Arvaa harmittaako?

KYLLÄ!

Heräsin aamulla pirteänä nukuttuani yli yhdeksän tunnin yöunet. Aamutoimet sujuivat sutjakasti ja mieli oli iloinen ja reipas. Työmatkakin sujui mukavasti kirpeässä pakkassäässä kävellen. Ja sitten se alkoi - alamäki!

Työpaikalla ei sähköpostin lisäksi toiminut kuin muutama järjestelmä. Aamun työt jäivät tekemättä, kun ei ollut toimivaa järjestelmää. No, eihän se nyt vielä lannistanut. Ainahan sitä on muuta työtä tehtäväksi. Paitsi että ei sitten oikeastaan ollutkaan. Ei tullut luvattua toimitusta. Ei ollut saatavilla tarvittavaa dokumentaatiota. Siinä sitä sitten istuin hampaita narskutellen (ja hammaslääkäri kiittää...) ja verenpainetta kohotellen ja yritin olla tekevinäni jotain, millä olisi jotain merkitystä. Ja pöh - mitään kunnollista aikaan saanut.

Tietenkin järjestelmät tupsahtivat toimintakuntoon juuri, kun olin lähdössä syömään. Ruokailuahan ei voinut jättää väliin, vaikka vararavintoa on useammankin viikon varalle tullut vyötärölle kerrytettyä. Ei, syömään oli päästävä. (BTW, oli muuten hyvää ruokaa, mutta kävinkin työkaverin yllyttämänä syömässä "siitä kallliimmasta linjasta")

Ja kun lounaan jälkeen palasin konttuuriin, niin enhän päässyt kuin alkuun, kun jo päivän koulutustilaisuus kutsui. Pala kurkussa ja pahoilla mielin jätin työni ja siirryin koulutukseen. Sinnehän ne työt jäivät odottamaan seuraavaa päivää. Harmitti, kun jo ennestään pitkään tekemättömien töiden listaan kertyi jälleen uusia tekemättömiä töitä.

Koulutus sinänsä oli hyvä - ei harmita, että osallistuin. Mutta sitten, kun sieltä koulutuksesta kävelin kämpille päin, alkoi mustia pilviä kerääntyä pääni yläpuolelle. Kas kun ei kukaan soittanut palokuntaa paikalle - savu nousi korvista ja höyryä puurkaantui suusta. Sitä kun siinä kävellessä summasin päivän tapahtumia, niin alkoi risoa ihan oikeasti. Ihan ilman omaa syytäni oli jäänyt paljon tekemättä. Kun ei nimiä viitsi eikä voi mainita, niin jääköön mainitsematta, minkälaisia nimiä siinä kävellessäni ilmoille päästelin ja minkälaisin ajatuksin.

Ja sitten se kaiken kruunaava päivän huipennus. Täynnä ihan itse kehittämääni kiukkua otin yhteen mieheni kanssa puhelimessa. Kas kun ei naapurit soittaneet poliisia paikalle - sen verran kamalaa metakkaa sain aikaiseksi .

Mutta jotain hyvääkin - tuli blogia päivitetyksi, niin ei tarvitse kenenkään blogiani satunnaisesti lukevan pelätä, että minulle olisi jotain tapahtunut, kun ei blogipäivityksiä ole tullut. Mikäs pahan tappaisi!