Merkillinen päivä

Tämä oli taas yksi niistä vallan merkillisistä päivistä, jolloin tunneskaalassa liikutaan ääripäästä toiseen.

Ilta alkoi mukavasti Raision Kesäteatterissa "Kuin telkkä pöntöstä" esityksen ensi-illasta. Esitys oli hauska. Nauroin jälleen kerran pääni kipeäksi. Toiset sanovat nauravansa vatsansa kipeäksi, mutta minulla se on kyllä pää, johon se kolahtaa. Olen itse diagnisoinut tämän johtuvan siitä, että unohdan hengittää nauraessani ja siksi päätäni alkaa jomottaa. Mutta palatakseni esitykseen. Se oli niin hyvä, että melkein tekisi mieli mennä katsomaan se toisen kerran, kunhan esitys on hieman hioutunut. Minähän en yleensä käy ensi-illoissa, mutta tein poikkeuksen, koska esitys oli vanhan lukioaikaisen luokkakaverini ensiohjaus. Ja hyvä ohjaus olikin!

Ilta sitten jatkui murheellisimmissa merkeissä. Poika soitti ja kertoi ystävänsä menehtyneen viime yönä liikenneonnettomuudessa. Poika, joka on yleensä hyvin vähäpuheinen, puhui ja puhui. Huomasi, että ystävän poismeno oli kova paikka, vaikka he eivät ihan lähimpiä ystäviä olleetkaan. Kenellepä ei olisi. Itsellenikin tuli kyyneleet silmiin, vaikken kuollutta nuorta tuntenutkaan. On aina hyvin surullisista kuulla nuoren ihmisen menehtyneen. Hyvin pelottavaa, että omien lasten ystäviä kuolee. Aina välillä sitä on sydän syrjällään huolesta, miten omat lapset voivat. Aina on pieni pelko, mitä viestiä keskellä yötä soiva puhelin on välittämässä. Toistaiseksi olen aina selvinnyt säikähdyksellä, mutta jälleen jouduin toteamaan, että elämä on hyvin arvaamaton.

Juuri nyt ei tunnu uni tulevan, kun mietin, olisiko minun vielä pitänyt jatkaa puhumista poikani kanssa. Jäikö hänelle vielä jotain, jota olisi halunnut kertoa? Olinko riittävästi tukena?  Sanoin puhelun lopuksi, että hän voi soittaa, jos on sellainen olo, että haluaa jutella vielä lisää. Toivottavasti hän soittaa eikä jää yksin ajatuksinensa.