Vetää hiljaiseksi

Päivän kotimatka keskeytyi kolaripaikalle. Saavuimme paikalle samaan aikaan ensimmäisten pelastusyksiköiden kanssa. Hetkeä aikaisemmin olisimme vielä päässeet kolaripaikan ohittamaan, mutta nyt edessämme olevat ambulanssit, palo-auto ja muut hälytysajoneuvot katkaisivat liikenteen. Aluksi emme tienneet, kuinka vakavasta tilanteesta on kyse. Liikenne oli tiellä poikki ja päätimme 10 minuutin odottelun jälkeen lopulta kiertää toiselle rinnakkaiselle tielle pienen koukauksen kautta. Kiertotie ohitti kolaripaikan ja ohi ajaessamme näimme, miten auton kattoa nostettiin pois. Pisti hiljaiseksi. Jälki oli sen näköistä, että ensin ajattelimme, että nyt on käynyt tosi pahasti. Mutta lehtiuutisten perusteella kukaan ei kuitenkaan kuollut onnettomuudessa.

Mutta se, mikä hämmästytti, oli ihmisten käyttäytyminen. Autoja pysäytettiin tienvarteen ja tien viereistä kevytväylää pitkin käveltiin pällistelemään pelastustyötä. Mikä meitä aikuisia ihmisiä oikein vaivaa? Tien viereen pysäköityjä autoja oli paljon ja ihmisiä kulki ajotiellä melko runsaasti. Kyllä mekin siinä odotellessamme katsoimme, miten muutama läheltä piti tilanne koettiin. Onneksi lisää peltiä ei kolissut eikä kukaan tiellä juoksennelleista jäänyt alle. Ihmettelen yhä, miksi pelastushenkilöstön ei anneta työskennellä rauhassa ja miksi hälytysajoneuvojen kulkua pitää vaikeuttaa tukkimalla tie.

Kantapään kautta

Minulla on lista asioista, joita haluan tehdä ennen kuolemaani. Tänään tartuin yhteen niistä eli haluuni oppia neulomaan villasukkia. Aikaisemmat yritykset ovat kaatuneet kantapää ongelmiin. Tänään pääsin siitä yli eli sain kuin sainkin jonkinlaisen kantapään aikaiseksi. En kuitenkaan menisi vielä sanomaan, että osaan neuloa sukkia. Ei tämän päiväinen kantapää mikään kaunistus ole, mutta huomattavasti parempi kuitenkin kuin yksikään aikaisemmista yrityksistäni. Virheistään oppii ja nyt jo tiedän, mitä vielä pitäisi tehdä toisin, jotta saisin aikaiseksi nätin kantapään. Tämä tavoite siis saavutetaan kantapään kautta - sitten kun saavutetaan.

Alennusmyynneissäkin tuli sitten tyttären kanssa käytyä. Rahaa paloi n 140 euroa ja sillä rahalla sain itselleni caprit ja kaksi tunikaa, tyttärelle kengät, haaremihousut, mekon, paidan ja alusvaatteita sekä pussillisen neulelankoja tulevia puuhasteluja varten. Tämän kesän alennusmyynti shoppailut oli sitten tässä. Ellen sitten vielä lähtisi itselleni kenkiä metsästämään, kun juuri heitin yhdet avokkaat roskiin loppuun kulutettuna. ;)

Juhannusjuhlista kohti arkea

Juhannuspäivän ilta on vaihtumassa yöksi. Huomenna palataan arkeen sunnuntaista huolimatta. Tytär nimittäin haluaa lähteä alennusmyynteihin ja vikittelee minua mukaansa maksajaksi. Rahanmenoa ei voi estää.

Tänään(kään) en malttanut irrottautua virkkuukoukusta kuin hetkeksi, mutta niin vain sain valmiiksi hartiahuivini. Olisin voinut viettää enemmän aikaa pihakeinussa hyvän kirjan parissa. Yritin, mutta siellä ei tarjentunut olla ilman vilttiä. Olisin voinut viettää aikaani myös pyykkejä silittäen, mutta se ei kuullostanut lainkaan juhannuspäivän askartelulta, joten jätin sen väliin ihan suosiolla ilman sen suurempia harkitsemisia.

Illansuussa pohdiskelin kuinka fiksu veto on puuhastella itselle mieluisia asioita. Pitkät työmatkat, työn ikävät puolet ja takaraivossa jyskyttävä gradun viimeistely eivät ole omiaan vähentämään stressiä, mutta olen mielestäni onnistunut stressin hallinnassa hyvin, koska tytärkin sanoi eilen, että tämä uusi työ ei tunnu stressaavan minua lainkaan niinkuin edelliset. Ja mikäpä siinä onkaan paremmin auttanut kuin mieluisten asioiden parissa puuhastelu: kirjojen lukeminen, käsityöt ja ystävien kanssa seurustelu. Junamatkat voi hyödyntää niin monin tavoin ja minä olen todellakin näin tehnyt.

Hyvää yötä!

Juhannus juhlista jaloin (joulujuhlista kontaten)

Jos on asunut marraskuusta 2003 alkaen Naantalissa, niin eiköhän ollut jo korkea aika käydä katsomassa paikalliset juhannuskokot. Päivällä satoi hieman ja alkoi epäilyttää, jääkö kokot tänäkin vuonna väliin, mutta niinpä vaan iltaa kohden ilma parani. Ja kokot tuli nähdyksi.

Ahdistuksen aavistus

Jos eilen ummetti, tänään ahdistaa. On se hyvä, että on aina joku kriisi meneillään. Ei käy elämä yksitoikkoiseksi.

Osallistuin iltapäivällä työpalaveriin, jonka jälkeen se iski. Se ahdistus. Tuntui yhtä äkkiä, etten halua olla mukana tässä jutussa. Tuntuu, etten selviä niistä tunteista, joita tähän liittyy. Kiukkua, epätoivoa, häpeää,  ahdistusta. Ja kyse on vain työstä! Miksi sitä täytyy työasiaan heittäytyä tunteella? Siksi kun en muuten osaa! Ja siitä syystä sitä sitten aina aika ajoin iskee ahdistus tai vähintään aavistus ahdistuksesta.

No, parilla siiderillä pahin ahdistus tuli tänään hoidetuksi. Ja iltaa jatkoin virkkaamalla neidille eilisen huivin seuraksi pienen ranne"korun". Tässä kuvassa se on juuri virkattuna, mutta käyttöön se tulee "piloille pestynä".

Ja koska vielä on tätä kesäyötä jäljeää ja koska huomenna ei ole työpäivä, siirryn yhdistettyyn vieras-/askarteluhuoneeseen katsomaan, mitä kivaa sitä voisi ahdistuksen ajamiseksi ahertaa.

Ummettaa

Eilinen mahan kipristely ei välttämättä johtunutkaan niistä porkkanoista pelkästään. Tänään, kun vaiva jatkui, totesin, että elämäni toisen kerran teen tuttavuutta ummetuksen kanssa. Säästän teidät likaisilta yksityiskohdilta, mutta kerrottakoon, että pelastautumissuunnitelma on laadittu. Apteekin kautta - luonnollisesti, kun usko luonnollisiin konsteihin ei ole riittävä.

Tänään väkersin loppuun tyttären tilaaman simpukkahuivin. On ilo tehdä jotain, mistä näkee heti, mitä saa aikaiseksi. Kun leipätyö on sellaista, että mitään konkreettista nähtävää ei synny, niin on mukava palkita itsensä näillä käsillä tekemisen aikaansaannoksilla.

Siitä saa pomon tänään kaipaamaa "motivation and satisfaction"ia. Leipätyössä vaikuttavat niin monet sellaiset tekijät ja asiat, joihin en voi itse vaikuttaa. Olosuhteet on annetut, työtehtävät on annetut ja lopputulokset ikävä kyllä "odotetut", joten variaatioihin jää hyvin vähän mahdollisuuksia. Ei pidä kuitenkaan ymmärtää väärin: pidän nykyisestä työstäni. Kaikesta murheesta ja stressistä huolimatta koen olevani oikealla alalla ja tekeväni asioita, joita osaan. Tänään puhuttiin siitä, että olisipa kiva, jos edes joskus asiat menisivät niin kuin niiden on tarkoitus mennä. Ehkä sekin päivä vielä nähdään.

Viime yö meni vatsaväänteissä - toivottavasti tänä yönä saan paremmin nukuttua, vaikka olo ei edelleenkään ole "normaali". Joten ei siis muuta kuin päätä tyynyyn ja unta kaaliin.

Babyporkkanoita - ei kiitos

Vedin siinä sitten puoli pussillista babyporkkanoita aamulla töissä. Ei olisi kannattanut. Olo on ollut erittäin ikävä sen jälkeen. Ensin alkoi tuntua pientä nipistelyä, sitten jo vähän voimakkaampaa kiertelyä ja lopulta maha turposi kivi kovaksi ja olo on yhä sitä mallia, vaikka olen väkisin käynyt sitä porkkanamössöä ulos ajamassa ja ottanut mahalääkettä. On minulla joskus ennenkin tätä laatua vaivaa tullut juuri nimenomaan porkkanoiden kanssa, mutta tänään tuntuu olevan erityisen tiukassa.

Ja ihan kuin ei siinä jo tarpeeksi olisi, niin sittenpä alkoivat vielä kengätkin hiertää. Niin että nyt on sitten komiat rakot kantapäissä ja pää on kipeä pohdinnasta, että millä ihmeen kengillä sitä uskaltaa huomenna töihin lähteä! En tiedä - en todellakaan. Mutta koska kannettavakin tuli jätettyä työpöydälle, on sinne työpaikalle pakko raahatuua! Vai kehtaisiko sitä soittaa ja sanoa olevansa saikkarilla, kun "mitkään kengät eivät mene kipeisiin kantapäihin"? Ei taida kehdata.

Mutta mitä ihmettä teen sille jäljelle jääneelle babyporkkana-pussin puolikkaalle? En minä ainakaan syömään rupea sen pussin sisältöä.

Kehittymisen paikka

Tänään oli meikäläisen kehittymisen paikka eli kehityskeskustelu. Koska kyseessä oli ns. aloittava keskustelu, niin eihän siinä mitään muuta ollut tehtävissä kuin määritellä tavoitteita. Voin jo suoralta kädeltä sanoa, että nykyiselle projektilleni asetetut tavoitteet eivät tule täyttymään. Ei vaikka minä venyisin ihmeeseen. Mutta sinnepä se tavoitteeksi niin vain kirjattiin.

Keskustelu oli samalla itselleni tilaisuus purkaa esille tulleita asioita, jotka ovat vaikuttaneet tavalla tai toiselle työtehtäviini perehtymiseen. Ja kertoa vähän fiiliksistäni. Oliko niillä mitään merkitystä - se on toinen juttu se.

Keskustelun positiivisin anti oli lupa työ-työmatkoihin. Eli saan jonkin verran ja tilanteen mukaan käyttää osan matka-ajastani työn tekemiseen. En todellakaan halua luopua aamu-unistani, mutta ehkä sitä tunnin pari voisi viikossa voittaa tekemällä töitä junassa - silloin kun se on mahdollista. Loistavaa vastaantuloa jo vajaan kahden kuukauden pestin jälkeen.

Kuolemasta Poriin ja äkkiä kotiin

Kuka kumma näitä omituisia paikannimiä on oikein keksinyt. En nyt tarkoita Poria, sillä siinä ei nyt mitään kummallista nimenä ole. Aamusta piipahdimme tyttäreni kummien kesämökillä Lapin Kuolimaassa. Lähistöltä löytyy - luonnollisesti - Surunkylä. Tuttavallisesti puhumme kummien Lapin mökistä Kuolemassa. Kyseessä on kuitenkin entinen Lappi Tl eli nykyisin osa Raumaa.

Kun ajelimme sitten kohti Poria poikkeuksellisesti pienempiä teitä pitkin, löytyi lisää mielenkiintoisia paikkoja - ei onneksi yhtä surullisia. Mistä lienee saanut nimensä kylä nimeltä Murtamo? Entäpä järvi nimeltään Lutanjärvi, jonka ohi kulkevan tien poskessa oli ilmeisesti kylän nimeen viittaavaa kyltti Lutta. Kartan mukaan lähistöltä pitäisi löytyä myös Paskaärvi. Ei ole kirotusvire - ei ollut jiitä, ellei sitten ole kartasta tippunut tiehensä.

No, Poriin päästiin ja melko pikaisesti lähdettiin kotimatkalle. Porissa kun ei kuulema ole mitään järkeä pysytellä kauan. Sanoi poikani, joka on asunut siellä hieman vajaan vuoden.

Pusulointia

Tänään olimme sukuloimassa Pusulassa eli tiivistetysti harrastimme Pusulointia. Pidän kovasti tästä kehittämästäni (tai luulen sen kehittäneeni ihan itse) uusiosanasta, koska sillä voi näppärästi kuvailla kahta asiaa: paikkaa ja tapahtumista. Hieno sana.

Talviturkki tuli heitettyä 17 asteisessa Saarijärvessä. Ilman lämpötila taisi uintihetkellä olla melko lähellä samaista astemäärää. Ensimmäinen käväisy oli hyvin pikainen, mutta kahdella seuraavalla käynnillä tuli jo ihan oikeasti uituakin. Kun uintien välillä kävi lämmittelemässä Rolandin lämmittämässä saunassa, olo tuntui autuaalliselta. Tänään minä olin ainoa, joka uskaltautui veteen. Isäni serkku Birgit, joka on kova uimaan, jättäytyi rannalle sateen takia. Pelkäsi varmasti kastuvansa ennen veteen menoa. Vettä tosiaan tuli taivaalta, mutta ei se minua haitannut.

Innostuin viime vuoden Pusuloinnilla luontokuvaamisesta. Roland on siinä lajissa oikea mestari! Mutta on hänellä mestarin vehkeetkin eli kuten tytär huokaisi "Ihana putki!". Tälläkin reissulla tuli otettua muutamia kuvia. Ei mitään mestarin otoksiin verrattuna, mutta toivon oppivani koko ajan jotain uutta. Ja luonnollisesti haaveilen paremmasta kamerasta - sitten joskus.

Merkillinen päivä

Tämä oli taas yksi niistä vallan merkillisistä päivistä, jolloin tunneskaalassa liikutaan ääripäästä toiseen.

Ilta alkoi mukavasti Raision Kesäteatterissa "Kuin telkkä pöntöstä" esityksen ensi-illasta. Esitys oli hauska. Nauroin jälleen kerran pääni kipeäksi. Toiset sanovat nauravansa vatsansa kipeäksi, mutta minulla se on kyllä pää, johon se kolahtaa. Olen itse diagnisoinut tämän johtuvan siitä, että unohdan hengittää nauraessani ja siksi päätäni alkaa jomottaa. Mutta palatakseni esitykseen. Se oli niin hyvä, että melkein tekisi mieli mennä katsomaan se toisen kerran, kunhan esitys on hieman hioutunut. Minähän en yleensä käy ensi-illoissa, mutta tein poikkeuksen, koska esitys oli vanhan lukioaikaisen luokkakaverini ensiohjaus. Ja hyvä ohjaus olikin!

Ilta sitten jatkui murheellisimmissa merkeissä. Poika soitti ja kertoi ystävänsä menehtyneen viime yönä liikenneonnettomuudessa. Poika, joka on yleensä hyvin vähäpuheinen, puhui ja puhui. Huomasi, että ystävän poismeno oli kova paikka, vaikka he eivät ihan lähimpiä ystäviä olleetkaan. Kenellepä ei olisi. Itsellenikin tuli kyyneleet silmiin, vaikken kuollutta nuorta tuntenutkaan. On aina hyvin surullisista kuulla nuoren ihmisen menehtyneen. Hyvin pelottavaa, että omien lasten ystäviä kuolee. Aina välillä sitä on sydän syrjällään huolesta, miten omat lapset voivat. Aina on pieni pelko, mitä viestiä keskellä yötä soiva puhelin on välittämässä. Toistaiseksi olen aina selvinnyt säikähdyksellä, mutta jälleen jouduin toteamaan, että elämä on hyvin arvaamaton.

Juuri nyt ei tunnu uni tulevan, kun mietin, olisiko minun vielä pitänyt jatkaa puhumista poikani kanssa. Jäikö hänelle vielä jotain, jota olisi halunnut kertoa? Olinko riittävästi tukena?  Sanoin puhelun lopuksi, että hän voi soittaa, jos on sellainen olo, että haluaa jutella vielä lisää. Toivottavasti hän soittaa eikä jää yksin ajatuksinensa.

Sateesta aurinkoon

Iltapäivällä, kun töissä siirryin ulkokautta palaveriin korttelin toiseen päähän, varoitteli työkaverini auringonpistoksen vaarasta. Kun sitten vihdoin olin valmis lähtemään kävelemään kohti Pasilan asemaa, ulkona satoi vettä. Mitä ihmettä? Mihin se aurinko oli hävinnyt? Ei muuta kuin ratikan kyytiin ja sateenvarjoa kassista kaivamaan.

Mutta mitä lähemmäksi Turkua juna puksutteli, niin sitä aurinkoisemmaksi keli muuttui. Ja niinpä lopulta kotiuduin aurinkoiseen Naantaliin. Ja vähän haikeana siinä vähän vaille puoli kahdeksan illalla tuumasin, että en ehdi näistä kesän aurinkoisista illoista juurikaan nauttimaan. Ja jos nyt vielä sattuu tulemaan oikein kaunis kesä, niin haikeuteni siitä sitten vain kasvaa syksyä kohti. Samoin mietin myös sitä, miten ihmeessä sitä syksyn sateissa jaksaakaan tätä rumbaa. Tai kun tulee talvi ja junat hyytyy matkalla. Pitänee ottaa enemmän matkalukemista ja paksumpi peitto talven varalle reppuun sitten kun sen aika koittaa.

Eilen kuuntelin junassa kahden nuoren kanssamatkustajan keskustelua pitkän tähtäimen suunnitelmista. Toiselle neljä kuukautta oli pitkä aika ja jos jotain oli tarkoitus tapahtua sen jälkeen, ei sitä kannattanut vielä miettiä. Toisella taas tuntui olevan suunnitelmia jo vuodelle 2012 asti. Ei siis mitenkään ihmeellistä, jos minä jo nyt keskellä kauneinta kesää pohdin, mitä pitää työmatkareppuun tunkea syksyn tullessa.

Hysteria

Tänään se iski. Iltapäivällä. Kesken työpäivän. Ei voinut muuta kuin nauraa hysteerisesti. Kun mikään ei mennyt niin kuin piti ja mitä pidemmälle päivä kului, meni entistä huonommin. Eihän siinä voinut kuin nauraa. Nauraa hysteerisesti ja samalla toivoa heräävänsä siitä painajaisesta. Toistaiseksi herätystä ei ole saavutettu, joten huomenna sama p***a siellä odottaa poimijaansa. Tulee mieleen ajat palkanlaskijana: aina palkat niskassa ja nilkat p****ssa.

Monessa keitossa keitetty ja vielä jaksaa kiehua. Minä siis. Minkäs sille voi, kun on luonteeltaan tällainen kuumakalle.

Huomenna on P-A-K-K-O olla parempi päivä, sillä pääparkani ei kestä toista hysteria-päivää. Mitä enemmän nauran, sitä todennäköisemmin saan migreenikohtauksen. Tänään siltä vältyttiin, joten nokka kohti uutta päivää toiveet korkealla.

Hylakääntyneet

Word se jaksaa yllättää kerta toisensa jälkeen. Tänään Wordin oikolukuohjelma ei pitänyt sanasta "hylkääntyneistä" ja esitti seuraavat korjausehdotukset: "hylkyääntyneistä"/"hylakääntyneistä"/"hylaääntyneistä". Mitä ihmeen sanoja nuo ovat olevinaan? Kannattaa siis olla tarkkana käyttäessään kyseistä ohjelman tarjoamaa ominaisuutta. Toisaalta - on siitä joskus ollut iloakin. Olin tässä taannoin laittamassa työkaverille viestiä ja tarkoituksenani oli päättää viestini sanoihin "Pikaista paranemista". Silloin oli hyvä, että Word halusi tarkistaa, oliko tarkoituksenani todellakin kirjoittaa "Pikaista panemista".

Olen joskus aiemminkin hämmästellyt suomenkielisen oikoluvun sanastoa. Mistähän se on oikein kasattu? Tai kukahan sitä on ollut kasaamassa? Toisinaan korjausehdotukset ovat aivan päättömiä - kuten tänään - ja toisinaan ohjelma ei ymmärrä puuttua ilmiselviin koritusvireisiin. Mutta en ole vielä luopunut oikoluvun käytöstä kokonaan. Yleensä annan sen tarkistaa hetken aikaa ja sitten peruutan lannistuneena koko toiminnan.

Mutta onhan se hienoa, että ohjelmissa on olemassa ominaisuuksia, vaikka tosiasia onkin, että suurin osa käyttäjistä käyttää vain pienen pientä osaa ohjelman tarjoamista ominaisuuksista ja toiminnoista. Tämän ymmärrän, sillä en itsekään taatusti osaa kaikkea ja monen hienouden olen löytänyt sattumalta tai kuullut kaverilta. Sellaista gurua tuskin löytyykään, joka osaa Office ohjelmien kaikki hienoudet. Tai jos löytyy, ilmoittautukoon heti.


Jälkikäteen kuitenkin oivalsin jonkinlaisen järjen nimeenomaan tuossa otsikossakin esittämääni ehdotukseen: se on luonnollisesti muokattu laktoosi-intolerikon tarpeiden mukaisesti - minähän käytän joko laktoosittomia tai vähälaktoosia eli niin sanottuja HYLA tuotteita! Tiedättehän muuten, että HYLA on Valion omistama tuotemerkki, vaikka hyla-tuotteista kansansuulla puhuttaessa usein viitataan kaikkiin vähälaktoosisiin tuotteisiin valmistajasta riippumatta.

Olenko minä siis otsikossa mainittu hylakääntynyt, kun olen vaihtanut maitoni hyla-maitoon?

Päivän urakka

Viime aikaisen passiivisuuden vuoksi olin varannut kaksi peräkkäistä tuntia salilta. Ei olisi taaskaan pitänyt! Ensinnäkin, flow:ssa ollut käynyt varmaan vuoteen ==> ihan sika hiki. Sen perään tunti afroa, joka muutenkin ottaa koville ==> melkein henki pois.

Mitä tästä sitten taas seuraa? Huominen cycling tuli peruttua - kropalle on annettava aikaa toipua tästä tämän päivän järjettömyydestä! Varasin sitten lihaskuntotunnin keskiviikkolle.

Tämä "kaukotyöskentely" kyllä haittaa ainakin minun pyöräily-harrastusta. Taas on kulunut tovi siitä, kun viimeksi pääsin pyöräily tunnille. Tänään se olisi ollut mahdollista, mutta ajattelin, että tänään jotain muuta ja huomenna sitten. Ei olisi taaskaan kannattanut ajatella!

Nyt enää vain ihmettelen, miten saan itseni huomenna heräämään kellon soidessa 04.20. Onneksi on myöhäisempiäkin junia, jos sattuu uni voittamaan herätyskellon. Mutta monkkina minua tietysti sitten ketuttaa, kun suunniteltu aikataulu menee pieleen. Ei olisi taaskaan pitänyt liikaa suunnitella!

Ei turvota!

Olen onneni kukkoilla. Jalat eivät ole turvoksissa. Kun vihdoin viimein annoin periksi ja kävin lääkärissä anomassa helpotusta tuskaani =>kun sitten vielä hain apteekista lääkärin määräämät pillerit => kun sitten vihdoin viimein nautin aamupalan ohessa yhden nesteenpoistopillerin ==> niin nyt on oikein mukava olla! Vasta kahden aamupalan jälkeen!!!

Tulee mieleeni eräs ystäväni, jolla on jos jonkinlaista kremppaa, mutta lääkäriin ei sovi mennä, kun se olisi heikkouden myöntämistä. Mitään lääkkeitä hän ei nyt ainakaan ala syömään, kun siitähän menisi maine. Melkeinpä itsekin sorruin tähän ajatukseen. Vaan onneksi järki voitti ja olotila on nyt suorastaan taivaallinen.

Siitä ilosta kävin tänään tanssahtelemassa salilla. Voi miten sattuikin olemaan yksi suosikkiohjelmistani - ensi sunnuntaina onkin sitten eri ohjelma. Tälle kesälle kun ei ole mitään ylemmän tahon määräämään ohjelmistoa, vaan vetäjät saavat itse valita ohjelmat. Olin tosi tyytyväinen.

Iltapäivällä kävimme mieheni isän syntymäpäivillä. Hänen kerrostalon pihalla jäimme katsomaan hämmentyneinä salaman iskemää kuusta. On siinä ollut kovat voimat pelissä. Onneksi kukaan ei ollut pihalla juuri silloin, kun isku on tullut. Kuusi on haljennut ja on ihme, että se ylipäätänsä on vielä pystyssä. Puu tullaan kuulema kaatamaan lähipäivinä.

En ole itsekään ukkosen suurin ystävä. Oma mummoni minut lapsuudessani pelotteli aivan mahdottomaksi. Olen toki myöhemmin päässyt pahimpien pelkojeni yli, mutta en vieläkään ole mielelläni yksin kotona ukonilmalla. Ja öisiä ukkosia inhoan yli kaiken!

Aamulla väkersin intoa piukassa "kevätpiponi" parissa. Ei ollut matkaan lähtemistä ennen kuin pipo oli kasassa ja kukka napitettuna. Juuri nyt on aivan mieletön himo kokeilla ja tehdä käsillä kaikenlaista. Saa nähdä, kuinka kauan hartiani tätä intohimoa kestävät. Oireita on jo tullut ja nyt, kun salille ehtii h-a-r-v-o-i-n, on jumiutumisen vaara suuri. Aamun aikaansaannosta esittelen näpertely-blogissani.

Kohta nukkumaan, jotta jaksaa huomisen etäpäivän ahertaa. Etäpäivästä on se lisäilo, että silloin ehtii salille. Huomisellekin olen kaksi perättäistä tuntia varannut (flow & afro). Toivottavasti ei tule mitään yllätyksiä ja pääsen salille menemään.

ps. kovia kärsinyt puu kaadettiin 26.7. ja vain kanto jäi jäljelle

Suku on paras

Tänään olimme isäni serkun ja hänen vaimonsa 130-vuotisjuhlilla. Vaimo täytti 65 vuotta pari päivää sitten ja serkun juhlapäivä on elokuussa. Paikalla oli pieni joukko sukulaisia ja ystäviä. Tunnelma oli leppoisa ja päivänsankarit nauttivat olostaan.

Olen jotenkin omituisen suku-hurahtanut ihminen. Minusta on aina ollut mukava kulkea vanhempieni mukana sukuloimassa ja olen yrittänyt omia lapsianikin tutustuttaa laajaan sukuunsa. Isälläni, vaikka on ainoa lapsi, on niin laaja suku, etten pysty nimeään hänen serkuistaan kuin osan. Joitain serkuista en ole koskaan nähnytkään ja joidenkin kanssa olen itsekin aktiivisesti tekemisissä.

Itselläni on elossa vielä 8 serkkua. Yhtä en ole nähnyt 20 vuoteen, mutta muut on tullut tavattua viimeisen puolen aikana ainakin kertaalleen. Oma tytär yksi ilta suri sitä, että hänellä ei ole kuin 3 serkkua. Samaan suruun meni sitten vielä sekin, ettei ole ainuttakaan tätiä. Kunpa huomaisivat, että vaikka tuota ihan lähintä sukua ei niin paljon olekaan, niin sukua riittää ympäri Suomea. Ei olisi hänelläkään niin yksinäinen olo.

Huomenna on tiedossa lisää sukulointia. Menemme mieheni isän syntymäpäiville. Hänelle ei tule mitään tasavuosia, mutta ikää on kunnioitettavan paljon, joten syytä juhlaan on. Ja ensi viikonloppuna on tarkoitus mennä kyläilemään isäni "Ruotsin serkun" luona, joka on Suomessa kesälomailemassa. Minulle siis melkein "serkku", kuten Ruotsin serkun sisko minulle aina välillä soittaessaan itsensä esittelee.

Ja toivottavasti myös toteutuu kesälle suunnittelemani serkkukierros. Se vasta olisi hienoa se!

Onks pakko jos ei tahdo?

Lipsahti perjantai vallan kokonaan ohi. Vietin etäpäivää varsin tuskaisen oloisena. Jo aamusta tuntui siltä, että kaikki ei ole kunnossa. No ei ollutkaan. Aamupäivän aikana poskiontelot alkoivat viestiä, että turvoksissa ollaan. Ja siitähän seuraa särkyä ja ikävää oloa.

Minulla ei nyt tunnu olevan paras mahdollinen viikko. Siksipä jäinkin istumaan apaattisena television viereen ja annoin toosan pauhata, vaikka ei sieltä mitään kunnollista katsottavaakaan tullut. Kunhan istuin ja annoin poskionteloideni pullottaa rauhassa. Mokomatkin! Vuosikymmenet olen niiden(kin) kanssa kituutellut - joinain vuosina tulehduksesta toiseen, joskus on sentään mennyt paremmin. En usko, että nyttenkään varsinainen tulehdus pukkaa päälle. Olen ehkä haistellut/maistellut jotain, mikä turvottaa limakalvoja ja pullotus johtuu siitä.

Herrijee miten kremppa ihminen minä olenkaan. Milloin mikäkin osa kropasta prakaa ja kun saa yhden vaivan hoidettua, alkaa toinen. Tätäkö se vanheneminen on? Onks pakko (ikääntyä) jos ei tahdo?

Migreeni!

Eilisillan Billy Idol konsertti, joka sinänsä oli elämys, aiheutti minulle varsin tuskaisen aamun. Jo illalla ajattelin, että siitä valojen räiskeestä ei hyvää seuraa. Ei seurannut, ei. Heräsin aamulla viiden aikaan siihen, että päätä hieman jomotti. Jos olisin ollut viisas, olisin silloin ottanut lääkkeen. Mutta kun en ollut, en.

Kun vihdoin nousin hotellihuoneen pehmoisesta sängystä, sain itseni juuri ja juuri raahautumaan suihkuun. Suihkun jälkeen oli pakko piipahtaa lääkelaukulla ja painua takaisin sänkyyn. Aivan järkyttävä migreenikohtaus! Sitkeästi yritin hetken lepäilyn jälkeen käydä aamupalalla. Siitä jäi puolet lautaselle ja paluu hotellihuoneeseen sujui toivoen, että se toinen puolikas pysyy sisällä. Ei muuta kuin lisää lääkettä ja pää tyynyyn.

Onneksi kohtaus meni ohi parissa tunnissa ja pienellä lääkityksellä.

Olen enemmän kuin kateellinen niille henkilöille, joilla ei tätä vaivaa ole ja vielä kateellisempi niille, joiden päätä ei koskaan särje. Jos on jo pelkässä päänsäryssä sietämistä, niin migreenikohtaus onkin sitten ihan jotain muuta. Tänään päättyi parin vuoden kohtaukseton putki. Tästä putkesta olenkin ollut enemmän kuin onnellinen.


Huomenna on etäpäivä. Se tarkoittaa sitä, että junassa ei tarvitse matkustaa ja aamulla saa nukkua pidempään. Elämän pieniä iloja.

Kävin tänään työterveyslääkärillä yhden pienen vaivan takia. Lääkäri kovasti hämmästeli työmatkani pituutta ja tuumasi sitten "Kyllä täytyy Naantalista pitää, että viitsii tuollaisen työmatkan tehdä. Vai onko se sittenkin niin että pidät niin paljon työnantajastasi." Hyvä kysymys: kummasta pidän enemmän. Vastaus taitaa kuitenkin olla niinkin yksinkertainen kuin karu totuus siitä, että rahaa saa vain työtä tekemällä eikä mielenkiintoista työtä ole tällä seudulla tarjolla. Joten lienee sitten tuo jälkimmäinen toteamus lähempänä totuutta.

Huh kun uuvuttaa

Ensimmäistä kertaa tämän uuden työurani aikana tänä aamuna ketutti nousta. Herätys 5.10 - totta hitossa sitä mielellään jatkaisi unia vielä tunnin tai pari. No, nukuinhan minä junassa, mutta se ei taida sittenkään täysin korvata yöunen vajaavaisuutta.

Olin tänään sekä väsynyt että ärsyyntynyt koko päivän. Mieluimmin olisin ollut yksinäni jossain pimeässä kopissa ja puuhastellut siellä omiani. Mutta eihän sellainen avokonttorissa onnistu. Omiin maailmoihini yritin päästä istumalla kuullokkeet korvilla, mutta ei sillä täysin ulkopuolista maailmaa saa pois suljetuksi. Varsinkin kun niillä työtovereilla välillä oli minulle ihan oikeaa asiaa, ja tulivat sitten koputtelemaan ellen kuullut "särmien yli huutelua".

Kotimatkalla junassa totesin seuralaiselleni, että huomenna on parempi päivä. Eihän sitä nyt kahta huonoa päivää voi olla perätysten. Varsinkin kun huomenna on tiedossa Billy Idolin konsertti, jonne en tiennyt haluavani mennä enkä siis myös tiennyt meneväni ennen kuin vanha työtoveri soitti ja tarjosi lippua. Joskus sitä on hyvä heittäytyä virran vietäväksi ja niinpä tartuin tilaisuuteen. Tosin juuri nyt tuntuu niin uuvahtaneelta että ihan pelottaa miten jaksan, mutta toivottavasti saan ensi yönä nukutuksi kunnolla ja olen näin ollen elämäni terässä huomenna.

Huomenna on sitten ihan turha odottaa blogipäivityksiä. Huomenna keskitytään Idoliin ja jatketaan tätä sitten torstaina. Näihin tunnelmiin...

Huh helpotus

Eilinen hässäkkä verkkopankin kanssa on muisto vain. Ilmeisesti olin vain itse onnistunut lukitsemaan käyttäjätunnukseni. TOSIN pieni epäilys jäi, että lukkiutuminen johtui kolmannesta osapuolesta. Työtoverin kehotuksesta nyt hetken seurailen tilannetta. Jos vastaava tilanne tulee vastaan, pitää nykyinen käyttäjätunnus kuolettaa ja tilalle hankkia uusi. Kyllä elämän siirtyminen nettiin tekee elämästä vaikeaa!

Aamulla matkasin töihin vanhan työkaverini kanssa, jolta sain idean uuden blogin perustamisesta lukuharrastukseni tiimoilta.Tässä uudessa blogissa ei vielä ole ainuttakaan kirjoitusta, mutta odotan innolla, että pääsen sitä päivittelemään. Tästä tulee hauskaa!

Elonmerkkejä

Ehkä jo parin ystävällisen hämmästelyn jälkeen olisi jälleen syytä päivittää tätä blogia. Kiitos teille uteleville. Ei - en ole kuollut, olen vain ollut kiireinen.

Juuri eilen juhlittiin vanhemman tyttäreni valmistumista lähihoitajaksi. Perjantai-iltana juhlia valmisteltaessani hermojeni ollessa koetuksella, tyttäreni totesi "älä stressaa, ei nämä mitkään nobel-juhlat ole". Mielestäni nämä juhlat olivat monin tavoin merkityksellisemmät. Onhan se äärimmäisen hienoa, että oma lapsi valmistuu ammattiin ja vieläpä sellaiseen ammattiin, jonka tuntee omaksensa. En pysty tähän hätään keksimään yhtään ammattia, joka tyttärelleni paremmin sopisi.

Mutta siis palattakoon tähän viime viikkojen hiljaisuuteen. Jotenkin ne vain ne toukokuun loppupuolen päivät johonkin katosivat. Tai siis päivät olivat ja menivät ja minä en vain kerta kaikkiaan löytänyt aikaa enkä energiaa blogin päivittämiseen. Luonnollisesti vielä rasittaa tämä työmatkailu, vaikka siihen onkin jo alkanut tottua. Ja hetken aikaa oli jo mielessä, että ei tätä blogia ketään kaipaa. No, nyt on kaivattu ja nyt tätä taas päivitetään. Toivottavasti.

Yksi kommellus tältä päivältä. Tuoreena pankkilaisena jouduin toteamaan, ettei suutarin lapsella ole kenkiä. Piti tuossa illan suussa käydä tarkistamassa nuoremman tyttären pankkitilin saldo (tyttären pyynnöstä), vaan eihän minun verkkopankkitunnukset toimineetkaan. Ei niillä päässyt verkkopankkiin eikä mihinkään muuhun verkosta löytyvään palveluun (kuten Kelaan). Soitin verkkopankin automaattiseen palveluun, josta voi tarkistaa seuraavan tunnuksen järjestysluvun. Annettuani käyttäjätunnukseni automaatti pyysi mielestäni oikeaa "seuraavaa vapaana olevaa tunnusta", mutta kun syötin sen, automaatti ilmoitti jotain niin huolestuttavaa kuin että palvelu ei ole käytettävissäni. Siinä vaiheessa sydän nousi kurkkuun ja sitten piti hypätä autoon ja lähteä pankkiautomaatille tarkistamaan, onko minulla enää rahaakaan pankkitilillä. Rahaa tuntui vielä olevan - helpotus - mutta huomisaamuna on siis ryhdyttävä tätä sotkua selvittelemaan. Mitenköhän senkin hoidan, kun asiakaspalveluun on tunnistauduttava verkkopankin käyttäjätunnuksella ja seuraavalla vapaalla tunnuksella. Tästä tulee vielä hauskaa! (Suoraan sanoen ei naurata ollenkaan)