Haasteita

Uuden työn ensimmäinen todella haastava ja pelottavan vastuullinen tehtävä on käynnissä. Viime yönä ei meinannut tulla uni silmään sitä miettiessä. Aamulla oli pakko jatkaa unia aamukahvin jälkeen, kun tuntui, että pää halkeaa. Sitten lopulta oli vain uskallettava avata silmänsä ja tulla työkonene viereen. Etäpäivistä on tämä hyöty, että peiton alle pääsee tosi nopeasti tarvittaessa.

Onneksi kynnet ovat lohkeilleet itsekseen kuluneen viikon aikana - muuten niitä olisi varmaan tullut pureskeltua enemmän kuin laki sallii tämän aamun aikana. Teippasin eilisen palaverin fläppipaperit työhuoneen oveen, selailin omia muistiinpanojani ja haroi tukkaani: miten ratkaista tämä haaste. Lähetin yhden versio esimiehelle luettavaksi ennen sovittua palaveria. Vaikkakin yhteen kohtaan en ollut keksinyt en sitten minkäänlaista ratkaisua, mutta ajattelin, että raakile on parempi kuin ei mitään.

Sitten pidin pikaisen lounastauon. Lämmitin eilen keitettyjä uusia perunoita ja kanaleikettä. Katselin annosta lautasella ja sitten keksin sen. Heureka! Minä keksin sen. Sen puuttuvan ratkaisun. Olen ylpeä itsestäni - ainakin hetken. Sovelsin yliopistossa oppimaani ja koen, että hei - ei se ollut turhaa puurtamista.

Mutta kyllä eilen illalla ihan oikeasti kävi mielessä, että haukkasinko sittenkin liian ison palan purtavaksi. Onko minusta ihan oikeasti tähän? Mutta toisaalta - elämässä pitää olla haasteita ja kun ne haasteet ovat sellaisia, joiden ratkomiseen oma motivaatio tuo puhtia, niin miksen selviäisi. Ja ainahan voin todeta, että ei tämä ollutkaan minun paikkani ja hakea jotain uutta - siis jos ihan oikeasti näyttää siltä, että menee ylivoimaiseksi.

Usko kehityskeskusteluun

Eilen aamulla minulla oli kehityskeskustelu uuden esimieheni kanssa. Läpi tilaisuuden minun teki mieli nipistää itseäni varmistaakseni, että olen hereillä enkä näe unta. Jos aikaisemman esimiehen kanssa kehityskeskustelut olivat pakkopullaa, lannistavia ja ahdistavia tilaisuuksia ilman todellista vuoropuhelua (kyllähän sinä tiedät, että minun mielipiteeni esimiehenä ratkaisevat) niin tämä tilaisuus oli ihan toista maata.

Tietenkin tästä tilaisuudesta puuttui kuluneen vuoden arvio, koska olen ollut töissä tässä uudessa paikassani vasta vajaan kuukauden. Se osuus on - ikävä kyllä - käytävä vanhan esimiehen kanssa. Ensi viikolla. Ahdistaa jo valmiiksi pelkkä ajatus.

Kaikki lähti liikkeelle siitä, mitkä ovat yksikköni visio ja missio (näitä ei edellisessä tiimissä koskaan paperille kirjattu, ne tuntuivat ikäänkuin olevan hukassa). Sen jälkeen keskusteltiin siitä, mitkä ovat minun roolini ja vastuuni, joilla pyritään yksikön vision ja mission tavoitteisiin. Ja sitten keskusteltiin, minkälaisia kehitystarpeita minulla on, jotta voin täyttää vastuuni.

Kehitystarpeiden kartoitus aloitettiin minun näkemyksieni listaamisella ja jokaisen kohdalla myös purettiin auki miksi ja miten. Sen jälkeen oli esimiehen vuoro lisätä ja kommentoida. Mitään lisättävää ei omaan pitkään listaani tullut, mutta painotuksia saatiin muokatuksi.

Kaiken tämän jälkeen olin hyvin, hyvin hämmästynyt. Tässä kehityskeskustelussa tuntui olevan järkeä. Minulle oli tarjolla rooli ja vastuita, jotka palvelivat yksikköni tarpeita. Minulla oli lista kehitystoimista, jotka priorisoitaisiin ja joille laadittaisiin ihan oikea toteuttamissuunnitelma. Minä tunsin olevani pääsemässä johonkin, minulla oli tavoite ja minulle annettiin keinot päästä siihen tavoitteeseen. OMG!

Tämähän ei ollutkaan mitään sanahelinää tai pakkopullaa. Ja tätä keskustelua jatketaan. Kunhen olen toimintasuunnitelman saanut hiotuksi käydyn keskustelun perusteella, käydään se yhdessä läpi. Ja työtehtävistä tullaan käymään jatkuvaa keskustelua. Katsotaan aina, mitkä ovat lähiajan painopisteet ja mitä on mahdollisesti tarjolla tulevaisuudessa. Hei haloo - onko tämä totta?

Joku ehkä ajattelee, että jatkuva kommunikointi esimiehen kanssa työtehtävistä tuntuu turhalta, mutta minä en näe asiaa siten. Minusta on hyvä aika ajoin tarkistaa, ollaanko tekemässä oikeita asioita ja mitkä ovat asioiden painopisteet. Ettei tule keskityttyä vääriin asioihin.

Pahaa pelkään, että tuommoinen kultajyvä-esimies revitään muihin hommiin. :( Mutta minun uskoni toimiviin kehityskeskusteluihin on palautettu! :)

Pyörätielle mieli

Kävin tänään vanhan työkaverin pyörävarastoa kohnaamassa. Tavoitteena oli säästää hänet pyörän hävittämisen tuskalta.

Meni jännäksi. Ensin syötiin oikein makoisaa porosalaattia ja päälle korvasienikeittoa (!!) - tämä on varsinainen gourmet kokki tämä ystävä. Sitten alkoi penkominen: kyllä se avain täällä jossain on ... olisiko se tämä ... mennäänkö kokeilemaan. ... Juu, ei se sitten ollutkaan tämä. Mutta kyllä se avain täällä jossain on ...  Säästän teidät yksityiskohdilta: avain löytyi!  Siinä ensimmäisen avaimen kokeilun yhteydessä kokeiltiin myös pumpata ilmaa varsin tyhjiin renkaisiin. Miten tämä venttiili voi olla näin jumissa ... (ähinää, puhinaa) ... koita nyt sinäki ... (lisää ähinä ja puhinaa) ... Säästän tässäkin liiemmiltä yksityiskohdilta: kummankin renkaan venttiili saatiin auki ja ilmaa renkaisiin.

Siinä kohtaa totesin, että kello on jo niin paljon, että pitää jatkaa tätä hommaa joku toinen kerta. Kun vielä kaiken lisäksi näytti siltä, että vaivalla renkaisiin pumpattu ilma tuli sieltä ihan omin luvin ulos. Eli ostoslistalle lisättiin uuden pyöräilykypärän ja vaijerilukon lisäksi uudet kumit. Muistiin laitettiin myös tarvittavat työkalut, jotta voidaan käydä satulan noston kimppuun. Vol2 on sovittu ensi viikolle.

Nyt menee jännäksi. Koskakohan pääsen kokeilemaan rohkeuttani Hesan pyöräteillä? Tiedä mitä jännää vielä tapahtuu ennen kuin pyörä saadaan ulos varastosta ja meikäläinen satulaan. Kunhan ei vain kukaan varastaisi sitä jo puoliksi kunnostettua pyörää sieltä varastosta ennen sitä!

Uneton Naantalissa

Tässä sitä ollaan: uneton Naantalissa. Ylhäältä kuuluu komiaa kuorsausta ja mitä teen minä: istun ja ihmettelen. Nukkuminen tuntuu yhtä vaikealta kuin eilen illallakin, vaikka silloin ei mitään ylimääräisiä ääniefektejä kuulunutkaan. Minä vaan en pysty nukkumaan, kun ajattelen ... no niin, juuri sitä ... -kele!

Juttelin tänään luottamusmiehen kanssa ja kerroin, että tunnen itseni lottovoittajaksi saatuani uuden työn. Mutta voittoa ei selvästikään ole vielä toimitettu. Lienen siis voittanut oikein päävoiton - eikös Veikkauskin päävoittojen maksamisen kanssa hieman vetkuttele. En tiedä, kun en ole koskaan päävoittoa mistään saanut. Mutta jahka tämän sotkun saan taakseni, tituleeraan itseäni huolettomasti voittajaksi.

Meillä on tapana mieheni kanssa kysellä toisiltamme aina Veikkauksen arvontojen jälkeen, että tuliko meistä nyt kenonäärejä tai viikinnäärejä tai edes jonkinlainen nääri. Yritän tässä nyt keksiä, mikä nääri minusta tämän uuden työn myötä sitten joskus toivottavasti ihan kohta lähitulevaisuudessa tulee.

• Työnääri - uusi työ sinänsä
• Sitenääri - todella surkea yritys lyhentää uusi titteleni senior it test manager
• Senttinääri - toinen surkea yritys vääntää jotain hauskaa uudesta tittelistäni
• Testinääri - ihan vain työnkuvaa jollain lailla kuvaamaan
• Ysinääri - uusi työpiste sijaitsee AKK9:ssä entisen AKK3-5 sijaan

Yhden asian kuitenkin tiedän: mikä tahansa nääri minusta tuleekin, niin yhden pellenäärin unohdan heti kuin mahdollista.

Eskari eskariin?

Voiko eskarin palauttaa eskariin oppimaan eskarin alkeita? Pitäisikö eskariin siirtymisestä keskustella eskarin eskarin kanssa? Entä jos eskarin eskarin mielestä ongelma on yksin minun ja minun pitää siirtyä erityisopetukseen tai vähintään tukiopetukseen kurssille "kunnioita eskariasi"?

Tuntuuko sekopäiseltä? Älä sure - minusta tässä on ainesta sekopäiseen absurdiin tragikomediaan. Harmi vain, että joudun elämään tässä helvetissä. :(

Kummitus

Tää menee mahdottomaksi. Entinen eskari kummittelee ja saa oloni erittäin ahdistuneeksi. Tänään jouduin toteamaan itselleni, että en pysty iloitsemaan uudesta työstäni ja uusista haasteista ennen kuin saan tuon kummituksen pois mielestäni. Pitääkö minun tilata jostain manaaja ja jos kyllä, niin mistä? Tuskin löytyy keltaisilta sivuilta. Mä en ihan oikeasti nyt tahdo ymmärtää itseäni: miksi? Kun saisi ne kaksi tarvittavaa keskustelua käydyksi niin pääsisinköhän sitten eroon tästä ahdistuksesta. Eli kehityskeskustelun palauteosuus ja lähtökeskustelu. Ne ovat nyt siirtyneet ja siirtyneet eskarini oikuttelujen takia ja minusta alkaa tuntua, että ne jäävät kohta pitämättä. Tämä ahdistuksen määrä kasvaa niin suureksi, etten pysty ilman kunnon känniä niihin keskusteluihin edes osallistumaan.

Pesän tyhjeneminen käynnissä

Yläkerrassa puuhastelee neiti 18 vee pakaten tavaroitaan. Pesän tyhjeneminen etenee lujaa vauhtia eikä minua edelleenkään ahdista. Tyhjän pesän syndrooma ei anna minkäänlaisia esioireita - ei ollenkaan.

Päinvastoin - ilomielin suostuin neiti 18 veen pyyntöön lähteä iltapimeällä hakemaan lämpimästä varastosta pahvilaatikoita, joita on säästelty juuri tähän tarkoitukseen.

Täytyy kyllä sanoa,  että olen tästä pahnanpohjimmaisesta erityisen ylpeä. 16-vuotiaana hän muutti asuntolaan Turkuun, 17-vuotiaana asuntolaan Seinäjoella ja nyt 18-vuotiaana hän muuttaa soluyksiöön Seinäjoelle haaveenaan saada yksiö mahdollisimman pian. Rohkea mimmi!

Ahdistuksen yllättävä paluu

Aamulla se tuli: sähköpostiviesti. Siitä alkoi ahdistus. Aamupäivä meni täysin punaiselle ristille, kun yritin pidätellä sekä itkua että raivoa. Iltapäivällä jo pääsin yli pahimmasta, mutta olo on edelleenkin suorastaan surkea.

Töiden jälkeen lähdin ystävien luo linja-autolla. Siinä autossa istuessani se ajatus sitten tuli: mielenterveyden kannalta olisi ollut parempi vaihtaa kokonaan toiseen yritykseen. Ahdistukseni juurisyy tulee todennäköisesti pysymään näkösälläni ja jos tämä tilanne jatkuu, ajaudun ongelmiin. Kuinka monta kertaa työterveyslääkäri(t) tarjosi(vat) sairauslomaa itseni kokoamiseen ja aivan yhtä monta kertaa kieltäydyin. Kun sitten viimein olin jo melkein jalka ulkona ovesta, oli pakko käydä hakemassa muutaman päivän sairausloma, jotta jaksoin aloittaa uudessa työssä.

Olen ollut innoissani uudesta työstä, uusista haasteista ja uudesta työporukasta. Ja sitten haamu entisestä ahdistuksesta pompahtaa ilmoille ja on saada minut lähes tulkoon paniikkiin. Todellakin - olisi kannattanut vaihtaa maisemia vähän pidemmällä kuin vain korttelin toiseen laitaan. :(

Uusi ura, uudet haasteet

Koville otti, kun koiras poiki. Mutta nyt olen jo viisi päivää ollut uudessa työssäni ja nauttinut toistaiseksi joka sekunnista. Prosessi oli pitkä ja välillä jopa tuskainen. Tuli hetkiä, jolloin en enää uskonut pääseväni uusille urille, mutta niinpä vain odotus palkittiin.

Vanhat kollegat ovat kyselleet, miten olen viihtynyt. Olen sitten kertonut heille, miten helpottavaa on olla, kun esimiehen läsnäolo ei ahdista eikä koko aika ole "pelko perseessä", tuleeko esimies lähemmäs kuin kaksi metriä. Nykyinen työpisteeni sijaitsee melko lailla suoraan esimieheni työhuonetta vastapäätä. Kunhan vähän niskaa ojennan, näen hänet. Eikä ahdista yhtään. Tänään esimies kahteen otteen kävi työpisteelläni juttelemassa, eikä yhtään ahdistanut. Ei ahdistanut siinäkään vaiheessa, kun istuin hänen huoneessaan ja kävin läpi sitä, mitä olen saanut aikaiseksi ensimmäisenä neljänä päivänä ja mitkä olisivat seuraavan viikon tehtäväni. Ei lainkaan! Miten voi elämä olla näin ihanaa. Välillä on pitänyt ihan nipistää itseäni, etten vain näe unta.

Nuorimmaiseni on yrittänyt koko ajan tiputtaa minut alas täältä pilvistä. "Kyllä sinä kohta taas alat valittamaan - jotain on kuitenkin pielessä." Onneksi vanhempi tyttäristä tuli äitinsä avuksi ja sanoi "se kuuluu asiaan - nyt puhutaan työelämästä".