan, että varsinainen työnteko ei onnistu mutta blogin päivittäminen kyllä, koska tässä ei ole tärkeää pystyä samaan aikaan sekä naputtelemaan että lukemaan jotain lähdemateriaalia.

Linja-autossa joudun käyttämään työkännykkääni verkkoyhteyden saamiseksi, junassa pystyn hyödyntämään junaverkkoa. Mutta se ei ole oikeastaan muuta kuin "hidaste", sillä en joudu itse maksamaan tiedonsiirtomaksuja ja yhteys on kuitenkin siedettävän nopea. Ongelmaksi se muuttuu vain tilanteessa, jossa kännykästä loppuu virta.

Virransaanti voi todellakin muodostua ongelmaksi. Kännykkä latautuu ollessaan kytkettynä kannettavaani, mutta linja-autossa en pysty kytkemään kannettavaani sähköpistokkeeseen, mikä junassa onnistuu - mikäli virtajohto on mukani. Mutta koska kannettavassani on ns. tehoakku, en juurikaan kuljettele virtajohtoa mukanani. Tosin on todettava, että kaksi vuotta vanha tehoakku ei ole enää entisensä. Uutena se takasi kahdeksan tunnin tehokkaan työskentelyn, nyt neljä tuntia on luksusta ja parasta mihin pystyy.

Taustamelukin on linja-autossa selvästi häiritsevämpää. Kokemus tältä matkalta on. että kännykkään puhuesaani on syytä tunkea sormi siihen korvaan, joka ei ole kontaktissa kännykän kanssa. Ja nythän minä vasta hokasin, että olisihan minulla ollut kännykän kuulokkeet mukanani - voi olla, että niitä käyttäessä taustamelu ei ehken olisikaan niin häiritsevä. Hmm - siis oma moka.

Taustamelusta tuli mieleeni, että ainakaan tässä bussissa ei ole vaaraa siitä, että kanssamatkustajien keskustelut häiritsisivät. Osaksi johtuen matkustajien vähäisestä määrästä mutta enemmän tehokkaasta hajasijoittelusta. Muistan kyllä yhden reissun, jolloin vieressä istuvan EB-matkustajan tunnin mittainen puhelinkeskustelu käytävän toisella puolella alkoi siinä kolmen vartin kohdalla tuntua jo melko lailla häiritsevältä.

Kärrymyynti puuttuu, mutta säästyypähän nekin eurot, kun ei tule sortuneeksi houkutuksiin. Vesipullo ja työpaikalta mukaan napattu päärynä ovat riittävät eväät ja paljon terveellisemmät kuin mahdollinen kahvi kera pullan tai suklaan. Joten siinä mielessä linja-auto on terveellisempi valinta.

Matka-ajan ennusteessa on noin 15 minuutin ero, mutta kun vertaa VR:n aikataulujen kokemukseen perustuvaa ohjeellisuutta ja linja-autojen yhtä lailla kokemukseen perustuvaa oikeellisuutta, ei lopullinen ero ole välttämättä ole tuo luvattu vartti. On tietysti todennäköisempää, että moottoritiellä on matkaa hidastavia kolareita tai muita, mutta sitten taas toisaalta junien menoa tuntuu välillä häiritsevän paljonkin vähäpätöisemmät asiat, kuten lehdet kiskoilla.

Harvoin, todella harvoin jos koskaan, olen näissä EB busseissa törmännyt työhönsä kyllästyneisiin asiakaspalvelijoihin. Yleensä ovat hyvin mukavia ja palvelualttiutta löytyy. Kyllähän konduktööritkin ovat suurimmaksi osaksi mukavaa ja avuliasta porukkaa. Juuri taannoin laitoin ihan asiakaspalautteen saamastani erityisen hyvästä palvelusta iäkkäämmän puoleiselta, hyvin lupsakalta konduktööriltä. Toki kiitin ihan itseäänkin henkilökohtaisesti. Mutta kyllä oman kokemukseni perusteella konduktööreissä on enemmän, vaikkakaan ei siis paljon, niitä työhönsä kyllästyneitä, joiden mielestä konduktööri on kuningas ja junamatkustaja alamainen. Tässäkin blogissani lienen muutaman esimerkin kertonut.

Rehellisyyden nimissä on kait sitten vielä paljastettava motivaattoreista suurin, jonka takia nyt istun täällä bussissa nauttien matkanteosta. VR:n parhaimmatkaan tarjoukset eivät pääse lähellä tämän matkan hintaa. 2 euroa ei ole mitään matkasta Helsingistä Turkuun. Josta pääsenkin päivän uutiseen: esimieheni vahvisti tänään palkankorotuksen määrän ja lopullinen tulos on noin 8 euroa enemmän kuin alkuperäinen lupaus. Eli 4 työmatkaa, jos jatkossakin onnistun nappaamaan näitä huippuhalpoja tarjouksia. Kerroin myös esimiehelleni tästä konkretiasta: montako työmatkaa enemmän pystyn saamallani palkankorotuksella tekemään. Tuumasi vain, että onhan se tuokin yksi tapa konkretisoida tätä asiaa.

Pros and cons

Tämä ei ole kertapäivitys. Tuli juuri mieleeni, että olen tässä käynyt sisäistä keskustelua, mitä hyvää/huonoa tässä nykyisessä järjestelyssä on. Eli miksi minulla on kaksi kotia ja miksi maksan silti itseni kipeäksi mahdollisuudesta tehdä töitä. Tyttäreni neuvoi sanoen "eihän tuossa ole mitään järkeä". Lisäksi olen pohdiskellut, pitääkö sen toisen kodin siellä Naantalissa tosiaankin olla 5 huonetta ja keittiö, kun suurimman osan viikosta siippa-parka siellä yksinänsä (oletus) asustelee.

Ei muuta kuin listaa kehiin. Huomaan jo nyt, että plussat koostuvat etupäässä mahdollisuuksista

Plussaa:

• mahdollisuus osallistua TestausOSYn toimintaan (hei - tää on mulle ihan oikeasti tärkeätä)
• mahdollisuus "rientoihin", joita Turun seudulla ei ole
• Korkeasaari (juuri pohdin vuosikortin hankkimista vuodelle 2013)
• http://sotosdiary.blogspot.fi/2012/11/day-152-wanna-be-something
• mahdollisuus omaan aikaan
• mahdollisuus mielekkääseen työhön (tämän suhteen on tosin ollut vaihtelevia fiiliksiä matkan varrella)
• mahdollisuus majoittaa suurempikin retkue siellä koti-Naantalissa (jos joku vain kävisi kylässä - kun ei edes sukulaiset...)
• mahdollisuus tilapäismajoittaa pienempi retkue täällä citykämpässä (kun täällä kuitenkin joku aina silloin tällöin käy ja yöpyy)
• mahdollisuus tyttärille tulla ostosreissulle yms. humputteluretkille (he kun vielä luulevat, että Helsingissä on jotain hienoa ja erikoista)
• mahdollisuus pitää parisuhde vireänä, kun ei kyllästytä toistemme naamoihin
• mahdollisuus tehdä asioita salaa (vaikka en ymmärrä, miksi haluaisin niin tehdä)

Miinusta:

• tupla asumiskulut
• suuret työmatkakustannukset (ellen sitten kehitä taitojani 2 euron EB lippujen metsästyksessä huippuunsa)
• yksinäisyys (ehkä enemmän siipan kuin omani)
• pyykkikoneen puuttuessa (tilan puute) jatkuva likapyykin roudaaminen
• pakollisten "kotiseutumenojen" kasaantuminen etäpäiville ja viikonloppuihin, joka johtaa siihen, että viikonlopuista tulee stressaavia
• tavarat väärässä paikassa (eikä tulisi mieleeni ostaa kaikkea tuplaten - sehän olisi taas yksi lisäkustannus)
• etäparisuhteen toimivuuden takuuta ei ole kirjattuna missään
• en pysty nauttimaan kalliiksi tulleen piharemontin tuloksista täysin siemauksin kesäisin (paitsi jos esimiehen kanssa pääsisin yksimielisyyteen - ja todennäköisesti pääsisinkin - siitä, että kesäaikaan tekisin enemmän etätöitä, joka sitten kyllä johtaisi myös siihen, että cityasunnolle syntyy aiempaa enemmän tyhjäkäyntiä eli rehellisesti sanottuna maksaisin tyhjästä)
• en pysty täysin rinnoin nauttimaan lintujen talviruokinnan suomasta mahdollisuudesta kuvata lintuja lähietäisyydeltä (tosin onnistuu muutenkin vain valoisaan aikaan eli pitäisi tehdä kotona (etä)töitä ja käydä tauoilla kuvaamassa)
• eristäytyminen (mihin se johtaa ja kenen mielestä)

Elämä vie!

Tai oikeastaan toinen blogi. Yllättäen työelämästä on tullut taas kiireen täyteistä ja energiatasot eivät ole olleet  korkealla työpäivän päätteeksi. Ja joskus ovat työpäivätkin venyneet.  Kyllä - tässäkin duunissa sitä voi näköjään joutua venymään tilanteen niin vaatiessa eli suomeksi sanottuna: projektin h-hetken lähestyessä.

Välillä on ollut tosi rankkaa henkisesti. Tämä on kuitenkin ensimmäinen työni, jossa työskentelen niin korkealla abstraktio tasolla, että pelkkä rankka duuni ei riitä - pitää ymmärtää, osata soveltaa ja olla innovatiivinen. Mitä ikinä se sitten tarkoittaakin. Mutta muutoin olen kyllä työssä viihtynyt: uusinkin tiimi on täynnä mukavia ihmisiä eikä pomokaan ole vielä(kään) alkanut ahdistamaan millään tasolla.

Se, mikä rajoitti myös blogin päivittämistä, oli jonkun nimettömän taannoin laittama kommentti. Tuli sellainen fiilis, että hitto - pitääkö ihan oikeasti kaiken maailman haahuilijoiden käydä lukemassa blogia ja antamassa palautetta. Kun ei tätä ole pakko lukea! Ja sitten tuli sellainen olo, että lukeeko tätä kukaan muu kuin sellainen yksilö, joka ei löydä parempaa tekemistä kuin etsimällä etsiä kirjoituksia, joiden kirjoittajia voi sitten antaumuksella nimettömästi haukkua.

Työkaveri lohdutti sanoen: Älä sinä sellaisista välitä. Jos haluat kirjoittaa blogia ja purkaa ajatuksiasi - tee se. Ja niinhän se on: tämäkin on yksi tapa purkaa ajatuksia, joskus pahaa oloakin ja jollain lailla jäsennellä omia ajatuksia. Kaikkia ajatuksia ei voi jakaa, joten paljon jää vielä työstettäväksi blogin ulkopuolellakin. Ehkä minä nyt sitten yritän ryhdistäytyä ajatusteni sekamelskan jäsentelyssä ja päivitän tätäkin blogia useammin. Ihan siltä varalta, että tätä joku muukin lukee kuin henkilöt, jotka haluavat vain lyödä lyötyä ja ovat olevinaan parempia kuin muut. Vaikka tietysti pieni pelko persauksissa on, että olen nyt joutunut jonkun henkilön mustalle listalle, ja tulen saamaan ikäviä kommentteja siinä määrin, että päätän lopettaa bloggailun kokonaan. Jää nähtäväksi...

Kommentointia

Haa - nyt on pakko pitkästä aikaa heittää tekstiä. Kesäloman päivittäinen päivittäminen kaatui laiskuuteen ja sen kesäloman jälkeen on ollut mukamas kiire. Käytännössä olen sairastanut flunssaa kolmessa eri kierroksessa ja keskittynyt käsitöiden tekemiseen.

Mutta se, miksi nyt päätin näin aamuyöstä heittätyä blogin ääreen, oli jonkun anonyymina jättämä varsin negatiivinen kommentti yhteen VR aiheiseen tekstiini, jonka luonnollisesti poistin roskapostina. Jos todella haluat haukkua minut maan rakoon, tee se nimellä - muutoin tekstisi joutaa roskakoriin. Siihen saakka minä jatkan ajatusteni kirjoittamista juuri sillä tyylillä kun olen tehnyt tähänkin asti. Kenenkään ei ole näitä tekstejä pakko lukea eikä erityisesti silloin, jos huumorintaju ei riitä näiden katkerien tilitysten lukemiseen pilke silmäkulmassa.

Kesäloman 16. päivä - Salossa

Tulipa aika vierailla siipan isän luona Salossa. Torstai valittiin päiväksi, jotta voitaisiin samalla reissulla piipahtaa Salon iltatorilla, jossa ollaan useana vuotena tavattu kummitätini kirpputoria pitämässä. Huono tuuri - ei nähty tällä kertaa. Eikä ollut muutenkaan iltatorilla sellaista fiilistä kuin aiempina vuosina. Takaisin autolle kävellessämme näimme sitten tämän varsin epäonnistuneen pysäköinnin - se oli pakko kuvata. Melkoisen sokea tai välinpitämätön on kuljettaja ollut pysäköidessään autonsa.

Kesäloman 15. päivä - 4. hääpäivä

Siippa herätti aamulla "Hyvää hääpäivää." Minä unisena vastasin "Hyvää päivää."

Tänä vuonna hääpäivää vietettiin Uusi Kilta ravintolassa Naantalin rannassa aurinkoisessa mutta tuulisessa säässä. Mukana kuvaajana vanhempi tytär poikaystävänsä kanssa.

Kesäloman 14. päivä - Vapaamatkustajia

Kesäloman kolmas tiistai oli sateisen harmaa, mutta päivään mahtui kuitenkin muutamia metsäretkiä. Ensin kävin itse ulkoiluttamassa makro-objektiiviani ja sainkin muutaman hyvän kuvan, mutta huomaamattani kuljetin kotiin asti tämän valtaisan runkohaapsasen. Niin paljon kuin tykkäänkin öttiäisten ja muiden kuvaamisesta niin kyllä minä ensin kiljaisin ja sitten vasta hain kameran, kun löysin kyseisen yksilön villatakkini niskasta. Yritettiin kuvata otusta vielä, kun se roikkui villatakissani, mutta pakko oli siirtää tämä sarvijäärien sukuun kuuluva yksilö puutarhatuolin selkänojalle kunnon kuvan saamiseksi.

Kohta lähti siippa vadelmaan. Otti mukaansa tuon haapsasen,  joka ei puolessatoista tunnissa päässyt mihinkään meidän terassilta. Miehen marjareissu onnistui: tuloksena litra vadelmia ja etana.

Mikä ihmeen vapaamatkustaja buumi tänään oli näillä tienoilla?

Kesäloman 13. päivä - Valokuvaamisen riemua

Päivä valkeni aurinkoisena ja lämpimänä. Saarijärvi kutsui uimaan - veden lämpötila parhaimmillaan 23 astetta. Koko aamupäivä vietettiin rantamökillä - kukin tavallamme.

Lounaan kutsuessa siirryimme ylämökille. Minä ja Rolle (isäni serkun ruotsalainen mies) siirryimme kameroinemme metsän reunaan perhosia ja muita öttiäisiä kuvaamaan. Pian seuraan liittyi vanhempi tyttärenikin. Oivallisia kuvia tallentui itse kunkin kameralle ja tytär tuumasikin, että näistä kuvista hän vielä teettää itselleen tauluja seinälle. Taisi kipinä myös makro-objektiivin hankintaankin syttyä, kun Rolle  lainasi toviksi omaa makroputkeaan tyttärelle.

Illaksi ajoimme Loimaalle toimien ikään kuin esiajajana. Rolle on juuri saanut ajokortin ja autokin oli uusi eikä reitti Loimaalle ollut tuttu. Ensin kävimme vanhempieni luona ja sieltä ajoimme isäni serkun luo. Jätimme mökki-isäntämme sinne ja ajoimme itse kotiin Naantaliin.

Isälläni näitä serkkuja riittää. En todellakaan ole selvillä, montako niitä on. Vaikka isäni oli ainoa lapsi, oli sekä hänen isänsä että äitinsä suuresta perheestä kotoisin. Pitääpä pyytää äitiä laskemaan serkkujen pääluku jossain vaiheessa.

Kesäloman toinen sunnuntai - Melkein serkustelua ja talviturkin heittoa

Hyvin nukutun yön jälkeen lähdettiin kiireen vilkkaa ajamaan kohti Naantalia. Kello oli yhdeksän, kun kiitimme aamupalasta ja käynnistimme pökötin. Matka sujui hyvin (eilen oli läheltä piti tilanne).

En ollut huomannut vanhimman tyttären lähettämää tekstiviestiä, että hän olisi valmis lähtöön jo kolmen aikaan, tuntia aikaisemmin kuin oli ollut puhetta. Kun sitten kolmen aikaan ruvettiin pakkaamaan autoa seuraavaa reissua varten, tulikin kiire. Osa tavaroista unohtui matkasta, mutta ei haitannut.

Suuntasimme auton Nummi-Pusulaan ja maalina melkein serkkujen kesämökki. Itse asiassa mökki-isäntämme ovat isäni serkkuja, mutta jostain syystä olemme jo vuosia käyttäneet tätä melkein serkku käsitettä ja hyvin se on toiminut.

Mökillä paistettiin muurikkalettuja ja heitettiin talviturkkeja Saarijärveen. Ilta oli mitä hienoin ja tuntui kuluvan aivan liian nopeasti. Hieno kesälomasunnuntai!

BTW, molemmat paikalla olevat miehet nauttivat kesäillasta mökin ikkunoiden vastakkaisilla puolilla - kumpikin lukien. Aika hauska tilanne minun silmiini.

Kesäloman 12. päivä - Toisena lomalauantaina Pohjanmaan kautta

Lauantaiaamu ja kello 8 auto täyteen pakattuna lähdettiin kohti Pohjanmaata. Tytär noukittiin mukaan Loimaalta, jossa oli ollut tuuraamassa omaishoitajana toimivaa äitiäni.

Kyydissä oli siis toinen muuttokuorma Naantalista Seinäjoelle. Ensimmäinenhän vietiin heti, kun tytär muutti uuteen asuntoonsa. Jäljellä oli vielä keittiön pöytä ja kaksi tuolia, yöpöytä, mattoja sekä iso kasa vaatteita ja kenkiä. Mutta auto ei tullut läheskään niin täyteen kuin ensimmäisellä reissulla.

Kun muuttokuorma oli purettu ja kaupassa käyty ostamassa tarvittavia "lisäosia" (kuten vartalopeili) jatkettiin matkaa kohti Alahärmää, joka on nykyään osa Kauhavaa. Siellä asuu kirjeystävä Kaija, jonka kanssa aloimme kirjeenvaihtoon vuonna 1974 ja ystävyys on jatkunut siitä asti. Nykyään ei enää kirjeitä kirjoitella vaan yhteydenpito on jatkunut muissa muodoissa. Viime vuoden syyskuussa tavattiin taas pitkästä aikaa ja silloin sovittiin, että joku kerta vielä jatketaan heille asti.

Kaija perheineen puuhastelee maatalon töissä. Pellolla oli noin satapäinen lihakarjajoukko, pihatossa muutama lisää (juuri poikineita tai poikimista odottavia lehmiä) ja tallissa kaksi hevosta. Pihassa riitti traktoreita ja muita kaupunkilaiselle tuntemattomia koneita. Elämän meno tuntui aivan toisenlaiselta kuin täällä kaupungissa.

Kesäloman 11. päivä - Leipomispäivä

Aamulla nukuin suorastaan aamupäivään asti. Eli kello oli melkein 11, kun nousin. Siinä vaiheessa siippa oli jo käynyt kuntosalilla ja tehnyt lupaamansa laskutuksen tarkastuksen. Sen siitä saa, kun valvoo yömyöhään. Jotenkin sitä vain jää tähän koneen viereen eikä huomaa lainkaan, mitä kello jo on.

Olin kuitenkin jo alkuviikosta päättänyt, että tänään leivotaan mökkituliaisia. Olemme sunnuntaina menossa sukulaisten mökille Pusulaan ja koska huomenna pitää viedä muuttokuorma tyttärelle Seinäjoelle, oli tänään pakko pistää sormensa taikinaan, mikäli viemisiä mieli.

Tein kaksi suolaista piirakkaa suppilovahverista ja sipulista. Toinen jo syötiin puoliksi ja loput laitoin pakastimeen odottamaan pikkunälkää, joka kuitenkin joku ilta taas iskee. Toinen viedään mökille. Sitten leivoin marjapiirakan mustikasta ja vadelmasta - eikös siitä siis tule kuningatarpiirakka. Sekin lähtee mökkituliaiseksi.

Kesäloman 10. päivä - Tarinoita Varjoisilta Kujilta

Laiskotti! Aamulla en olisi millään noussut ylös sängystä. Siippa sai käydä yksinään kaupassa - minua ei vain huvittanut tehdä yhtään mitään.

Sitten iltaa kohden terästäydyin. Illalla olisi tarjolla tämän kesän viimeinen Tarinoita Varjoisilta Kujilta kierros. Joten ei muuta kuin menoksi. Melkein 2 ja puoli tuntia käveltiin pitkin Turun katuja ja kujia kuullen monia mielenkiintoisia tarinoita rosvoista ja kummituksista. Jalat kyllä kiittää huomenna. Kuljettu matka oli about 4 kilometriä, mutta kun osa siitä käveltiin ylös portaita, tuntui matka pidemmältä. Mutta oli mielenkiintoinen kokemus - suosittelen muillekin.

Kesäloman 9. päivä - Laiskottelua

Tänään on otettu rennosti ja oltu tekemättä yhtään mitään. Eikös lomaan kuulu tämmöiset päivät?

Aamusta toki vietiin mummolta peritty klaffilipasto "huonekalutohtorille" mutta se olikin sitten lähes tulkoon ainoa tämän päivän aktiviteetti. Olen ylpeä itsestäni!

Kesäloman 8. päivä - Matkaserkustelua

Tyttären kahden päivän vapaa on yllättävän lyhyt: vain kahden päivän mittainen. Niinpä oli aamulla kerättävät kimpsut ja kampsut kasaan ja suunnattava kotia kohti. Matkalla tosin poikkesimme serkkupojan luona Naarajärvellä, Pieksämäellä. Kyseisen serkun luona olen vieraillut viimeksi vuonna 1984 ja syy miksi tässä oli näin pitkä väli, jääköön yleiseksi salaisuudeksi.

Kahden päivän lepäilyn jälkeen jaksoi tytärkin ajaa osa matkasta. Olipa mukava istua vieressä ja katsella ohikiitäviä maisemia ihan toisella tavalla kuin itse ajaessa. Kameraakaan en unohtanut, mutten mitään erityisiä otoksia saanut otetuksi.

Yritin saada kuvan jonossa ajavasta rekka-autosta, jonka "perävalot" olivat valkoiset. Kun ohitimme lopulta sopivassa kohdassa kyseisen rekan, huomasimme, että sillä tosiaankin oli ikäänkuin peruutusvalot päällä koko rekan pituudelta. Kun en näitä rekkajuttuja tunne, niin jää minulle mysteeriksi, mutta kyllä se kieltämättä vähän hämmensi. Pimeällä olisi varmasti hämmentänyt enemmän.

Ehdimme jopa syömään tällä neljän pysähdyksen kotimatkalla makoisat ABC salaatit Jyväskylän tietämissä. Kotiin pääsimme onnellisesti siinä iltakahdeksan tietämissä. Ja näin tuli tehdyksi tämän kesän serkustelureissu.

Kesäloman 7. päivä - Serkustelua

Kaunis ja erittäin lämmin kesämaanantai. Harmi vain, että tytär oli unohtanut uimapukunsa kotiin. Minäkin unohdin omani Helsinkiin, mutta kävinpä varmuuden vuoksi ostamassa uuden. On sitten jatkossakin uimapuku sekä kotona että Helsingin kämpässä.

Majoittava serkku joutui lähtemään töihin, joten jäimme tyttären kanssa huushollia valvomaan. Ja pöh - mitään valvottu. Ensimmäiseksi suuntasimme hautausmaalle katsastamaan sukuhautoja ja keskustelemaan suvun ihmisistä. Tämä vanhempi tytär on kiinnostunut sukutaustastaan ja mielellään kuulee erilaisia tarinoita suvun ihmisistä.

Hautausmaan jälkeen ajoimme mummoni ja pappani vanhalle kotitalolle, joka on minulle erittäin rakas. Joka kesä vietin siellä viikon tai kaksi ja useasti kävin siellä joulu- tai talvilomilla. Varsinainen talo näytti ihan samalta kuin ennen mutta pihaan oli rakennettu varastoja ja muita piharakennuksia. Puut olivat kasvaneet niin, että taloa oli vaikea huomata tieltä, mutta kyllä se sieltä löytyi.

Ajelimme myös lähiseuduilla niillä paikoilla, joilla sukulaisiani on vuosien varrella asunut. Tytär napsi kuvia milloin lehmistä ja milloin jostain muusta. Ajelun jälkeen päätimme hetken viettää rauhallisesti ennen kuin suuntaisimme seuraavan serkun luo. Tytär yritti ottaa aurinkoa takapihalla mutta totesi nopeasti, että siellä on aivan liian kuuma. Myöhemmin sitten tulikin kunnon ukkoskuuro, joka vei pahimmat helteet menneessään.

Serkkupoikani luona vieraillessamme saimme nauttia serkun vaimon tekemästä aivan täydellisestä mansikkakakusta. Kuinka joku voikin tehdä niin ihanaa mansikkakakkua! Kieli oli mennä mukana ja olisin syönyt vaikka kuinka paljon, jos olisin vain kehdannut.

Illemmalla kävimme vielä serkuntyttöni eli tyttäreni pikkuserkun luona iltakahvilla. Minä vielä muistan, kuin äitinsä lähti synnyttämään sinä samaisena yönä, jolloin olimme vanhempieni kanssa saapuneet kesäloman viettoon tätini luo. Mitenkä sekin tyttö voi olla nyt kahden ihanan pojan äiti. Ja ihanaisen Simpan emäntä.

Serkkutytön takapiha osoittautui melkoiseksi eläintarhaksi. Päivällä otimme kilpaa kuvia terassin vallanneista susihämäkeistä ja ukkoskuuron jälkeen pihalla sipsutti ihanainen siili. Tuhisi mennessään mutta suostui kuvattavaksi. Tai siis oikeammin jähmettyi aloilleen, kun ryntäsimme tyttären kanssa kameran kanssa pihalle.

Kesäloman ensimmäinen sunnuntai - Matkapäivä

Olen ollut pari päivää serkustelemassa, joten päivittelen kesäloman tapahtumia niiden päivien osalta jälkikäteen.

Sunnuntaina pakkasin autoon pari kassia ja vanhemman tyttären ja lähdin ajaa huristelemaan kohti Lapinlahtea. Suunnitelmissa oli pari päivää serkustelua ja tyttärelle pikkuserkustelua. Normaalisti pitkillä ajomatkoilla vuorottelemme kuskin paikalla, mutta koska siippa jäi kotiin kastelemaan kukkia ja tytär oli juuri viettänyt kaksi edellistä yötä yövuorossa, ajoin ihan itse koko matkan - kahden pysähdyksen taktiikalla.

Yritin kyllä houkutella tytärtä nukkumaan, mutta toisin kuin siskonsa ja veljensä, ei onneton osaa nukkua autossa. Minä kyllä olisin osannut, mutta en siis voinut, kun piti sitä rattia pyöritellä. Matka kuitenkin sujui mukavasti ja ehdittiin vielä muutama tunti seurustelemaan serkun kanssa. Siis sen serkkuni kanssa, joka tällä(kin) kertaa tarjosi olohuoneen lattiansa ja prisenssasänkynsä yhden patjakerroksen yöpymistä varten.

Kesäloman 6. päivä - Ensimmäinen lomalauantai

Nämä lomalauantait on sitten ihme juttuja. Minkä ihmeen takia pitää lomailla lauantaisin, kun ei silloin normaalisti töitäkään tehdä. Onko tämä jäänne 6-päiväisen työviikon ajalta vai mikä ihme peruste tähän on. Minä ainakin olen valmis lakkoilemaan sen puolesta, että joka ikinen lomapäivä on ns. arkipäivä - siis jos lomapäivien lukumäärä pysyy samana.

Meillä ei tänään lakkoiltu. Meillä siivottiin. Ja pestiin pyykkiä. Ja kiristeltiin meikäläisen hermoja tuolla miehen logiikalla. Olin oikein ajan kanssa levittänyt pyykit kuivumaan, joka ikisen t-paidankin venyttänyt muotoonsa ja suoristanut parhaan taitoni mukaan. Ajattelin, että on sitten mukava suoraan narulta viikata ne kaappivalmiiksi. 

Vietin tovin jos toisen yläkerrassa "tulevassa askarteluhuoneessa" viimeistellen yhtä ristipistotyötä, josta kauhukseni huomasin puuttuvan yhtä jos toista piston tynkää. Siis huomasin, kun tarkistin, että onhan tämä siinä kunnossa, että voi päärmätä ja pistää seinälle. Langat oli tietysti jo siirretty epämääräisten lankojen kasaan ja jouduin tekemään töitä löytääkseni tarvittavat langat. Aikaa kului - en tiedä kuinka paljon. Mutta ilmiselvästi liikaa.

Sillä kun tulin alakertaan, huomasin ruokapöydällä kuivan pyykin korin, johon kaikki hienosti mittoihin venyttämäni ja rypyistä suoristetut t-paidat oli tungettu myttyyn. Voi tsiisus sitä miehen logiikkaa. Mikä siinä on, että pyykkejä ei voi laittaa suoraan narulta nätisti koriin vaan että ne on pakko runtata sellaisella voimalla, että varmasti rypistyvät. Voi sitä miehen logiikkaa - missä se on silloin kun sitä tarvittaisiin. Minkä ihmeen takia sitä ei voida ajatella nenäänsä pidemmälle? Miksei? Pelastin omat paitani, viikkasin ne ja vein kaappiin. 

Kun olin tuosta järkytyksestäni toipunut ja miehelle saarnani pitänyt, päätinkin ruveta pakkaamaan huomenna alkavaa sukulaiskierrosta varten. Tarkoitukseni on ottaa mukaan tyynyt ja peitot sekä minulle että tyttärelle. (Siippa ei jää kotiin kärsimään rangaistusta, vaan nauttimaan omasta rauhastaan ja kastelemaan kukkia.) Vedin vierashuoneen sängyn alta peittojen säilytyspussin ja sain silmilleni semmoisen määrän pölyä, että imuroitavahan se sängyn alunen oli. Siis hetkinen - eikös meillä juuri imuroitu ja pyyhitty lattiat. Ei ilmeisestikään sänkyjen alta.

Sää oli suosiollinen. Takapihalla oli ihan oikeasti helle eikä siellä pystynyt pitkää aikaa olemaan yhtä soittoa. Yritin tänäänkin saada kuvia Torpparinkaaren perhosista, mutta huonolla menestyksellä. Sudenkorentokin näyttäytyi kerran, mutta sellaisella vauhdilla, että oli jo kaukana ennen kuin ehdin rekisteröimään mitä oikeastaan näin. 

Peruslauantai - ei se loma alkuliite mitään lisää tuonut. 

Kesäloman 5. päivä - Unikeon kestit

Tänäänpä ei nukuttu pitkään. Kello oli soittamassa varttia vaille kuusi ja jo vajaa tuntia myöhemmin olimme Vanhassa Kaupungissa lukuisien muiden uteliaiden kanssa, jotka halusivat nähdä, kuka on tämän vuoden Unikeko. Muumimaailman toimitusjohtajahan sieltä peiton alta veteen loiskahti.

Aikamme odotimme väen vähenemistä ennen kuin kävimme syömässä vohvelit hillolla ja kermavaahdolla, Niiden jälkeen pyöräiltiin kotiin - siippa lukemaan, minä ottamaan torkkuja.

Aamupäivällä piipahdimme myös Ikeassa - ostamassa edes jotain, että kehtasimme ostaa isomman Ikean sinisen kassin. Älkää kysykö miksi.

Koska päivä jatkui yhtä aurinkoisena kuin oli alkanutkin ja lämpöäkin riitti, loppupäivä vietettiin enimmäkseen ulkona. Joko takapihalla lukien, ristikkoa tehden tai vain maata köllöttäen, tai Torpparinkaarella perhosia väijyen.Perhosista sain muutamia kuvia, mutta ei mitään, joka olisi itseäni mielyttänyt.

Kesän ensimmäinen sudenkorentokin vieraili takapihalla, mutta kuvaa en siitä saanut. En vaikka kuinka huutelin sitä pysähtymään. Ainoa mitä sain aikaiseksi, oli naapurin hämmästynyt ilme, mutta kun näki kameran kaulallani, tuntui ymmärtävän mistä oli kyse.

Pikkaisen saattoi hartiat palaa, mutta lopullisen tuomion kerron huomenna. Muutoin ei voi kuin todeta, että ensimmäinen lomaviikko päättyi oikein mukavasti. Siitäkin huolimatta, että huominenkin työaikalain mukaisesti lasketaan lomapäiväksi.

Kesäloman 4. päivä - Semmarit

Miehellä oli taas puhtia ja energiaa. Imuroi auton, lisäsi öljyä ja täydensi pissapojan vesiastian itikkalasolilla. No mukavahan se on lähteä sunnuntaina reissuun siistillä autolla.

Minä otin rennosti ja rasitin vain kirjoituskättä kirjoittamalla ainakin 6 postcrossing korttia. Ja teinhän minä vähän ristipistotyötäkin, kun tavoitteena kerran on noita keskeneräisiä saattaa valmiiksi.

Illalla suuntasimme Semmareiden konserttiin Turun Kaupunginteatteriin. Semmarit eivät ole koskaan pettäneet eivätkä pettäneet tälläkään kertaa. Hintansa väärtti joka kerta. Istuimme kakkosrivillä ja vaikka ensin harmiteltiin lavan läheisyyttä todettiin lopulta, että kultapaikathan meillä siinä oli. Minä suorastaan vapisin ilosta ja katselin toiveikkaana lavan etureunaa. Näytti ihan siltä, että illan ohjelmaan kuuluu Nuoruudenlähteeseen. Ja niinhän se kuului. Olin tosi täpinöissäni - se vain on jotenkin niin hyvä. Kämmenet ovat kipeitä taputtamisesta, posket kipeinä hymyilemisestä ja mieli niin täynnä hyvää mieltä, että tällä positiivisen energian purskeella menee loppulomakin iloisissa merkeissä.

Konsertin päätyttyä pyysin siippaa ottamaan kuvan minusta Semmareiden keikkabussin vierellä. Pettymys oli suuri, kun kotona huomasin, että juu - kuvattu oli ja bussikin näkyy taustalla mutta nimi ei näy ihan kokonaan.

"Et sinä sanonut..." Tsiisus, miehen logiikkaa! Jos minä haluan itsestäni kuvan keikkabussin kyljessä, haluan että näkyy kenen keikkabussista on kyse. Muutenhan voisi ottaa kuvan minusta minkä tahansa bussin kyljessä. Miehen logiikkaa - ei aukene minulle.

No, pääsinpähän sentään kuvaan Sakari Anttilan ja hänen lastensa kanssa. Vaikka enemmän minä fanitan  Pohjolan Pasia, Kettusen Jannea ja aivan sikana Rannankarin Tuomoa.

Kesäloman 3. päivä - Naantali risteily

Kesäloman kolmas päivä valkeni aurinkoisena. Ainakin siihen aikaan, kun minä nousin ylös eli vasta puoli yksitoista. Siippa oli aamulla lähtenyt ennen seitsemää salille (hullu mies) ja minähän jäin nauttimaan aamu-unista.

Oli perherauha kovalla koetuksella tänään. Olen useamman viikon ajan sanonut miehelle, että tuulilasin pyyhkijän sulka pitäisi vaihtaa. Ja joka kerta on tullut joku selitys "Ei nyt tällä reissulla" tai "Oletko varma, ettei siinä ole vain joku roska". Eilen illalla sitten sanoin tarkastaneeni sulan ja löytäneeni siitä vian eli kyllä se nyt ihan oikeasti pitäisi vaihtaa. (Minä ajan autolla todella vähän tätä nykyään ja yksinäni vielä harvemmin, joten siksi en ole itse sitä vaihtanut.)

No, mies tuli siis salireissulta tuulilasinpyyhkijän sulan kanssa. Tuli ja näytti, ettei tämä sovi meidän autoon, vaikka oli sieltä taulukosta katsonut, että pitäisi sopia. Sanoi menevänsä vaihtamaan. Tuli kotiin ja taas tuli hetken kuluttua sanomaan "ei sovi tämäkään". Sitten minä sen jo sanoin ääneen "Minkä ihmeen takia sieltä huoltoasemalta pitää ajaa kotiin sitä sulkaa sovittamaan?" Johon siippa "Onko sillä väliä missä sen vaihtaa?" No niin ... onhan sillä väliä, jos pitää jatkuvasti ajaa kodin ja huoltamon väliä, sen sijaan että tekisi sen vaihdon siellä huoltoaseman pihalla. -kele, että miehen logiikka on joskus ihan käsittämätöntä.

Taas takaisin huoltoasemalle ja tyhjin käsin kotiin "ei sieltä löydy sopivaa". No ei muuta kuin merkkiliikkeeseen sulkia ostamaan. Matkalla sitten vilkaisin huoltokirjaa ja kysyin "ostitko edes oikean sulan, kun se on tuo pidempi kun pitäisi vaihtaa". "Mikä pidempi? Ei siellä ollut erimittaisia sulkia." Ahaa - ehkä olikin hyvä, että lähdettiin käymään merkkiliikkeessä. Sain sitten vielä ylipuhutuksi, että jospa vaihdettaisiin molemmat saman tien, kun ovat kuitenkin molemmat yhtä hapertuneita vaikka toinen vasta pyyhkii huonosti.

Grr... miehen logiikka on sitten joskus tosi ihmeellistä. Eilenkin aamulla mies kehui kaataneensa pois minun tekemän hyönteisten karkotusnesteen, kun tarvitsi isoa suihkupulloa muuhun tarkoitukseen. Kun kysyin, miksei vaihtanut sitä niihin kahteen pienempään sen sijaan, että kaatoi viemäristä alas niin olipa taas hyvin hämmästynyt "ei tullut mieleen". -kele, että miehen logiikka on ihmeellistä. Ei itselle kelvannut kumpikaan pienemmistä suihkepulloista muttei voinut minunkaan nesteitä niihin vaihtaa. Miksei???

Onneksi loppupäivä oli sitten parempi. Aurinko paistoi ja oli lämmintä. Kunnes lähdin istumaan Naantalin rantaan. Tai oli silloinkin vielä lämmintä ja aurinkoista, mutta sitten kun mies polkaisi perään, muuttui kelikin - uskomatonta, eikö totta. Pilvet valtasivat taivaan ja hentoista sadettahan niistä saatiin niskaan. Tuulikin yltyi. Joten ei muuta kuin Cafe Santalaan siiderilasin ja suuren varjon seuraan.

Kun aurinko sitten taas pilkahti, lähdettiin hetken mielijohteesta Naantali risteilylle. Kaljaasi Rosita, joka päivisin kuskaa seikkailijoita Väskiin ja takaisin, tekee iltaisin puolentoista tunnin risteilyn Naantalin lähivesillä. Vastaava risteily tehtiin muutama vuosi sitten jollain pikkupaatilla, mutta kun ei muutakaan iltaohjelmaa ollut suunnitteilla, sopi risteily illan ohjelmaksi mainiosti. Pikkasen ripotteli matkan aikana, mutta ei häiritsevästi. Kuviakin tuli otetuksi muutama (lue: about 200) ja kyllä täytyy todeta, että on tämä Naantali kaunis paikka mereltäkin katsottuna.

Kesäloman 2. päivä - Pihavarasto siistiksi

Lupasi eilisillan säätiedotus aurinkoista ja lämmintä tiistaipäivää. No, aamulla olivat säämiehet jo ennustuksensa muuttaneet ja niinpä tämä toinen lomapäivä vietettiin pilvisessä, tuulisessa ja osittain tihkusateisessa säässä. Mutta eipä haitannut lomailua - vielä.

Aamulla nukuin pitkään (kun tuli yöllä valvotuksi) ja kun vihdoin heräsin, huomasin siipan aloittaneen pihavaraston siivouksen. Kyllähän siitä eilen puhuttiin, mutta että ihanko tosissaan... Parin tunnin urakka yhdellä kahvitauolla ja taas on varastossa tilaa ja tavarat löytyvät - ainakin syksyyn saakka. Syksyllähän sinne taas tungetaan pihakalusteet, keinu, grilli ja kesäkukkapurkit. Vain jotain mainitakseni.

Ensin kaikki ulos

Sitten kaikki takaisin, osa 1

Sitten kaikki takaisin, osa 2

Eilisen sopimuksen mukaisesti tehtiin myös pizzaa päivän ruuaksi. Ensin ajattelimme tehdä vain pellillisen, mutta kun vanhin tytär oli mahdollisesti tulossa kylään, tehtiinkin kaksi pellillistä. (Kannatttaako enää edes ihmetellä, miksi vaatteet kutistuvat vaatekaapissa...) Hyvää tuli, kuten aina. Jos minä jotain osaa tehdä, niin pizzaa.

Tytärkin sitten lopulta tuli iltakuuden tietämissä. Pizzakin kelpasi - ja sitä riitti jääkaapissa. Valikoitiin yhdessä 32 cd-levyä otettavaksi mukaan tulevalle sukulaisajelulle. Ja sovittiin, että tytär ottaa mukaan vielä omista valikoimistaan Kaija Koon "Kaunis, rietas, onnellinen". Sitten on matkamusa koossa.

Pitkin päivää sopivissa väleissä jatkoin keskeneräistä ristipistotyötä. On jo niin lähellä viimeisiä pistoja, että jos taas venytän yöpuulle menoa, voipi olla huomisaamuna jo valmiina pärmäystä vailla.

Kesäloman 1. päivä - Mitä odottaa kun odottaa

Yes! Nyt se sitten alkoi. Kesäloma. Säiden haltija päätti, että ensimmäisenä päivänä tehdään siistejä sisähommia ja aloitti sateen jo heti aamusta.

Mies lähti aamulla kuntosalille ja sillä välillä minä mankeloin pyyhkeet ja lajittelin pieneksi vuonna 2006 jääneitä vaatteita, joita torstaina kyläilleet kummityttö, kummitytön sisko eivätkä omatkaan tytöt huolineet mukaansa. Niitä on yksi iso muovilaatikollinen.

Vielä on lajittelematta vuosina 2007-2012 pieneksi jääneet vaatteet. Jotain vikaa meidän vaatekaapissa on, kun vaatteet kutistuu siellä. Ja siis mitä vanhempi sitä kutistuneempi. Kummallista. Tähän asiaan pitänee perehtyä paremmin. Jahka innostusta riittää.

Sateen jatkuessa purettiin lisää tallentavan digiboxin satoa ja minä tuhrasin ristipistotyön kanssa. Alkaa ikänäkö vaivaamaan, vaikka terävänäkölasitkin on silmillä, sillä jouduin purkamaan pätkän päivän tuotoksesta. Juu - oli ihan pakko, olisi muuten ollut ikävä solmukohta seinävaatteen takana ja minulla ikuinen harmitus!

Illalla (jos 17.10 - 19.10 voi sanoa illaksi) kävimme katsomassa elokuvan "Mitä odottaa kun odottaa". Minä odotin enemmän kuin mitä elokuva antoi, mutta koska käytimme miehen työkaverin antamia ilmaisia lippuja, niin ei harmittanut lainkaan. Sadekin oli mukavasti loppunut, kun elokuva päättyi. Kotona keitettiin makoisat iltakahvit (siis jo satavarmasti ilta, kun kello oli 19.45) ja syötiin päivällä Naantalin Aurinkoisesta ostetut viinerit. Vaikka vielä olikin popcorn ähky - niitä onnettomia tuli kannetuksi kotiin asti, kun ei muka voinut heittää pois jo elokuvateatterissa. Höpö, höpö. Ahneys iski ja sillä saattaa olla jotain tekemistä vaatteita kutistavan vaatekaapin kanssa.

Kesäloma, day-1 - viimeinen sunnuntai ennen kesälomaa

Juurikin näin. Tytär soitti illalla ja kysyi häiritseekö. Ei tietenkään, kun on loma näin lähellä.

Tänään oli vaarana pitkästyminen. Ulkona oli aurinkoista, mutta tuulista. Ei ollut kiva lukea kirjaa, kun tuuli halusi selata sivuja nopeammin kuin minä.Kanavatyökään ei ottanut edistyäkseen, kun tuuli tuiversi langoissa. Ei ollut kivaa edes kameran kanssa, kun ei lähiseudulta eli tästä kotikaarelta löytynyt mitään uutta kuvattavaa. Ellei tätä yhtä heinäsirkkaa lasketa uudeksi kuvattavaksi.

Sisällä istuessani joko purin tallentavan digiboxin satoa (tosin haluaisin, että sitä tehtäisiin vain sadepäivinä) tai jatkoin taas yhden keskeneräisenä löytyneen kirjontatyön parissa. Mutta sekään ollut kivaa, kun huomasin tehneeni pitkän pätkän väärällä langalla ja jouduin purkuhommiin.

Tänään siis jälleen kerran huomasin sen, että minun on erittäin vaikeaa vain olla ja että parasta lomanviettoa minulle on pieni puuhastelu ilman suorituspaineita. Joten, kunhan se loma huomenna alkaa, puuhastelukin alkaa saman tien. :)

Kesäloma, day-2: lauantai

Wau! Tämä päivä ei ole vielä poissa lomasaldosta - kaikki loma siis yhä jäljellä. Voisiko olla hienompaa.

Tänään käytiin aamusta pienessä tihkusateessa Turun torilla. Sorrin tontilta tarttui mukaan merkillisen värisiä tomaatteja - emme kumpikaan vaan muista niiden nimeä. Hyviä ne olivat.

Todellakin, aamusta iltaviiteen sataa tihuutti enemmän tai vähemmän, mutta ei murhetta. Tallentavassa digiboxissa on vieläkin paljon katsottavaa ja minulla riittää keskeneräisiä käsitöitä.

Vaan kun ilta koitti ja aurinko voitti - itse asiassa taivas oli aivan pilvetön, grillattiin sitten ne lomamakkaratkin. Ne ei nyt mitään suurta herkkua olleet, mutta huuhtoutuivat alas Olvilla. Mies tarvitsi lisäksi sinappia, mutta minä tyttö vedin makkarat raakana.

Kesäloma, day-3 , viimeinen työpäivä

Perjantai, jolloin työt loppuvat ja loma alkaa, ei oikeastaan olekaan vielä lomaa. Kesälomahan alkaa seuraavasta maanantaista - siten se on HR-järjestelmään kirjattu. Who cares! Minusta minun lomani alkoi tänään.

Sen kunniaksi liotin, rasputin ja rasvasin pahasti kuivuneet jalkapohjani. Tytär on niitä yökötellen katsellut aina täällä vieraillessaan mutta ei suostunut edes korvausta vastaan tekemään minulle jalkahoitoa. Ettäs kehtasi!

Päivä oli aurinkoinen vaikkakin hieman tuulinen. Suoritinkin kevyttä lomalle siirtymistä tekemällä pariinkiin otteeseen töitä terassilla - mutta vain vesipullo seuranani. 

Kaikki edellytykset loistavalle lomalle ovat kasassa. Kesäloman kunniaksi juotiin iltakahvit ja syötiin makoisat capuccino-viinerit. Huomenna syödään kesälomamakkarat - valkosipulilla hyöstetyt, ja siitä sitten jatketaan kohti terveellisempiä lomaruokia. (Ihan varmasti juu...)  :)

Kekkonen, Kekkonen, Kekkonen, ...

Käytiin eilen mieheni kanssa katsomassa "Kekkonen" Naantalin Emma Teatterissa. Kyllä sai nauraa kihertää yhden viikon tarpeiksi. Suosittelen kyllä ihan ehdottomasti, jos joku vielä pohtii, mennäkkö vai eikä mennä.

Minähän en ole poliittisesti mitenkään aktiivinen. Puoluekantaa ei ole, äänestän enemmän tunteella ja yleensä ihmistä. Eikä tuo näytelmäkään varsinaisesti mikään poliittinen kannanotto ollut, vaikka herättikin katsojien joukossa paljon keskustelua. Sivukorvalla kuuntelin yhtä jos toista keskustelua näytelmän jälkeen, kun joukolla kävelimme pois teatterista.

Itse olen elänyt Kekkosen aikana ja muistan, kuinka hämmentävää oli, kun ei enää yhtä äkkiä ollutkaan Kekkosta. Mutta nuorempi sukupolvi ei tiedä, minkälainen instituutio Kekkonen aikanaan oli. Ja miten on ylipäätänsä mahdollista, että yksi mies voi niin kauan pysyä vallan kahvassa kiinni.

Mutta takaisin näytelmään. Yksi ehdottomasti parhaista roolihahmoista oli Tom Petäjän Paavo Väyrynen. Voi herrijee miten oivallisesti Tom sen tekikään. Jo pelkkä lavalle saapuminen sai yleisön nauramaan saati sitten, että jotain väyrystelyä esitti sanallisesti. Myös Tom Petäjän Alli Paasikivi oli ihan omaa luokkaansa.
Ja täytyy sanoa, että aika ajoin myös Juha-Pekka Mikkolan Urkki oli niin aidon oloinen, että piti melkein silmiä hieraista.

Kyllä se vain niin on, että minusta alkaa pikkuhiljaa tulla Tom Petäjä fani, jonka perässä jatkossa ehken jopa matkustetaan. Toistaiseksi olen nähnyt häntä vain Linnateatteri produktioissa, joten matka ei ole pitkä, onhan Linnateatteri turkulainen.

Risto Kaskilahden perässä olen matkustellut sitten enemmänkin, mm. kahteen kertaan Heinolaan ja kerran Mikkeliin. Kävinpä kerran Turussakin katsomassa Viulunsoittajaa katolla, jossa Risto oli mukana. Olen niin vannoutunut Risto-fani, että tulen jatkossakin kyseisen miehen perässä juoksemaan. Ja uskallan sen julkisesti sanoa. Muistan, miten hämmästynyt olin taannoin, kun ruokapöytäkeskustelussa yksi kollegoistani ei tietänyt, kuka on Risto Kaskilahti. Täysin käsittämätöntä!

Joskus aikanaan fanitin hetken myös Ilkka Koivulaa, mutta se fanitus kuoli sauhuunsa.

Torkkuen

Lauran pyynnöstä laitetaan pramille tämä kuva torkkuvasta oravasta.

Itse asiassa orava ei lainkaan torkkunut meidän pihalla - päinvastoin, oli hyvinkin energinen, mutta satuinpa ikuistamaan juuri sen hetken, jolloin sulki hetkeksi silmänsä. :)

Sataa - haittaakse?

Kaveri päivitti Facebook statukseensa "Sataa, mutta ei haittaa, kun on LOMA!" Minä kommentoimaan "Sataa, mutta ei haittaa, kun ei ole vielä loma :)". Joku kaverin kaveri innostui kommentoimaan "Sataa, mutta ei haittaa, kun on loma ohi (:" Kunnes sitten vihdoin löytyi se kaikken positiivisin "Ei haittaa vaikka sataa :-)"

Se on asenne, joka ratkaisee. Aina.

Perjantai 13.

No tänään oli meikäläisellä todellinen perjantai 13.päivä. Heräsin aamulla aivan hervottomaan päänsärkyyn. Mikään lääke ei purrut ja makasin koko päivän - välillä torkkuen, välillä voiden pahoin. En muista, koska olisi viimeksi ollut näin karmea päänsärky. Migreeniä se ei kuitenkaan ollut, koska migreenilääke ei tehonnut. Vasta illalla helpotti. Harmittaa, kun meni kaunis aurinkoinen päivä hukkaan, mutta vielä enemmän olisi harmittanut, jos olisi mennyt lomapäivä hukkaan. Nythän tästä tuli saikkaripäivä.

Tinnittää

Nyt taisi sitten lopullisesti jäädä tuo tinnitys päälle. Ensimmäinen viikko meni lievästi ärtyneenä odotellessa, että loppuisi jo. Sitten meni kaksi seuraavaa viikkoa todella ärtyneenä odotellessa, että loppuisi jo. Sen jälkeen onkin sitten vaan nautittu jokaisesta hiljaisesta hetkestä, joita on ollut päivittäin, mutta jotka eivät koskaan kestä viittä minuuttia kauempaa. Enkä oikeastaan usko, että tinnitys niinäkään hetkinä on hellittänyt - äänen korkeus on vain hetkellisesti muuttunut vähemmän häiritseväksi.

Pahimpina hetkinä kyllä ihan oikeasti ymmärrän, miksi jotkut ajautuvat jopa itsemurhaan tämän vaivan kanssa. Tämä ei ole lystiä!!!

Onhan mulla ongelma

No niinpä tosiaan on. Olen tekemässä yksityiskohtaista toteutussuunnitelmaa nykyiselle projektilleni. Asiat ovat päässäni melko selkeässä järjestyksessä, mutta kun yritän siirtää ne projektisuunnitelmaa, minulla menee sormi suuhun. Olen ihan tumpelo näissä tämmöisissä asioissa. Tarvitisisin ihan selvästi lisää oppia projektityöstä, dokumentoinninsta ja kaikesta mahdollisesta.

Enpä ole ennen ollut tämmöisessä tehtävässä, jossa näitä kaikkia taitoja pitäisi olla rajattomasti. Tämä on selvä kehittymisen paikka. Ja jotainhan sinne kehityssuunnitelmaan kirjattiinkin tässä taannoin. Mutta juuri nyt epäilyttää, että minulla oli vääristyneet käsitykset osaamisestani ja se olisi pitänyt tunnustaa keskustelussa.

Tiedän olevani itselleni tosi ankara. Ja vaativani lähes mahdottomia, mutta ei se poista sitä pakokauhun tunnetta, jota tässä alan pikkuhiljaa tuntemaan.

Olen jo monta kertaa vetänyt henkeä ja päättänyt tarttua härkää sarvista. Ja sitten vetänyt henkeä uudestaan ja odottanut sitä valaisevaa kokemusta, joka ohjaisi minut oikealle tielle. Ja paskat - ei tässä taida auttaa muu kuin raaka työ.