Ajankulku

Mikähän siinä on, että minä en sitten vaan kertakaikkiaan osaa ottaa lunkisti. Tänään oli taas päivä, jolloin hermoja kiristettiin ihan äärimmilleen töissä ja sittenkin vain istun siellä työpöytäni vieressä kiroilemassa sen sijaan, että lähtisin kämpille rentoutumaan. Päätän lähteä ja sitten jään vielä "vähäksi aikaa" ja ennen kuin huomaankaan työpäivä on tullut täyteen yli äyräidensä. Mitenkä se aika taas niin vierähtikin.

On asioita, joista innostun niin, etten huomaa ajankulkua ollenkaan. On asioita, jotka saavat vereni kuohumaan niin, etten huomaa ajankulkua. On asioita, jotka vaativat niin paljon aivotyötä, etten huomaa ajankulkua. ... Hmm, jääkös jäljelle mitään, jotka takaisivat ajankulun huomioimiseni. Todennäköisesti ei, koska niinäkin päivinä, kun olen aikeissa matkata kotikulmille, minulla pitää olla kalenterihälytys, jotta ehdin junaan. Tai linja-autoon, joka on siis tulevaisuuden kulkuneuvo.

Jos kuluvat tunnit nopeasti niin tekevät päivätkin. Tänään yksikköpalaverissa yksikön päällikkö totesi, että jouluun on vain viisi viikkoa. WHAT! Enkä ole vielä saanut ensimmäistäkään joululahjaa valmiiksi - aloitettuna on sentään useampikin. Nyt kyllä on pakko kysyä, mihin ne syksyn päivät ovat kuluneet, ja mitä olenkaan tehnyt, kun nyt olen tässä tilanteessa, että vain viisi viikkoa aikaa ja niin paljon tekemätöntä työtä.

Ja vuodet - nehän ne vasta kuluvatkin. Itse en tunne vanhenneeni juuri lainkaan, mutta niin vain on karu totuus, että viisikymppiä lähestyy hurjaa vauhtia. Siitä tietenkin pitäisi osata päätellä vanhenneensa, kun lapset ovat kaikki jo täysi-ikäisiä. Vaikka vieläkin hyvin muistan, kun esikoista "haettiin laitokselta kotiin". Mihin ihmeeseen vuodet ovat kuluneet?

Niinpä - aika kulkee emmekä me voi sille mitään. Pitää vain mennä ajanvirran mukana.

Ja nyt minun ajanvirtani päättää tämän tajunnanvirran ja siirtää kehoni käsityöpussukan viereen. Kohti joulua!