Elämää maskin alla

Kolme viikkoa uudessa työssä takana. Ei ihan päivittäisiä matkoja konttorille ja takaisin julkisilla, mutta maskin käyttö on tullut enemmän kuin tutuksi. 

Silmälasien kanssa oli aluksi vaikeuksia. Väkisin meinasivat huurustua. Piti opetella kantapään kautta, miten asetella maskin ja silmälasit, jotta huurustumista ei tulisi. Mutta aika nopeasti opin kikat. Maskin nauhat ristiin korvantaakse ja lasit riittävän alas. 

Työmatkoilla käytän maskin kotoa työhuoneeseen ja päinvastoin. Työpaikalla ei ole vielä käytetty maskeja, kun meitä on niin vähän siellä paikalla mutta ehkä pitäisi ottaa sielläkin käyttöön yhteisissä tiloissa. Koronan kanssa ei ole leikkimistä!

Yllättävän paljon edelleen näkee ihmisiä ilman maskeja. Toisilla on varmasti perustellut syyt olla käyttämättä, mutta onkohan joukossa vain niitä välinpitämättömiä tai niitä, jotka ajattelevat, etteivät sairastu vaikka mikä olisi. 

Metrossa huomaan vilkuilevani alta kulmain näitä maskittomia. Bussissa en niinkään, kun siellä ollaan kuitenkin pimeämässä tilassa. Niin, päiväthän lyhenevät koko ajan ja pimeää on sekä töihin lähtiessä että töistä tullessa. Bussin valaistus ei ole niin kirkas ja ihmiset istuvat suurin osa naama samaan suuntaan niin ei senkään takia näe, onko kanssamatkustajalla maski vai ei. 

Itse ensin ajattelin, että mahtaako maskin käyttö ruveta jossain kohtaa ahdistamaan, mutta eipä oikeastaan. Yhden kerran tuli olo, että nyt voisin jo kyllä riisua ja alkaa hengittämään kunnolla, kun työpäivän jälkeen menin asioille Helsingin keskustaan ja kiersin useamman liikkeen asioitani hoitaessa. Kotiin päästessä olin enemmän kuin iloinen päästessäni maskista eroon. Johan sen alla oli ruvennut hiostamaankin, kun tuli käveltyä enemmän kuin aikoihin niitä asioita hoidellessa. 

Ei ole lasit tällä kertaa huurussa

Toinen missä tulee otettua maskia välillä pois, on tuo Luovan kirjoittamisen kurssi (tästä toisessa blogissa enemmän). Kun siellä lukee omia kirjoituksiaan ääneen, on varsinkin pidemmän tekstin ollessa kyseessä, helpompi lukea ilman maskia. Lyhyitä runoja luettaessa maski ei haittaa. 

Toivottavasti tämä korona-aika joskus päättyy ja päästään palaamaan uudenlaiseen normaaliin. Onhan tämä aika hurja vuosi ollut ja rajoituksia on ollut, mennyt ja taas uudelleen tullut. Toivotaan, että itse säilyy ilman koronaa. Perjantai-illalla viimeisen työpalaverin aikana yhtä äkkiä tuli tunne, että lämpö alkaa nousta. Soitin Kultaisen Noutajan paikalle, kun busseissa ja metroissa muistutellaan, että oireisena ei saa tulla kyytiin. Kotiin kun pääsin ja mittasin, niin olihan se lämpö koholla. Onneksi oli pelkkä säikähdys. Nyt sunnuntaina olo on jo ihan ok. 

Valinnan vaikeus

 Elämä on. Valintoja.

Olen valinnut vaihtaa työpaikkaa. Jännittävää. Kun vanha on jo pidemmän aikaa tuntunut raskaalta, niin onhan siinä jotain vikaa. Vaikka sinänsä itse työtä rakastan, on ympäristö ja olosuhteet tehneet tilanteesta niin raskaan, että muutin jopa salasanani "työ jota vihaan" koodatuksi. Itse asiassa kun katsoin salasanojani taaksepäin (tiedän, ei niitä saisi mihinkään ylöskirjoittaa) huomasin salasanojen jo jonkin aikaa viestivän, ettei kaikki ole kunnossa. 

Miksi sitten en tehnyt tätä valintaa aikaisemmin? Ehkä pelko oli suurin yksittäinen tekijä. Saavutin nyt syksyllä mediaseksikkään 55 vuoden iän. Koko ajan hehkutetaan ikärasismista ja siitä, miten 55-vuotiaiden on vaikea työllistyä. Ehkä pelotti, että hakemisesta huolimatta en kelpaisi mihinkään ja kuinka se olisi lannistavaa. Niin paljon on saanut lukea siitä, miten ikäiseni ihmiset ovat lähettäneet lukuisia hakemuksia ilman tulosta. Tai että olisi edes vaivauduttu vastaamaan. 

Toiseksi voinen mainita laiskuuden. Työn hakeminen tarkoittaa CV:n päivittämistä, työpaikkojen selaamista, hakemusten kirjoittamista. CV:n päivittämistä olin suunnitellut jo kauan. Ja aina vaan todennut, etten jaksa. Kun minulle oli se sellainen tylsä perinteisen mallinen ja tiesin, että haluan tehdä siitä enemmän näköiseni mutta miten. Sitten lopulta kesäloman jälkeen sain aikaiseksi ryhtyä tuumasta toimeen ja käyttäen canva.com alustaa tein itselleni uuden visuaalisemman CV:n, joka oli näköiseni. Ainoa ongelma oli, ettei minulla ollut kunnon CV-tason kuvaa itsestäni mutta siiten päätin olla hurja ja ottaa riskin laittamalla siihen kuvan, joka ehkä enemmän kuvaa luonnettani. 

CV:hän toimi. Sain työpaikkahaastatteluja, mutten vielä töitä. Eli päivä, jolloin tein päätöksen lähteä, valitsin lähteä tyhjän päälle ja keskittyä hetkeksi kirjoittamiseen. Aikamoinen valinta muttei eka kerta elämässäni. Nyt tänään tiedän paremmin. Tiedän tai ainakin aavistan, mikä minua odottaa. Ja se saa tämän valinnan tuntumaan juuri oikealta. 

Muistan, miten yksi vanha työkaveri kerran sanoi minulle, ettei hän ole niin rohkea kuin minä. Minä olin juuri hetkeä aikaisemmin ihmetellyt, miksi hän yhä vaan on siinä samassa työpaikassa, vaikkei viihdy siellä. Toisenkin kerran muistan kuulleeni kollegan sanovan minulle "olet sinä rohkea", kun tuolloinkin tein valinnan lähteä pois työstä, jossa en viihtynyt. Juuri tänään mietin, että olenko erityisen rohkea sittenkään lähtiessäni aina karkuun. Koska voisihan sekin olla valinta, että jää ja yrittää muuttaa olosuhteita. Eli olenko sittenkin pelkuri. Ja mikä ihme minussa on vikana, kun en viihdy missään. 

Toisaalta voin ihan vilpittömästi sanoa, etten usko vähääkään sellaiseen, että kärsimys kirkastaisi kruunun. Jokaisella pitäisi olla rohkeutta valita toisenlainen tie, jos työelämä uuvuttaa. Muistan erään kerran kysyneeni ilmiselvästi masentuneelta ystävältä, että onko hän harkinnut käyvänsä keskustelemassa työterveydessä, joska saisi sairauslomaa tai vaikka jotain mielialalääkkeitä. Ystävä suorastaan kauhistui. Ei hän nyt mitään pillereitä ja heikkouden merkkihän sairauslomakin olisi. Eli hän valitsi pysymisen kärsimyksessä, koska ajatteli olevansa muutoin heikko.

Mitä pahaa on olla heikko? Suomalainen luterilainen katsantokanta on selvästikin jotain sellaista kuin "kärsi ja tee työsi". Olisiko jo aika napauttaa nyrkillä pöytään ja muuttaa ajattelumaailmaa. Kenenkään, ei kenenkään, ei pitäisi joutua kärsimään työssään, koska työhön käytämme suurimman osan valveillaoloajastamme. Paitsi ne, joilla ei ole töitä, ja joilla työn puuttuminen on kaikkea muuta kuin oma valinta. Mutta jotain valintoja hekin voivat arjessaan tehdä. 

Kyllä on valitseminen vaikeata. Enkä ole varmaan ainoa, joka epäröi valintoja tehdessään. Ihailen niitä henkilöitä, joille valinnan tekeminen on helppoa. Joilla on uskoa itseensä ja asioiden järjestymiseen. 

Uuden äärellä

Joskus huonot asiat voivat kääntyäkin hyväksi. Joudun ensi viikolla tekemään päätöksen, joka todennäköisesti joidenkin mielestä on huono käänne elämässä, mutta itse näen ja tunnen siinä mahdollisuuden, en uhkan. 

Olen uuden äärellä. Ensinnäkin, olen päättänyt tarttua unelmaani. Olen luvannut itselleni, että nyt on juuri oikea hetki antaa unelmille siivet. Ensi viikon päätökseni saattaa nostaa ilmaa siipien alle, tai sitten ei. Vaikka juuri nyt olen melko varma päätöksestäni, niin tässä on vielä monta päivää miettiä asioita monesta suunnasta. 

Haluan uskoa, että pystyn tähän. Ei, sanotaan: minä pystyn tähän. Girls can ja niin voin minäkin. Tästä tulee jotain tosi hienoa. Unelman etenemistä voi seurata tuolla uusimmassa  Soikkisti blogissani. Halusin perustaa sille ihan oman bloginsa. Keskittyä vain unelman etenemiseen. Tämä blogi jää tajunnavirta blogiksi. 

Minulla on toinen blogi minulle ja koirille: Sakko, Rapsu ja emäntänsä Soikka. Haluan pitää koira-asiat erillisenä. Vaikka sitäkään blogia juurikaan kukaan lue, se ei häiritse minua. Voin silti jakaa postauksia koirien Facebook sivuilla ja heelereiden keskusteluryhmässä. Satunnaisia lukijoita ja kaksi seuraajaa. Ihan riittävä syy pitää blogia. 

Ja jotta elämä olisi monimutkaista, olen perustanut jo kevättalvella englannin kielisen blogin, jossa kirjoitan kokemuksistani ja oppimistani asioita Agile matkallani. Nimesin sen Soikka McPheeksi, koska keksin käyttää sellaista nimeä erään tiimini kanssa. Nyt mietin, loppuvatko tarinani tämän ensi viikkoisen päätöksen myötä. Vai onko vielä jotain uutta tulossa? Tämän perustin vilppittömästi jakaakseni kokemuksiani. Minun tulkinnat ja toimintatavat voivat jonkun mielestä todella pielessä, mutta tekstit ovat rehellistä  minua

Olen oikeastaan innoissani kaikista niistä mahdollisuuksista, joita ensi viikkoinen päätökseni voi mahdollistaa. Ja samalla hieman peloissani. Jospa ajattelen asiat aivan väärin ja uusi osoittautuukin vääräksi suunnaksi ja päädyn samanlaiseen jamaan kuin isäni. 

Rikki!

 En ollut uskoa silmiäni, kun maanantai aamuna avasin kalenterini. Se oli rikki! Liimaus oli pettänyt. 

Minun kaltaiselle pilkunviilaajalle tämä oli valtava isku vasten kasvoja. Viime vuoden loppupuolella askartelin itselleni viriteltelmän, johon vahvasti liittyvät sanat bujo, planner, kalenteri ja tarrat. Sisäinen lapseni on ollut tämän viritelmän parissa hyvin onnellinen. Olen päässyt toteuttamaan itseäni ja samalla olen saanut elämääni pientä ryhtiä ja pystynyt viemään tavoitteitani eteenpäin.

Kyllä oli suru tulla puseroon. Ensimmäinen ajatus oli, miten selviän loppuvuodesta. Sinänsä hölmö ajatus, koska yksikään sivu ei ole kadonnut, mutta siitä huolimatta - se on rikki. Hetken verran ehdin ajatella, että heitän tämän kesken vuoden kaappiin ja askartelen jotain muuta tilalle. 

Sitten se aikuinen minussa heräsi. Miksi ihmeessä heittää iso tehty työ hukkaan vain koska liimaus on pettänyt. Eihän se enää täydellinen ole mutta ajaa edelleen asiansa. IT-työläisenä digiaikana herätän huomiota jo ihan sillä, että minulla ylipäätänsä on paperikalenteri. Onko se ehjä tai rikki - tuskinpa sillä isoa merkitystä on. 

Minusta ei koskaan tule täysdigiä. Minä kaipaan käsillä tekemistä, kirjoittamista kynällä, paperin tuntua käteni alla. Muistan, kun kerran oli ranteessa rasitusvamma ja lääkäri kielsi kynän käytön hetkeksi kokonaan. Kauhistushan se oli enkä sitten lopulta sitä määräystä pystynytkään tottelemaan. Kirjoittamisen halu oli suurempi kuin kirjoittamisen konkreettinen kipu. 

Nyt sitten sinnittelen loppuvuoden rikkinäisellä kalenterilla ja toivon sen vastavoimaksi saavani itseni ehjemmäksi. Tänään lähti taas työpaikkahakemus. Minä olen nyt vahvasti sillä tiellä, että uusi työ vielä löytyy. Kohta täytän sen 55 vuotta ja pääsen siihen joukkoon, josta kovasti mediassa puhutaan. Yli 55-vuotiaiden työllisyysaste on Suomessa Pohjoismaiden heikoin.  Minä yritän siis taistella tätä myyttiä vastaan omalla asenteella ja jatkuvalla itseni kehittämisellä. Kyllä se uusi työ vielä löytyy!

Se toimi!

Taannoin päivittämäni CV toimi. Olin tänään etätyöhaastattelussa. Vai olinko etä-työhaastattelussa vai etätyö-haastattelussa? Ihan sama, miten se oikeasti kirjoitetaan - sain joka tapauksessa mahdollisuuden antaa hyvän vaikutelman. Ei siis mitään paineita. 

Kun ei ole pitkään aikaan ollut työpäivän aikana ihmisten ilmoilla, alkoi stressi jo pari päivää sitten. Kampaajalla olisi pitänyt käydä. Vaatekaappiinkin olisi voinut kotona kaupungissa kurkistaa eikä vasta täällä möksällä, jossa tänään etäilin. Ja meikit - arvatkaa missä ne on. Kyllä, kaupungissa. Kuka sitä nyt meikkejä mökillä tarvitsee. 

Puhumattakaan siitä, kun aamulla tajusin, että videohaastattelu tarkoittaa myös sitä, että haastattelijat näkevät, että olen mökillä. Epätoivoisesti sitten yritin siistiä taustaa. Hirvittävä stressi. 

Itse haastattelu meni sitten minun osaltani ihan mukavasti. Jotenkin olen ohittanut sen ajan, että näissä tilanteissa kauheasti jännittäisin tai yrittäisin olla muuta kuin oma itseni. Jos en kelpaa itsenäni, niin ei se silloin ole minun paikkani. 

Toinen haastattelijoista oli työskennellyt yrityksessä 12 vuotta. Kun sanoin, että se on aika hyvä saavutus nykyaikana, niin hän totesi, ettei oikeastaan ole uskaltanut lähteä vaihtamaan, kun viihtyy niin hyvin työssään eikä koskaan tiedä, mitä saa vaihdossa. OSUI JA UPPOSI! Todellakin, aina ei ole tiennyt mitä on saanut vaihdossa. Joskus on mennyt pahastikin metsään. Ainoa lohtu, että huonoistakin työpaikoista on jotain oppinut. 

Nyt sitten jännitetään ensi viikkoon, pääsenkö vielä jatkokierroksille vai oliko se tässä. Olin kyllä huomaamattani ihan liekeissä keskustelusta. Siinä määrin, että nyt voi sanoa, että harmittaa ihan hitokseen, jos ei pääse edes seuraavalle haastattelukierrokselle. 

Koettelee

Viikko alkoi kurkkukivulla ja siitä se sitten alkoi. Korona-aikana pitää tietysti olla erityisen varovainen. Kävin testissä ja se oli onneksi negatiivinen. Siis ei koronaa mutta helkkarin sitkeä tauti. 

Ajoitus tietenkin surkea. Töissä tehtiin tiimimuutoksia ja ensi viikolla kaksipäiväinen seuraavan kvartaalin suunnittelu. Minä käytännössä poissa pelistä. Tällä kertaa todellakin olen laittanut itseni etusijalle ja tehnyt hyvin selkeän päätöksen, että työn takia en aio stressata. Minä rakastan työtäni - ei vain rakasta työpaikkaani. Melkoinen dilemma, sanoisin. 

Työelämää on vielä vuosissa paljon jäljellä. Työn tekemisen pitäisi olla hauskaa. Minun työ on toisaalta hauskaa ja antoisaa, mutta nykyisessä ympäristössä se on hyvin raskasta, stressaavaa ja voimia viemää. Totta kai itse omalla asenteellani voin vaikuttaa paljon, mutta on asioita, joihin en voi vaikuttaa. Asiat, joihin en voi vaikuttaa, pitäisi ottaa nimenomaan annettuna ja sopeuttaa toimintansa niihin olosuhteisiin, mutta minusta yksinkertaisesti ei ole siihen. Minussa on ongelma. 

Kun lähes päivittäin näkee asioita, joita voisi tehdä toisin, ja kun tietää, ettei pysty vaikuttamaan, se lamaannuttaa. Lamaannus ei koske pelkästään omaa päivittäistä työtä vaan myös sitä, miten suhtautuu tulevaan. 

Esimerkiksi oman cv:n päivittäminen oli asia, joka oli to do -listalla kuukausia. Sen tekemättömyydestä kehkeytyi jo stressi. Sitten lopulta ideoin ja tein uuden visuaalisemman version siitä kahdessa päivässä. Mutta tein vain sen yhden version ja jätin tekemättä pari muuta. Laitoin sen ensimmäisen version pikaisesti liikkeelle ja nyt lamaannuttaa, kun ei siitä firmasta ole kuulunut mitään. Hitto että tässä on itseään ruokkiva lamaannnuksen kierre menossa. 

Toinen esimerkki lamaammuksen tilasta on, että olemme jo pitkään puhuneet, että nykyinen asunto on liian kallis ja liian iso meille nykyisessä tilanteessa, mutta emme ole saaneet tehtyä mitään asian muuttamiseksi. Tällä hetkellä omaa mieltä painaa se, ettei tiedä, joutuuko kauankin jatkamaan nykyisesä työssä ja miten etätyöhön suhtaudutaan täällä jatkossa vai löytyisikö muuta työtä, mutta mistä ja millaisilla ehdoilla. 

Koettelee vaan ei hylkää. Mutta eiköhän tästä vielä nousta. Kunhan nyt ensin tervehtyisin ja sitten saisin vihdoinkin otettua uuden niska-perse otteen itsestäni ja tehtyä edes jotain. 

Elossa!

Monen vuoden hiljaisuuden jälkeen mietin, pitäisikö minun alkaa päivittämään tätäkin blogia. Nythän minulle on näitä päivitettäviä blogeja siunaantunut useampi, eikä tälle blogille ole tuntunut olevan enää tarvetta. Mutta nyt kun tätä tarkemmin mietin, pitäisikö aktivoida tämä blogi eräänlaisena varaventtiilinä. Kun yksi blogi on koiraharrastukselle, toinen ketteryydelle ja kolmas, se uusin, on pyhitetty unelmalleni kirjoittaa kirja, niin tämän blogin voisin pyhittää vain itselleni ja typerille ajatuksilleni. Elämä on niin paljon muutakin kuin koirat, ketteryys tai kirjoittaminen. 

Käsityöt - niitäkin teen edelleen vaihtelevalla tahdilla. Kirjat - niitäkin luen edelleen vaikkakin vähemmän niille aikaa jää, kun kaikki muut koot (Koirat, Ketteryys, Kirjoittaminen) ovat prioriteetillä korkeammalla. 

Elämä on välillä ihan syvältä ja vaikka nykypäivänä täytyykin olla varovainen, mitä ja missä avautuu ja kaikki mitä nettiin laittaa, löytyy sieltä forever, niin joskus voisi olla hyvä päästellä höyryjä. Saada ehkä joku hyvä kommentti tai ihan typerä kommentti ja miettiä, mitä tuli tehtyä. 

Terveyskin on aika hyvä ja loputon puheenaihe. Polven tekonivelleikkaukseen pääsemisestä elättelen toiveita. 

Hiuksista on väri lähtenyt ja harmaa tullut tilalle. Tietoinen päätös olla värjäämättä hiuksiaan toi harmaan yllätyksen. Mutta en sitä sure, en ollenkaan. En enää suostu uskomaan siihen vanhaan sanontaan "harmaa tuo miehelle charmia mutta naiselle vain harmia".