Elämä on jatkunut tämän pitkän hiljaisuudenkin aikana. Aivan kuten aiemminkin: niin h-tin kiireisenä. Kun ei työnantaja muuta kiusaa keksinyt, niin ilmoitti sitten aivan vakavalla naamalla, että koska työt ovat vähenemässä, ei kahden poislähtijän tilalle palkata ketään.
Toinen lähtijöistä oli tekemässä kanssani töitä saman sovelluksen parissa. Töiden väheneminen ei ole vielä minulle valjennut. No, tosin eihän tuo lähtijäkään ole ollut kuin vasta kaksi viikkoa siellä uudella osastollaan.
"Vähän minä kaipaan sitä hässäkkää. Nyt menee kaikki aika opiskellessa tätä uutta juttua. Ja pääsenhän minä viikoksi koulutukseen Köpikseen". Ja mitä teen minä: ylipitkiä työpäiviä, opettelen myöskin uusia asioita niin että tukka sauhuaa ja kiroan välillä itsekseni, välillä suureen ääneen. Ja odotan töiden vähenemistä todella innokkaasti.
Olin jo polttaa itseni aivan loppuun ennen joulua. Jostain syystä lähtijä vetäytyi taka-alalle jo ennen lähtöään ja omat työni oli jätettävä taka-alalle ja opeteltava niitä lähtijän töitä todella vauhdilla ja stressaantuneena. Sitten minulla onnekkaalla oli välipäivät ns. lomarahavapaata, jota työnantaja ei voinut perua, koska siitä olisi aiheutunut suurta byrokratiaa ja vielä suurempaa mielipahaa. Kun palasin töihin vuoden alusta, hoin itselleni "ei kannata työn takia itseänsä tappaa" kunnes sitten kolmantena työpäivänä taas sorruin vanhoihin tapoihini ja huomasin istuvani yksin toimistolla kellon lähennellessä iltaruokintaaa. Neljäntenä päivänä en enää ehtinyt edes lounastauolle, kun asioilla oli tiukkoja aikarajoja, joista yritin pitää kiinni. Tavoilleni uskollisena, -kele!
Puhumattakaan siitä, että loppiaisperjantaina seurailin työsähköpostia malttamattona odotellen viestiä kahdelta ylitöitä tekevältä henkilöltä, onnistuiko heidän urakkansa vai ei. Ihan kuin en sitäkään viestiä olisi voinut odotella maanantai aamuun. Tuntui, että menee viikonloppu pilalle, jos en tiedä, mikä on odottamassa maanantaina.
Toinen päätös, jossa en todennäköisesti pysty pysymään, on etäpäivistä kiinni pitäminen. On sovittu, että olen maanantaisin etänä. Loppusyksystä etäpäivän pitäminen oli yleellisyyttä niinä viikkoina, kun se onnistui. Useimmiten ei. Aloitin vuoden etänä, huomenna olen etänä mutta ensi viikolla en ole. En maanantaina enkä koko viikkona. Mutta se on toivottavasti poikkeusviikko ja olen itselleni perustellut, miksi näin. Maanantaina en voi olla etänä, koska jos olemme viikonloppuna onnistuneet viemään sovelluksen uuden version tuotantoon, on paljon helpompaa hoidella mahdollisia virhetilanteita toimistolta käsin. Ja koska keskellä viikkoa ei ole järkeä etäpäivää pitää ja koska olen torstaista perjantaiseen kurssilla, on järkevää olla pitämättä etäpäivää koko viikolla. Yritän sitten pitää sen jonain toisena viikkona, mikäli esimies ei puutu asiaan.
Jostain syystä esimieheni suhtautuu etäpäiviin edelleenkin hyvin nihkeästi. En jaksa käsittää hänen ajatusmaailmaansa. Nykypäivänä kun etätöiden tekeminen on yhä yleisempää ja omalta osaltani voin suoraan tunnustaa, että etäpäivinä tunnun saavan enemmän aikaan kuin toimistopäivinä. Lukuunottamatta tietenkin niitä epäinhimillisen pitkiä toimistopäiviä.
Yksi asia, josta olen paljon työpaikallakin puhunut, on virheiden mahdollisuuden kasvaminen suoraan suhteessa uupumuksen määrään. Mutta vaikka esimieskin sen toisaalta tuntuu tajuavan, ei hänellä kuitenkaan ole ratkaisua tähän ongelmaan. Joten odotellaan nyt sitä töiden vähenemistä ja katsotaan tilannetta sitten uudestaan, pääsenkö valittamaan peukaloiden kipeytymistä ylenpalttisesta peukaloiden pyörittämisestä.
Tekstit
