Aika vierii turhan nopeaan

Miten ihmeessä aika kuluu näin nopeaan? Juuri oli tammikuu ja kohta heitetään hyvästit helmikuulle. Eikä selitykseksi kelpaa se, että helmikuu on lyhyt kuukausi. Päivät valuvat ohi eikä meikäläinen tunnu enää pysyvän tahdissa mukana. Monesti huomaan kämpillä, että kappas, ilta menikin jo ja on aika mennä nukkumaan. Mihin ne illan tunnitkin ehtivät valahtaa, kun tuntuu, ettei mitään saa aikaiseksi.

Töissäkin tahti kiihtyy kiihtymistään. Yritän muistaa, ettei minun tarvitse kantaa koko maailman murheita harteillani, mutta toisinaan tuppaa sekin unohtumaan. En ole yksin vastuussa sovellusalueesta enkä siihen liittyvistä työtehtävistä, ja silti usein huomaan murehtivinani sekä omia että toisten töistä. Tiedän, että jokaisen kuuluu kantaa oma vastuunsa ja minun kuuluu huolehtia omalla vastuullani olevista tehtävistä. Ja silti...

Tällä viikolla meillä oli työtyytyväisyyskyselyn jatkokäsittely, jossa pyrittiin löytämään ne tekijät, jotka vähentävät työtyytyväisyyttämme ja millä konstein niihin tartuttaisiin. Näin jälkikäteen asiaa pohdittuani joudun toteamaan, että monessa asiassa olen itse oman työtyytyväisyyteni pahin uhka. Pidän työstäni, mutta välillä olen siinä liian suurella tunteella mukana. Välillä työkaverit/kollegat/partnerit toimivat siten, että pinnani kiristyy, mutta jos osaisin suhtautua siihenkin oikealla tavalla, työtyytyväisyyteni varmasti paranisi. Miksi se on niin vaikeaa? Kun kerran tiedän, mitä pitäisi tehdä, ja sitten aina välillä lähden tunteiden vietäväksi ja unohdan kaiken järjen käytön. Ja monesti aikaa palaa hukkaan puhistessani, vaikka voisin oikeanlaisella asenteella tehdä senkin ajan tuottavaa työtä ja säästää sydäntäni.

Aika on vierähtänyt siinäkin mielessä kovin nopeasti, että kohta edessäni on ensimmäinen palkkakeskustelu, joka on minulle siis aivan jotain uutta ja ihmeellistä. Organisaatiossamme jokainen esimies keskustelee jokaisen alaisensa kanssa kuluneen vuoden suorituksista peilaten niitä kehityskeskustelussa asetettuihin tavoitteisiin. No, omalta kohdaltani voin heti todeta, että tavoitteita ei ole saavutettu. Tosin en ole itse niihin sillä tavalla syyllinen, että siitä voitaisiin minua rangaista, mutta kyllä viime yönä pohdin sitä, olisinko voinut toimia jotenkin toisin, jotta tilanne olisi tällä hetkellä parempi. Ja taas siis sorruin siihen, että otin koko maailman harteilleni ja kuvittelin pystyväni luomaan paremman maailman. Toivotonta, todella toivotonta.

Yksi työkaverini totesi tässä taannoin, että olenko koskaan miettinyt, kuinka paljon saisinkaan aikaan, jos käyttäisin turhaan puhisemiseen käyttämäni ajan tuottavan työn tekemiseen. Niinpä! Pöytälaatikkopsykologi taisi osua oikeaan!

Arvaa harmittaako?

KYLLÄ!

Heräsin aamulla pirteänä nukuttuani yli yhdeksän tunnin yöunet. Aamutoimet sujuivat sutjakasti ja mieli oli iloinen ja reipas. Työmatkakin sujui mukavasti kirpeässä pakkassäässä kävellen. Ja sitten se alkoi - alamäki!

Työpaikalla ei sähköpostin lisäksi toiminut kuin muutama järjestelmä. Aamun työt jäivät tekemättä, kun ei ollut toimivaa järjestelmää. No, eihän se nyt vielä lannistanut. Ainahan sitä on muuta työtä tehtäväksi. Paitsi että ei sitten oikeastaan ollutkaan. Ei tullut luvattua toimitusta. Ei ollut saatavilla tarvittavaa dokumentaatiota. Siinä sitä sitten istuin hampaita narskutellen (ja hammaslääkäri kiittää...) ja verenpainetta kohotellen ja yritin olla tekevinäni jotain, millä olisi jotain merkitystä. Ja pöh - mitään kunnollista aikaan saanut.

Tietenkin järjestelmät tupsahtivat toimintakuntoon juuri, kun olin lähdössä syömään. Ruokailuahan ei voinut jättää väliin, vaikka vararavintoa on useammankin viikon varalle tullut vyötärölle kerrytettyä. Ei, syömään oli päästävä. (BTW, oli muuten hyvää ruokaa, mutta kävinkin työkaverin yllyttämänä syömässä "siitä kallliimmasta linjasta")

Ja kun lounaan jälkeen palasin konttuuriin, niin enhän päässyt kuin alkuun, kun jo päivän koulutustilaisuus kutsui. Pala kurkussa ja pahoilla mielin jätin työni ja siirryin koulutukseen. Sinnehän ne työt jäivät odottamaan seuraavaa päivää. Harmitti, kun jo ennestään pitkään tekemättömien töiden listaan kertyi jälleen uusia tekemättömiä töitä.

Koulutus sinänsä oli hyvä - ei harmita, että osallistuin. Mutta sitten, kun sieltä koulutuksesta kävelin kämpille päin, alkoi mustia pilviä kerääntyä pääni yläpuolelle. Kas kun ei kukaan soittanut palokuntaa paikalle - savu nousi korvista ja höyryä puurkaantui suusta. Sitä kun siinä kävellessä summasin päivän tapahtumia, niin alkoi risoa ihan oikeasti. Ihan ilman omaa syytäni oli jäänyt paljon tekemättä. Kun ei nimiä viitsi eikä voi mainita, niin jääköön mainitsematta, minkälaisia nimiä siinä kävellessäni ilmoille päästelin ja minkälaisin ajatuksin.

Ja sitten se kaiken kruunaava päivän huipennus. Täynnä ihan itse kehittämääni kiukkua otin yhteen mieheni kanssa puhelimessa. Kas kun ei naapurit soittaneet poliisia paikalle - sen verran kamalaa metakkaa sain aikaiseksi .

Mutta jotain hyvääkin - tuli blogia päivitetyksi, niin ei tarvitse kenenkään blogiani satunnaisesti lukevan pelätä, että minulle olisi jotain tapahtunut, kun ei blogipäivityksiä ole tullut. Mikäs pahan tappaisi!