"Jos sä tahdot niin"

Olin tänään siellä työpaikkahaastattelussa kierroksella kaksi. Kovasti toivoin, että haastattelu olisi päättynyt sanoihin "työpaikka on sinun, jos sä tahdot niin". Aina ei käy niin kuin haluaa.

Mutta melkein kävi. Mahdollinen tuleva pomo olisi ollut valmis tekemään kanssani työsopimuksen, MUTTA tarvitsee vielä rekrytointiprosessiin osallistuneen HR:n edustajan mielipiteen. Olen kuullut tapauksista, joissa työsopimus on jäänyt tekemättä HR:n suosituksesta. Niin että jännityksessä tässä vielä eletään.

Kotimatkalla @train mietin kovasti, pitäisikö nyt ottaa tuttavani Raisan asenne käyttöön. Pessimisti ei pety. Ei se kuitenkaan oikein tahdo sujua. Aina, kun alan ajatella, että eivät he minua huoli, niin sitten jostain takaraivosta nousee se ajatus, että miksi ihmeessä eivät ottaisi. Kääk! Tämä on aivan kauheaa tuskaa ja kärsimystä. Olisivatpa päästäneet piinasta saman tien!

Näin epäröivissä tunnelmissa joudun päättämään maaliskuun. Onneksi ei käynyt tämän hullummin tässä kuussa. Ja huomisesta kun ei vielä tiedä. Voi olla, että huhtikuu alkaa tosi iloisissa tunnelmissa tai sitten ei. Jos ei, niin pitänee kurkistaa peiliin ja miettiä, mikä meni metsään. Mutta murehditaanpa sitä sitten huomenna.

"Olishan se hienoo"

Olishan se hienoo, jos jaksais joka päivä tätä blogia päivittää. Melkein olen jaksanutkin, mutta eilinen jäi väliin. Illan urheiluharrastukset ja tänä aamuna tiedossa ollut kello 7 pyöräily vaativat eilen veronsa ja pää piti painaa tyynyyn jo hyvin aikaisin.

No, eipä se tämä päiväkään oikein auvoisalta näytä. Tyttären opettajalta tuli viesti, että jos ei seuraava koe mene paremmin, niin nelonen tulee. Mitähän mun nyt sit tarttis tehdä? Olishan se hienoo, jos voisin sitä koetta varten tyttären pään ladata täyteen kokeessa tarvittavia asioita. Vaan kun en voi. Olishan se hienoo, jos loppuarvosanaksi tulis edes vitonen, niin ettei tarttis jäädä kitumaan tuonne yläasteelle vaan pääsis kitumaan kymppiluokalle. Niin, olishan se hienoo.

Jotenkin risoo tämä kodin ja koulun yhteistyö, kun opettajat lähestyvät joko a) kun tiedossa on koe b) koe on mennyt tosi huonosti tai c) jokin muu asia on mennyt huonosti. Olishan se hienoo, jos joku opettaja laittais edes kerran viestin tyyliin "nyt meni tosi hienosti". Niin, olishan se hienoo.

Olishan sekin hienoo, jos jaksaisin kärsivällisyydellä suhtautua näihin opettajien lähettämiin viesteihin. Se se vasta hienoa oliskin. Vaan kun en jaksa. Joka kerta sama rumba: opettajalta tulee viesti, välitän huolestumiseni tyttärelle ja kas, opettajalta tulee viesti ja rumba jatkuu. Mitä minun pitäisi tehdä toisin? Kun ei sitä murrosikäisen vieressäkään oikein voi ruveta läksyjä tekemään - siinä ei kestä kummankaan hermot. Ja jos tyttärellä on nyt vasta ysillä huomattu, että "kas, oppimisvaikeuksia" niin vähän on myöhäistä tässä vaihetta ysin kevättä ryhtyä ihmeitä tekemään. Mut olishan se hienoo, jos vois niitä ihmeitä tehdä.

Sekin olis aika hienoo, jos opettajat saisivat oppilaat innostumaan koulun käynnistä ja oppimisesta. Se vasta olisikin hienoa! Mutta sitäkään ihmettä ei odotuksista huolimatta nähdä. Opettajatkin ovat ihmisiä, heilläkin on vain rajallinen määrä resursseja ja energiaa ja yläasteikäiset eivät varmastikaan ole niitä helpoimpia opetettavia. Mutta olishan se hienoo, jos heihin voisi ihan oikeasti suhtautua kuten edellä kirjoitin eikä niin kuin minä yleensä eli totaalisen kyllästyneenä siihen saamarin valitukseen mitä sieltä kuulee.

Mutta se on hienoo, että aina on poikkeuksia. Sellaiseksi lasken tyttäreni luokanvalvojan. Sellaisia opettajia jos olisi enemmän, niin se olis tosi hienoo. Hänen kanssaan on aina ollut ilo asioida. Ei ole tarvinnut käyttää hienoja sanakäänteitä tai kiertoilmaisuja vaan on voinut puhua asioista niin kuin ne ovat.

Mutta hei - nyt mä vasta keksin, mikä olis tosi hienoo. Että tytär olisi perinyt äitinsä järjenjuoksun. Vaikken muuten niin fiksu olekaan niin kyllä mä aina olen koulussa pärjännyt ilman että minun vanhempia piti uhkailla mahdollisilla nelosilla. Ai että oiskin hienoo!

"Omassa kotona"

Vitsit tätä kesäajan kanssa pelleilyä. Tänään ei olisi huvittanut nousta aamulla ylös eikä lähteä illalla ulos kuntosalille. Halutti vaan olla omassa kotona oman peiton alla. Minkäverran vaikutusta aamuyön kellojen siirrolla sitten olikaan asian kanssa, mutta joka tapauksessa työlästä oli peiton alta nousta ja ovesta ulos lähteä.

Yleensä fiilis paranee, kun pääsee salille. Mutta ei tänään. Panokseni illan tanssitunnilla oli hyvin, hyvin apaattinen ja strechingissäkin vain katselin kelloa ja ajattelin, joko kohta pääsee kotiin. Vallan omituinen päivä!

Lähestyvä kakkoshaastattelu (keskiviikkona Hesassa) alkaa ahdistaa tunti tunnilta enemmän. Mitä kummaa siellä onkaan sitten vastassa?!?! Palikkatestin tulosten läpikäyntiä ja mitä muuta? Mikä lieneekään tapaamisen lopputulos?!? En varmaan nuku kovin hyvin edellisenä yönä, kun jo nyt on näin jännittynyt olo. Huh huh. Voisinpa vain olla omassa kotona oman peiton alla ja toivoa, että rahaa alkaisi sataa taivaalta, jotta ei tarvitsisi murehtia työpaikkahaastatteluja.

"Muistot joita ei ole"

Olimme tänään mieheni pappapuolen hautajaisissa. Oli todella outoa olla muistelemassa henkilöä, josta ei ole ensimmäistäkään mielikuvaa. Vain joitain satunnaisia mieheni mainitsemia asioita ja yksi pari vuotta sitten Seura-lehdessä julkaistu juttu - siinä "muistoni" Leo-papasta.

Leo-pappa oli sotaveteraani. Hautakummulle laskettiin useita sinivalkoisia kukkalaitteita. Vaikuttava näky. Ja hyvin koskettava. Vaikka en ollut Leoa koskaan nähnyt, kyyneleet vierähtivät poskille pariin otteeseen  siunaustilaisuuden aikana. Miltä Leosta oli tuntunut sodan melskeissä? Miten sodasta jääneet arvet olivat Leon elämään vaikuttaneet?

Äitini isä oli myös sotaveteraani. Hän ei koskaan halunnut puhua sodan aikaisista tapahtumista. Uskon, että sodan arvet olivat syvällä hänessä. Isäni isä kaatui rintamalle isäni ollessa vain kahden vuoden ikäinen. Isälläni ei ole omasta isästään muuta muistoa kuin yksi valokuva, jossa hän on isänsä sylissä heidän kotitalonsa edessä. En edes muista, minkä ikäinen isäni siinä valokuvassa on.

Uskomatonta, miten kipeitä asioita voi nousta mieleen muistoista, joita ei ole.

"Perjantai on mielessäin"

Perjantailla on valtaosalle työssäkäyvälle väestölle aivan erityinen merkitys. Viikon työt on tehty ja vapaa alkaa. Voi miten kaipaankaan sitä, että perjantailla jälleen olisi oma erityinen merkityksensä viikonpäivien seassa. Nyt se on oikeastaan vain päivä muiden joukossa.

Jotain erityistä minunkin perjantai-iltoihin on kuulunut pitkin talvea. Nelosen Hauskat kotivideot nimittäin. Mutta tänään ei tullut niitäkään. Ei siis sitäkään vähäistä perjantain tuntomerkkiä tänään! Perjantai-iltaisin on kokoonnuttu television ääreen ja naurettu enemmän tai vähemmän niille paikille pöhköille videoille. Viikon ainoa naurukeikka meidän perheessä. Ja tänään ei sitäkään.

Mutta ei se mitään. Perjantai on silti mielessäin. Odottelen aikaa, jolloin pääsen toteamaan Perjantai työviikon lopettaa.

"Ei selityksiä"

Voi herrijee. Työpaikkahakuprosessiin tällä työnantajalla kuuluu "palikkatestin" tekeminen netin kautta. Voi että inhoan sellaisia. Ne vain sotkevat ajatukset ja aiheuttavat oksennuksen tunnetta keskivartalossa.

104 (!!!) sivua, joissa aina neljä vaihtoehtoa, joista valittiin se, joka kuvaa minua eniten ja se, joka minua vähiten. Ja tietenkin samoja asioita kysyttiin välillä negatiivisessa ja välillä positiivisessa. Ja entäs sitten, kun kaikki neljä vaihtoehtoa tuntuivat olevan äärestä kaukana minusta tai kun kaikki neljä vaihtoehtoa kuvasivat minua. Valitse siinä sitten paras ja huonoin. Kiukku nousi testiä tehdässä - mikä siis luonnollisesti paljastaa kiivaan luontoni. Jos siellä olisi ollut tilaa selityksille, olisin varmaan muutamassa kohdassa peräti haistattanut jotain. Mutta ei selityksiä - pelkkiä valintoja vain.

Ei enää ole mitään neuvoteltavaa, ei seliteltävää, ei puolusteltavaa 

Onpa kiva kuulla (turkulaisittain) ensi viikolla, miten sekopäinen yksilö meikäläinen lopulta onkaan. Siis jos tämän jälkeen enää edes haluan mennä sinne kakkos-keskusteluun. INHOAN PALIKKATESTEJÄ!

"Hysteeri"

Ei tästä mitään tule näin. Pian jotain tehtävä on. Kun aina, aina, aina muuttuvia tekijöitä on! 

Tänään siis kävin Helsingissä työpaikkahaastattelussa. Ainakin olen jatkossa, koska seuraava keskustelu on jo sovittu ensi viikolle.

Matkustaminen junassa on sinänsä mukavaa. Voi rentoutua nukkumalla (onnistuu oikein hyvin), voi lukea (jos nukkumiselta ehtii), tehdä töitä (mikä ei kyllä mahdolliselle työnantajalle ollut käypänen vaihtoehto) tai vaikkapa tehdä käsitöitä. Tänään mukana oli mukaansatempaava kirja, josta tuli luettua runsaat 150 sivua. Oikein ripeä lukija voisi edestakaiselle Naantali-Helsinki-Naantali matkalla lukaista romaanin päivässä. Mikä luonnollisesti ilahduttaa kirjojen suurkuluttajaa, jolle on opiskeluaikana kertynyt lukemattomia lukemattomia kirjoja kirjahyllyyn.

Kaikki ei aina mene niinkuin itse haluaa. Kun on niitä muuttuvia tekijöitä. Tänäänkin, jälleen kerran, jollain kanssamatkustajalla oli eväänään appelsiini. Eväässä sinänsä mitään vikaa, mutta sitrushedelmien kuorimisen yhteydessä vapautuvista huuruista meikäläisen olo tulee varsin tukalaksi ja useimmiten pakenen paikalta odottamaan huurujen haihtumista. Edellisellä reissullani en voinut työskennellä kannettavallani, kun kanssamatkustajani ei ollut huomaavainen eikä jakanut tilaamme tasapuolisesti. Joskus olen tuntitolkulla istunut junassa, joka ei liiku, koska rataosuudella on tapahtunut jotain, mikä estää liikenteen. Jos ei luettavaa tai muuta puuhasteltavaa ole mukana, ainoaksi vaihtoehdoksi jää nukkuminen.

Kuten tiedämme - muuttuvia tekijöitä on aina! VR:n toiminta sinälläänkin on muuttuva tekijä. Junat kulkee - jos kulkee. Joskus ne kulkee ihan itsestään. Joskus ne ei kulje ollenkaan. Joskus ne kulkee pahasti aikatauluistaan jäljessä.  Itse asiassa täytyy sanoa, että VR:n tiedotteiden selaaminen ei luonut lainkaan luottavaista mielikuvaa junamatkustamisen täsmällisyydestä. Mutta verratonta menoa, silloin kun sujuu ongelmitta.

En ole vielä kehittänyt hysteriaa. Kehitän sen sitten, jos satun tämän työpaikan - tai jonkun muun työn pääkaupunkiseudulta - saamaan.

"Huomiseen"

Perhosia mahassa. Huomenna työhaastattelu Helsingissä. Huh huh. Perhosten määrä kasvaa eksponentiaalisesti. Ja kun on iso maha, sinnehän mahtuu.

Pitäisi mennä nukkumaan, jotta olisi huomenna pirteä. Mutta juuri kehitin stressin sopivasta kulkuvälineestä: bussi vai juna. Bussi on aikataulullisesti varmempi - luulen, mutta juna on mielyttävämpi - tiedän. Pitänee nousta aamulla aikaisin ja tarkistaa ensin säätiedotus, sitten katsoa VR:n sivuilta mahdolliset tiedossa olevat ongelmat ja sitten vasta tehdä tämä vaikea päätös.

Huomiseen!

"Tahdon kaljalle"

Ehdottomasti. Tahdon kaljalle ja haluan juoda niitä monta. Pistää vihaksi tyttären kaveri, joka on käynyt meillä noin kuutisen vuotta eikä tänä aikana ole oppinut tervehtimään. Tulee ja menee mutta käytöstavoista ei tietoakaan. On joskus jopa ollut meillä ruokapöydässä ja estottomasti haukkunut tarjolla olevaa ruokaa. Ei ole sen jälkeen tarjottu ruokaa.


Joskus on tehnyt mieli kysyä vanhemmiltaan, käyttäytyykö oma tyttäreni samoin. Jos kyllä, niin pitäisin puhuttelun. Herran jumala - jotain käytöstapoja.

Itselleni paloi tänään pinna. Kaveri oli meillä taas kylässä. Olivat kumpikin ylhäällä, kun tultiin kotiin. Melko myöhään - itse asiassa meidän mittapuun mukaan aivan liian myöhään - tuntui olevan kotiinlähdön aika. Kaveri tuli alas, ryhtyi pukemaan ulkovaatteita päälle ja supsutteli tyttären kanssa eteisessä. Silloin repesin ja totesin "Tervetuloa uudestaan, kun opit tervehtimään".

No riitahan siitä syntyi tyttären kanssa ja kaikki vanhat paskat, vanhat sanomiset, vanhat teot ja tekemättä jättämiset kaivettiin esille. Äiti toivottiin kuolleeksi ja vihattiin sydämen pohjasta ja enemmän kuin mitään muuta.

Niin että tahdon sinne kaljalle! Ja tahdon niitä kaljoja monta!!

"Illalla"

Vietin jälleen sunnuntai-iltani salilla. Vähän treeniä kuntosalin puolella, sitten tanssia ja lopuksi venyttelyä. Tää on kuin huumetta! Vai mistä muusta voi olla kyse, jos ihminen ilta toisensa perään viettää aikaansa kuntosalilla.

Illalla voisi varmasti tehdä jotain muutakin. Niinkuin eilenkin illalla - leipoa pizzaa ja pelata lautapelejä. Tai niin kuin keskiviikkoisin - pelata lentopalloa. Tosin se ei sisällöllisesti juurikaan eroa kuntosalilla vietetystä illasta.

Joskus nuorempana iltaisin saatettiin istua olusella. Tai käydä kyläilemässä. Tai tehdä jotain mukavaa kotona - peiton alla tai muualla. Mutta ei - ilta ja kuntosali, sitä on meikäläisen elämä nykyään. En kuitenkaan ole huolissani - vielä. Olen vielä niinkin joustava, että voin perua etukäteen tekemäni ryhmäliikuntavarauksen, jos tuntuu siltä, ettei huvita. En ole siis vielä ajautunut pakkomielteiseen salilla käymiseen. Liikunta ei siis ole minulle pakkomielle. En tiennyt, että sekin voisi olla vaarallista. Kunnes luin tämän artikkelin.

"Kadonneet lapset"

Pidettiin peli- ja pizzailta. Vanhempi tytär kera poikaystävänsä kurvasi paikalle juuri kun pizzatarpeet oli koottu pöydälle. Aina silloin tällöin järjestämme näitä iltarientoja ja useimmiten juuri pizzateemalla.

Tänään tehtiin kolme pellillistä pizzaa. Yhdessä oli "teemana" chilitonnikala, toisessa katkarapupepperoni ja kolmannessa oliivikalkkuna. Oikein maukkaita ja ensin mainittu myös varsin tulinen. Kaiken kruunaa tietenkin reilu kerros aurajuustoa. Se on meidän kaikkien herkkua. Nami nami! Mistä tulikin mieleeni, kun kerran lasten ollessa alle kymmenvuotiaita olimme pizzeriassa syömässä ja lapsille tilattiin yhteisesti iso pizza, jossa oli aurajuustoa. Tarjoilija ehdotti, että auranjuuston voisi jättää pois, josta syntyi melkoinen meteli. Sitä vartenhan se oli listalta poimittu, kun siinä sitä aurajuustoa oli. Tarjoilija-parka kakisteli ja pyyteli anteeksi. Yleensä kun lapset eivät syö aurajuustoa, kertoi tarjoilija. Vaan näinhän ei meillä toimittu, vaan jos aurajuustoa halusi säästää johonkin erityiseen tarkoitukseen, se piti piilottaa lasten silmiltä.

Lasten ollessa pieniä pelattiin paljon ja yhä vieläkin pelaaminenkin on usein mielessä.Tänään pelattiin Scrablea. Oikein mukava pelirupeama. Minulla oli telineessä kirjaimet S, S, S, O, L, I, A. Toinen tytär, joka ei osallistunut peliin, tuli selän taakse ja sanoi "kato minkä sanan näistä melkein saa". Ja tarkoitti siis etunimeäni S-O-I-L-E. Johon vanhemman tyttären poikaystävä totesi "On tietenkin joku tosi härski sana". Muuta ei tarvittu - melkoinen naurunremakkahan siitä syntyi. Varsinkin sitten, kun hieman myöhemmin kerrottiin muillekin mistä sanasta oli kyse.

Lapsenmielisyys ei ole onneksi kadonnut, vaikka lapset ovat kasvaneet isoiksi. Ja onneksi lapset eivät ole kadonneet maailman tuuliin.

"Kerro vaan!"

Hyviä uutisia. Pakko kertoa, kun ei kertakaikkiaan voi pitää sisällään. Eiliseen sähköpostiviestiini ei edelleenkään ole tullut vastausta, MUTTA siihen löytyi selitys. Sain iltapäivällä soiton samaiselta henkilöltä, joka niitä haastatteluaikoja halusi sopia kanssani. En pystynyt juuri sillä hetkellä vastaamaan, kun sompailin Turun sohjoisilla kaduilla lähellä kuntosalia. Soittaja jätti viestin vastaajaani: "En ole saanut vastausta eiliseen viestiini, jossa ehdotin haastatteluaikoja. Voisitko soittaa tai vastata siihen viestiin."

HÄH? Minähän vastasin siihen viestiin eilen. No, mitäpä sitä muuta kuin soittamaan. Ja näin oli ettei viestiäni ollut kuulema tullut - paitsi että jos oli mennyt roskapostiin, oli mahdollisesti jo poistettu. Vaan kävihän se haastatteluajasta sopiminen puhelimitsekin ja samalla siinä jo tuli puolin ja toisin kerrottua, missä mennään.

Vitsit että olen täpinöissäni. Nyt vain ehdin ensi keskiviikkoon asti murehtimaan, mikä voi mennä pieleen keskiviikon haastattelussa. Mutta muuten - tekisi mieleni kertoa koko maailmalle, että olen päässyt haastatteluun. Siten olen jo paljon, paljon lähempänä työnsaantia kuin jos olisin saanut viestin "valitettavasti valintamme ei osunut sinuun".

Vielähän ei siis tiedetä, tuleeko tästä "osui ja upposi" haastattelu eli aukeaako sitä kautta työura. Vai meneekö kaikki metsään juuri viime metreillä. Vielä hetki sitten ei oikeastaan jännittänyt yhtään, mutta nyt kun kirjoitin tämän minkä kirjoitin, niin johan rupesi perhoset kiertämään ympyrää vatsassa. Huh, huh.

Mutta nyt se on kerrottu. Kerron sitten ensi viikolla, tuliko osuma vai huti.

"Näkyjä"

Aamulla odotti mukava yllätys sähköpostissa. Eilen lähettämääni avoimeen hakemukseen reagoitiin kysymällä, mikä seuraavista ajoista sopisi minulle henkilökohtaiseen käyntiin mahdollisen tulevan työnantajan luona. Ei ollut näkyjä. Viesti oli sähköpostilaatikossa vielä senkin jälkeen, kun käynnistin ensin sähköpostiohjelman, sitten koko tietokoneen uudestaan.

Nyt jälleen jalat maahan. Sehän on vasta kysymys, sopisiko joku ehdotetuista ajoista. Vastasin viestiin ja kerroin, että lähes tulkoon kaikki ehdotetut ajat sopivat minulle. Vaikutinkohan liian innokkaalta? Sitten elämä muuttui taas näkyjen näkemiseksi tai näkyjen puuttumiseksi. Ei auttanut, vaikka kuinka monta kertaa illan mittaan kuikuilin sähköpostiani, niin ei tullut vahvistusta haastatteluajalle. No, ajat olivat kaikki ensi viikolle, joten ehtii tuo viesti vielä huomennakin tulla. Vaikutanko liian innokkaalta? Näinkö sittenkin näkyjä?

Kummasti kuitenkin päivä oli parempi kuin pitkään aikaan. Illalla kävin vielä antamassa itsestäni kaiken cycling intervalli tunnilla. Hieman pettynyt olin, kun vetäjä oli vaihtunut suosikkiohjaajaani. Vaikutanko pöhköltä? Ehei, vaikka niin pidän suosikkiohjaajani vetämistä tunneistä, olen jo monta viikkoa yrittänyt päästä erään toisen vetäjän intervallitunnille. Ihan vain vaihtelun vuoksi! Niin tai tai, olo tunnin jälkeen oli aivan naatti ja silti ah niin taivaalliseen autuaallinen. Olen ylpeä itsestäni!

Jos en ole vielä mainostanut, niin nyt mainostan. SATS Triviumissa on aivan mahtava porukka vetämässä aivan mielettömän ihania tunteja ja asiakkaatkin ovat mainiota porukkaa. Tulkaa muutkin kokeilemaan! Monta mukavaa uutta tuttavuutta on pukuhuoneen sokkeloissa ja ryhmätunneille jonottaessa syntynyt.

Oikein jo surettaa, että jos sitä nyt joutuu Helsinkiin asti töihin, miten käy kuntoiluintoni. Miten pystyisin käymään salilla? Pitäisikö laajentaa jäsenyys koko maan SATSeihin? Ja miten sitä meikäläinen lainkaan sopeutuisi helsinkiläisten sekaan kuntoilemaan? Joutuisin ainakin kunnot treenivaatteet ostamaan - nykyään kun kulutan mm. vanhoja t-paitoja. Ja nehän kuluu, kun ne ovat tuntien jälkeen läpimärkiä ja sitten lisää kastuvat pyykkikoneessa.

Kaiken tämän jälkeen jään mielenkiinnolla odottamaan, näenkö lisää näkyjä vai loppuiko se tähän aamuiseen. Toivottavasti ei.

"Työttömän kehtolaulu"

Aa tuuti lullaa. Ei meinaa uni tulla. Monta iltaa on tullut valvottua ja aamulla on sitten vastaavasti nukuttanut aivan tolkuttomasti. Olen selvästi kehtolaulun tarpeessa!

Pohdin, olenko työtän vai opiskelija. Onko sillä mitään merkitystä? Lopputulos on kuitenkin sama: en ole työssä. Toimeentulon kannalta sillä kyllä on merkitystä, sillä opiskelijoille maksettavat tuet ovat suorastaan naurettavan pieniä. Eihän sellaisilla tuloilla voi kukaan toimeen tulla! Vaikka eihän se työttömyysturvakaan pilviä hivele.

Niin tai näin - nukkumaan pitäisi oppia silloin kun on nukkumisen aika!

"Nuku idiootti"

Taas yksi oivallus tänään. Sairauksieni takia joudun käymään säännöllisen epäsäännöllisesti erikoislääkär(e)illä. Koska jostain kummallisesta syystä siellä vastaanotolla ei ole toimintoa, jolla Kela korvaus huomioitasiin suoraan vastaanottomaksun lopullisessa summassa, joudun laittamaan rahapyyntöjä Kelaan.

Koskaan aiemmin (puhun nyt ajasta ennen vuotta 2009) en ole mitenkään erityisesti tarkkaillut Kelan maksamia korvauksia, koska olen luottanut järjestelmään. Idiootti! Siis minä. Jo viime vuoden puolella ensimmäisen kerran kävi niin, että Kela oli muuttanut vuoden alusta kooditusta ja koska vastaavasti lääkärilläni oli vanhoja lomakkeita, sain korvauksen väärän koodin mukaan. Ja kuinka sattuikaan, korvaus sillä koodilla oli pyöreät nolla euroa. No, tuohonhan tälläinenkin idiootti osasi kiinnittää huomiota. Ja pienten selvitelyjen jälkeen asia selvisi ja Kela korjasi asian ilman valituksia.

Tänään huomasin jälleen saavani omituisen pienen korvauksen. Nyt jo valistuneena idioottina ajattelin ensin selvittää, onko Kela taas muuttanut koodeja vai onko peräti muuttanut taksoja niin, että todellakin saan niin pienen korvauksen. Ei! Onneksi ei idiootti nukkunut!

Koodi on oikea, mutta taksa väärä - tarkistin Kelan julkaisusta "Kelan sairaanhoitokustannusten taksat vuodelle 2010". Taksa on yleislääkärin palkkion mukainen. Eli joko erikoislääkärini on unohtanut laittaa ruksin kohtaan "Hoito annettu erikoislääkärinä" (mikä tuntuu omituiselta ajatukselta, koska vaihtoehtoja on kaksi: yleislääkärinä TAI erikoislääkärinä ja kukapa sitä haluaisi itsensä "alentaa") tai Kelan virkailija on valinnut taksan väärästä sarakkeesta.Tietojärjestelmässä ei välttämättä ole ehken saraketta, mutta kuitenkin valinta on osunut yleislääkärin kohdalle.

Samalla koodilla voi tosiaankin saada erilaisen korvauksen. Tuo edellä mainittu ruksi määrittää, kumman sarakkeen mukainen taksa huomioidaan korvauksessa. Se mikä tekee tästä mielenkiintoista on se, että Kelan päätöksessä ei mainita, mihin koodiin ja minkälaisen lääkärin antamaan hoitoon korvaus perustuu. Ja jos et ole huomannut ottaa kopiota lähettämästäsi selvityksestä, et voi tietää, onko päätös oikea. Ei ottanut tämä idiootti, mutta pöydällä on juuri sattumalta samaisen lääkärin saman suuruinen samankaltaisesta vastaanotosta oleva selvitys lähetettäväksi Kelaan. Tarkkaan ottaen tämähän ei vielä riittänyt, vaan minun piti googlaamalla hakea edellä mainitsemani "sairaanhoitokustannusten taksat vuodelle 2010" julkaisu. Ainakaan minä en niitä helposti Kelan sivuilta löytänyt. Mutta positiivista on se, että ne löytyivät ja olivat asiakkaan saatavilla.

Olen sitä mieltä, että meillä suomalaisilla on hieno sosiaaliturvajärjestelmä. On hienoa, että Kelan toimistoja on ympäri Suomea ja että Kelalla on varsin toimiva asiointipalvelusivusto internetissä, MUTTA kaipaisin hieman enemmän narua asiakkaalle.  Ei hirttoköyttä, vaan lisää informaatiota kustakin päätöksestä. Koskaan aiemmin (siis ennen vuotta 2009) ei ole tullut mieleeni kyseenalaistaa saamiani sairaanhoitokorvauksia, mutta nämä kaksi tapausta ovat osoittaneet minulle, että olen idiootti, jos en itse ole skarppina. Virheitä sattuu ja onneksi tämänkaltaiset virheet ovat helposti korjattavissa. Tai siis vielähän en tiedä, miten tämä uusin virhe korjataan, mutta edellisen korjaus meni Kelan omana oikaisuna, kunhan tarvittavat lisäselvitykset oli tehty. Eivätkä ne lisäselvityksetkään kovin vaativia olleet.

Odotan onnellista loppua ja puuttuvaa 13 euroa tililleni lähiviikkoina. Luotan Kelaan!

PS. Paikallinen Kela jo reagoi sähköpostilla lähettämääni selvityspyyntöön, mutta tarinan loppu ei ole vielä tiedossa.

"Ei tänään"

Tänään en käynyt salilla, en käynyt lenkillä, en osallistunut graduseminaariin enkä @fterworkiin. Tänään oli "ei tänään" -päivä. Minulla oli muita aktiviteetteja.

Illalla saunassa mietin, että se, mitä tänään tein, oli hyödyllistä. Se ei ollut normaalia toimintaani, mutta ehdottomasti tarpeellista. Joskus on vain tehtävä valintoja. Itse asiassa tein tänään useita sellaisia asioita, joita en ole koskaan tehnyt. Päiväni oli siis kaikkea muuta kuin normipäivä.

Tänään myös opin, että asioista kannattaa ottaa selvää ajoissa. Itseään vaan voi syyttää, jos toimii virheellisesti ihan vain sen takia, ettei ole ottanut asioista selvää. Ei kannata luottaa omiin uskomuksiin/kuvitelmiin. Se tuli tänään opittua. Päätä voisi lyödä seinään ja varpaita tuolin jalkoihin. Vaan mitäpä tuo enää auttaisi.

Tänään sain myös vastauksen erääseen työpaikkahakemukseeni. "Juuri tällä hetkellä meillä ei ole avoinna sopivia paikkoja, mutta taustasi on erittäin mielenkiintoinen. Otamme sinuun yhteyttä kun sopiva tehtävä avautuu."  Ei tänään siis töitäkään, ei edes toivoa. Optimistin pitäisi tulkita tuo vastaus kaukaiseksi lupaukseksi, mutta realisti toteaa pelin menetetyksi. Tuolla lupauksella ei nälkäisiä suita ruokita. Ei tänään!

"Aamukahvit"

Piti huomenna nauttia aamukahvit  vanhan työkaverin seurassa. Piti ja piti. Tuntuu, että mikään ei juuri koskaan mene niin kuin suunnittelee. Nyttenkin meni huominen päiväohjelma totaalisesti uusiksi. Kalenteri tuntuu olevan täysin tarpeeton artefakti. Ehkä olisi parempi vain mennä virran mukana ilman mitään suurempia suunnitelmia. Ottaa se, mitä vastaan tulee eikä edes yrittää ennakoida.

Ehkä se onnistuisikin, jos voisi lopun ikäänsä elää vapaaherrattarena. Jos ei koskaan enää tarvitsisi sitoutua työaikoihin ja muihin määräaikoihin. Jos voisi elää ilman kalenteria, ilman kelloa. Elää kuin luonnonlapsi.

Mutta eihän siitä mitään tule. Aamukahveja tulen jatkossakin juomaan jonkun kanssa joskus jossain. Etukäteen sovitaan luonastreffejä ja afterwork-oluita. Kalenteri on tarpeellinen myös erilaisten lääkärissä käyntien ja kampaaja aikojen takia. Eihän sitä nyt voi lääkäriin mennä ilman ajanvarausta. Kampaajalle se jossain onnistuukin.

Kun miettii eilistä murhettani uuden työpaikan löytymisestä, ei liene viisasta heittäytyä täysin luonnonlapseksi. Joskus se toivottavasti koittaa sekin päivä, jolloin pääsen työpaikkahaastatteluun - etukäteen sovittuna ajankohtana. Julkiset kulkuvälineet kulkevat aikataulujen mukaisesti - tai ainakin yrittävät kulkea aikataulujen mukaan. Toisaalta, jos eläisi kuin luonnonlapsi, niin eihän sitä kiire olisikaan minnekään, jolloin on ihan sama, milloin se bussi tai juna lähtee - kunhan joskus lähtee.

Mitä enemmän tätä pohtii, niin tämä yhteiskuntahan koostuu nimenomaan kaikenmaailman aikatauluista ja määräajoista. Juuri mitään ei voi tehdä miten sattuu. Kirjastot, kaupat, koulut, postit, pankit, virastot jne. ovat auki tiettyyn etukäteen määrättynä aikana. Meidän on vain sovitettava omaan aikatauluumme milloin käymme asioilla. Siis tarvitsemme sekä kalenteria että kelloa. Kalenteria siksi, että esimerkiksi pankit ovat auki vain arkipäivinä. Ja kelloa siksi, että aukiolo alkaa tiettynä kellon lyönnillä ja päättyy toisella - etukäteen sovitusti.

Ahdistaa!

"Mulla ei oo rahaa"

Ennen vanhaan tilipäivä oli kuun 15 päivä. Tai kuun viimeinen päivä. Tai jokin muu päivä. Mutta ei nyt. Olen ilman työtä ja näin ollen siis ilman tilipäivää. Ei ole kiva tunne todeta olevansa ilman tuloja - siis mulla ei oo rahaa.

Joku voisi sanoa, että itsepähän olen itseni tähän jamaan saattanut. Pitää paikkansa, mutta ei se silti kivaa ole. Työnhaku on taas mielessä. Kävin tänään erään organisaation nettipalvelussa tekemässä hakemusta. Siellä kysyttiin, miksi haluan työskennellä kyseisessa organisaatiossa. Jätin hakemuksen tekemisen siihen. Ainakin toistaiseksi, kunnes keksin, miksi haluaisin työskennellä kyseisessä organisaatiossa. Ainoa tänään mieleen tullut motivaatio oli se, että saisin jälleen tilipäivän. Mielestäni se ei ollut hyvä selitys.

Tytär kertoi illalla, että olivat koulussa tutustuneet talouselämän saloihin. Viisasti meitä, että fiksut ihmiset sijoittavat näin laman aikaan, koska siten saavat paremman tuoton. Tai oikeastaan se taisi mennä jotenkin niin, että "ne jotka hoksaavat sijoittaa näin laman aikaan, saavat paremman tuoton". Niinpä, minä en ole hoksannut. Ja mitä siitä, jos vaikka olisinkin hoksannut, kun tyhjästä on paha nyhjästä. Mulla ei oo rahaa!

"Viimeinen unelma"

Ihanaa, aurinkoisia kevätpäiviä tuntuu riittävän. Pakkohan se oli lähteä lenkille, vaikka pieni pelko oli puserossa, miten sitä selviää liukkailla kevytväylillä.

Paikoin oli tosi liukasta, toisissa paikoissa suorastaan petollisen liukasta. Muutaman kerran oli lähellä, etten langennut, mutta kuin ihmeen kaupalla sain pysytyksi pystyssä. Olin iloinen. Epäilin, että pystyssä pysyminen olisi osaksi sen ansiota, että olen löytänyt keskivartalon lihakset ja sitä kautta parantanut sekä ryhtiä että tasapainoa.

Jäljellä oli enää muutama kymmenen metriä ja mielessäni jo kuvittelin, miten kertoisin miehelleni selvinneeni lenkistä ilman lankeemuksia. Ja muuta ei tarvittu: viimeinen mutka oli liikaa ja unelma lankeamattomasta lenkistä oli mennyttä. Että pitikin sitten aivan kotinurkilla levitä tienpohjalle.

Tyypilliseen suomalaiseen tapaan ensimmäinen ajatus oli, että eihän kukaan nähnyt. Sitten jolkotin kotiin ja vasta sisällä aloin tunnustelemaan kävikö jotenkin. Ei käynyt. Onneksi. Sillä olisi ollut kaameaa, jos olisin joutunut iltapäivän pyöräilytunnin jättämään väliin. Viimeinen mahdollisuus tällä viikolla osallistua pyöräilytunnille - luojan kiitos, pääsin sille.

Päivän lenkillä alkoi tuntumaan, ettei unelma kuntovitosen kympistä ole sittenkään aivan mahdoton. Jahka kelit tästä paranee, lisään lenkkeilyä ja pidennän hölkkäosuuksia. Nythän lenkkini ovat enimmäkseen kävelyä ja väliin lyhyitä hölkkäpätkiä. Eihän se nyt sentään viimeinen unelmani ole - toivottavasti - mutta olisi kiva se toteuttaa. Varo vain serkkuseni - täältä tullaan.

"Lunta kiikarissa"

Aamun ensimmäinen ajatus: ei voi totta - lisää lunta. Mistä tätä lunta oikein tulee? No, onneksi sitä ei ollut kuin ohut kerros, mutta toisaalta se teki siitä samalla petollista. Siellä alla kun on sitä jäätä viime päivien auringonpaisteen ansiosta. Päivästä tuli kuitenkin taas aurinkoinen eli oikein ihana kevättalvinen päivä. Yön aikana satanut lumi taisi sulaa saman tien pois. Vietin aamupäivän tiukasti tietokoneen vieressä ja pääsin ulos vasta iltapäivällä lähtiessäni salille.

Ennen kuin lähdin Turkuun, minulla oli iltapäiväkahviseuraa. Porissa opiskeleva poikani kävi juomassa kahvia kanssani ja kertomassa kuulumisia. Hienoa, kun lapset itsenäistyvät ja käyvät kylässä. Oma veljeni asui vanhempieni luona pitkälti yli kolmekymppiseksi, ja kun vihdoin sitten päätti muuttaa omaan asuntoon, äitini soitti minulle kauhistuneena. Itse olen alusta asti sanonut lapsilleni, että mitä pikemmin pääsette omille siiville, sen parempi. Itse muutin kotoa hieman alle 19-vuotiaana ja tiesin jo silloin, etten koskaan enää palaa lapsuudenkotiini asumaan. Muutin ensin Turkuun opiskelemaan ja sille tielle jäin. Olisin varmasti muuttanut jo aiemminkin, mutta koska jatkoin peruskoulun jälkeen kotipaikkakuntani lukiossa, ei ollut syytä muuttaa. Vaikka haluja ehkä olisikin ollut...

En tänään ehtinyt lenkille testaamaan näitä Naantalin kevytväyliä. Ehkä huomenna sitten. Toivottavasti keli on yhtä aurinkoinen.

"Halleluja"

Tänään oli viimeinen PT-tapaaminen ostamastani kuuden kerran paketista. Vuorossa oli kuntotesti ja sen tulosten vertailun ensimmäisellä kerralla tehtyyn testiin. Kehitystä oli tapahtunut kaikilla mittareilla mitattuna. Halleluja - ei mennyt se panostus taivaan tuuliin. Opin paljon kuntoilun saloista ja osaan nyt suunnitella kuntoiluni siten, että kunto nousee jatkossakin. Hieno homma.

Tosin juuri nyt on - jälleen - kaikki mahdolliset lihakset arkoina. Kävin PT:n jälkeen Shape-tunnilla, jossa oli uusi ohjelma sisältäen monia ennen kokemattomia liikkeitä. Mukavaa saada vaihtelua ja päästä rääkkäämään lihaksiaan (joita nyt siis jo on!) uusilla tavoilla, mutta ensimmäinen kerta on aina pahin. Jo seuraavalla kerralla kroppa reagoi paljon vähemmän, kun lihakset on jo kertaalleen käyneet saman rääkin.

Uudet ohjelmat on edessä myös sunnuntain Dance-tunnilla ja maanantain Afro-tunnilla. Olo on kuin pikkulapsella joulun alla. Mitähän mukavaa on tulossa? Varpaita jo kihelmöi uusien ohjelmien odotus. Olisipa jo sunnuntai! Ai mutta meinasin vallan unohtaa huomisen ShapePulse-tunnin, jossa pitäisi myös olla uusi ohjelma. Mutta koska olen käynyt kyseisellä tunnilla vain kerran aikaisemmin, ei huomiseen liity vastaavaa kihelmöivää odotuksen tunnetta. Jännittää tietysti, miten lihakset tämän päiväisestä palautuvat ja miten siitä tunnista selviän.

Kuntoiluun liittyen ajelin tänään ympäri Naantalia katsastellen kevytväylien tilaa. Parin viime päivän auringonpaiste on saanut melkoista sohjoa aikaiseksi eikä kaikkia kevytväyliä todellakaan ole ajettu siistiksi. Jos nyt ilma taas kylmenee, kuten on uhkailtu, kevytväylistä tulee aivan mahdottomia kulkea. Minkä ihmeen takia kevytväylät jätetään oman onnensa nojaan? Jokainenhan sen nyt näkee, että juuri näinä aurinkoisina päivinä ihmiset mielellään ulkoilevat. Juuri nyt pitäisi kevytväylät saada puhdistetuksi, jotta kaikilla olisi mukavaa ulkoilessaan. Ei ole kiva käydä kävelyllä, jos kaikki energia menee pystyssä pysyttelemiseen tai sohjossa rämpimiseen. Näinpä minäkin juoksulenkillä olevan miehen, joka henkensä uhalla juoksi autotiellä, kun viereinen kevytväylä oli sohjon peitossa. Terveisiä vain Naantalin kaupungille.

Kevättä kohti siis ollaan menossa. Se on mukavaa ja aina odottamisen arvoista. Eikö totta?

"Halvat pelit"

Lentopalloilta. Viikon kohokohta. Maksaa kolme euroa ja yleensä piristää mieltä ja kehoa. Huomatkaa sana yleensä. Aina ei kaikki mene niinkuin haluaisi. Pallo pyörii käsissä. Syötöt menevät leveäksi - jos ylipäätänsä menevät verkon yli. Tänään ei ollut aivan priima ilta, mutta ei huonokaan. Tosin pelaamisen alku viivästyi, kun puuttui niinkin keskeinen asia kuin lentopallo. :)

Vaikeata se on pelata lentopalloa ilman lentopalloa. Tietysti sitäkin lajia voi mielikuvaharjoitella, mutta melkoinen mielikuvitus pitää olla, että mielikuvittelee joukkuepelin etenemisen. Se voisi myös näyttää mielenkiintoiselta sivusta katsottuna. Tiedättehän sanonnan "hulluilla on halvat huvit". Emme siis mielikuvaharjoitelleet vaan odotimme kiltisti, kun palloa lähdettiin noutamaan. Jonkinlaista lämmittelyä teimme odotellessamme, mutta enimmäkseen lämmittelimme leukalihaksia. Naisia kun olimme.

Olen kokeillut muitakin joukkuelajeja. Pesäpallosta pidin kovastikin, mutta sen jälkeen, kun oikeasta polvesta repesi kierukka on se peli jäänyt pois harrastusteni joukosta. Sääli, sillä minä todella pidin pesäpallosta. Toinen joukkuelaji, mitä joskus kokeilin, oli sähly. Se oli meikäläisen osalta yhtä sähläystä, joten se loppui hyvin lyhyeen se harrastus. Jääkiekko ei tule kysymykseenkään, kun olen aivan onneton luistinten päällä. Ja jalkapallo - sitä en ole ikinä ymmärtänyt, pelannutkin vain pakotettuna koulun liikuntatunneilla. Mutta lentopallo on ja pysyy.Aamen.

"Yhtenä iltana"

Eilen illalla, kun kotiuduin uupuneena kuntosalilta iltauutisten aikaan, tytär oli vihdoinkin innokas täyttämään ja lähettämään opiskelupaikkahakemuksia. Hän tavoittelee paikkaa 10-luokalta ja eilen lähti hakemukset Eurajoelle ja Loimaalle. Kumpaankin haetaan ohi yhteisvalinnan eli se rumba on vielä jäljellä. Mutta hienoa, että vihdoin saatiin pää auki.

Hakemusten täyttäminen oli yllättävän hankalaa. Ei minulle, vaan tyttärelle. Missä lie pumpulissa kasvatettu, kun panikoi Loimaan hakemuksen kohtaa "Harrastukset". Tuskin 10-luokalle hakijoilta syynätään heidän harrastuksiaan, mutta koska samaa hakemusta käytetään kaikkiin eri hakuihin, on siinä kysymyksiä, jotka eivät ole relevantteja meidän tapauksessa. Eurajoen hakemuksessa taas pyydettiin perustelua, miksi hakee 10-luokalle. Siihen tytär sentään tiesi vastauksen.

Nyt on siis vielä edessä toisena ja mahdollisesti kolmantenakin iltana hakemisen riemua. Turkuun pitää tehdä kirjallinen hakemus, johon tarvitaan erinäisiä lausuntoja 10-luokan tarpeellisuudesta. Ja sitten on vielä se yhteishaku, jota myös yhtenä reittinä on syytä käyttää.

Mutta kun tästä on selvitty, ei tämä vielä ole ohi. Seuraavana keväänä on uusi rumba, kun vihdoin haetaan sitä "oikeaa koulutuspaikkaa". Kuviot on tällä hetkellä selviä, mutta vuodessa voi mieli muuttua. Sitä paitsi, eihän mikään koulutus ole tae siitä, etteikö koulunpenkille pääsisi uudestaan. Itse olen siitä esimerkki (lukio=>kauppaopisto=>ammatti-instituutti=>avoin yliopisto=>yliopisto) ja vanhin lapsista jo seuraa sitä polkua (ammattikoulu=>ammattikorkeakoulu). Keskimmäinenkin, joka valmistuu keväällä, jo suunnittelee jatko-opintoja, kunhan vain ensin saa täsmennetyksi, mitä haluaa isona tehdä. Alaa hän ei halua vaihtaa, mutta myöskään lähihoitajaksi hän ei halua jäädä loppuiäkseen.

Elinikäinen oppiminen on tullut jäädäkseen. Ammatteja katoaa, uusia syntyy. Omat mielenkiinnon kohteet muuttuvat. Työpaikkoja häviää - voit joutua työttömäksi ja sitä kautta hakeutua uudelle alalle koulutuksen kautta. Ehkä kohta olemme siinä tilanteessa, että niitä henkilöitä, jotka eivät päivitä osaamistaan, katsotaan karsaasti.

Itseäni hirvittää. Olenko nyt tulossa tieni päähän, kun saan - jos saan - maisterin paperit. Graduohjaajani houkuttelee jatko-opiskelijaksi, mutta luulen, että siinä kulkee raja. Mitä tämän ikäinen ihminen tekisi lisurina tai tohtorina? Pitäisi jäädä akateemiseen maailmaan, jotta niistä olisi edes jotain hyötyä ja sielläkin hyöty on kyseenalainen, kun tohtoreita pukkaa ovista ja ikkunoista.

Ehei. Ehkä joskus tulevaisuudessa yhtenä iltana mietin, mitä seuraavaksi, mutta tohtoria minusta ei tule. Nyt on vain pidettävä pää kylmänä ja kehitettävä itseäni jotenkin muuten. Akateemisen sivistyksen maksimi on nyt (lähes) saavutettu.

"Tönkkösuolattu kansa"

Kyllä me suomalaiset ollaan sitten kankeita. Tänään taas afrotunnilla nauratti, kun yritin heittäytyä mukaan afrikkalaiseen menoon eikä kroppa meinannut millään heittäytyä mukaan. Sivusilmällä näin, että vastaavanlaisia ongelmia oli myös muilla, vaikka sitten oli tietenkin niitä, jotka ovat kuin syntyneitä tanssimaan. Niiden kroppahan liikkuu just niin kuin pitääkin eikä niille ole vaikeata oppia askelkuvioita tai keinuttaa lanteita.

Ehkä meidät kaikki pitäisi pistää tanssitunneille - tanssimaan afroa tai jotain muuta, missä voisi antaa musiikin viedä ja unohtaa hetkeksi se, mitä muut meistä ajattelevat. Itse ainakin koin tänäänkin sitten loppujen lopuksi hyvin vapauttavana sen, että lopulta kroppanikin uskoi saaneensa luvan tehdä juuri sen, mihin musiikki minua yllytti. Piti tietoisesti unohtaa kaikenlaiset normit ja säännöt.

Onkohan tönkkäsuolaisuus meillä geeneissä vai onko se opittua? Onko todellakin niin, että muilla kansoilla on keinuvammat lanteet ja tanssi verissään? Vai onko loppupeleissä kyse vain siitä, ettemme antaudu musiikin vietäväksi vaan pyrimme viimeiseen asti kontrolloimaan liikkeitämme ja siksi näytämme tönkkösuolatuilta silleiltä?

Omalta osaltani voin todeta, että sitkeä tanssitunneilla käyminen on saanut lantioni keinuvammaksi. Luulin jo, että lantioni on kertakaikkiaan jymähtänyt paikalleen, mutta niinpä vain on liikettä nähtävissä. Hienoa, ainakin minusta.

"Mitä mulle kuuluu?"

Toinen perättäinen aurinkoinen maaliskuun päivä takana. Kävin pitkähköllä sauvakävelylenkillä. Pitkähköllä sikäli, että jälleen kerran arvioin väärin, kuinka paljon aikaa tarvitsen tietyn lenkin kävelemiseen. Tavoittelin tunnin lenkkiä, joka jäi kuitenkin vajaaksi. Ensi kerralla sitten taas pidempi reittivalinta.

Siinä kävelessäni auringon lämmittäessä mukavasti aloin miettimään, mitä minulle ihan oikeasti kuuluu. Monesti vastaan tuohon kysymykseen tyyliin "gradua tässä yhä väännetään". Mutta kuuluuhan minulle toki paljon muutakin.

Kunnonkohennus kuuri on käynnissä ja vaikka lihaskunto on edelleen vaiheessa, on paljon kehitystä tapahtunut. Torstaina viimeisellä personal trainer käynnilläni tehdään taas kuntotesti, joten silloin saan jonkinlaista numerotietoa kehityksestä.

Henkisellä puolella olen panostanut sellaisten asioiden tekemiseen, joista nautin. Viime aikainen totaalisen väsymyksen tunne on toiminut motivaationa löytää puuhastelua, josta voi oikeasti nauttia. Kuten lukenut osan niistä lukemattomista lukemattomista kirjoista, joita kirjahyllyistämme löytyy. Tai tehnyt/viimeistellyt kirjontatöitä tai suunnitellut uusia käsitöitä.

Nuorin lapsistani elää jännittäviä vaiheita. Yhteishaku on menossa eikä mitään papereita tai nettisivuja ole vielä täytetty. Jännittää itseänikin, miten tästä selviämme. Puhe on ollut, että ensi viikolla paneudumme tähän asiaan. Tosin tytär on lähdössä isänsä luo viikonloppuilemaan torstaina, joten vain muutama päivä meille jää aikaa käytettäväksi.

Vanhempi tytär suunnittelee muuttoa omilleen. Vanhin lapsista jo asuukin omillaan Porissa. Hienoa, että lapset itsenäistyvät ja aloittavat kokonaan oman itsenäisen elämänsä. Minä vain odottelen, koska minusta tulee muori/mummo/mamma tai jokin sellainen.

Olen edelleen ilman työpaikkaa. Gradu ja työpaikka ei kuullosta hyvältä yhdistelmältä, mutta jostain pitäisi ruveta tienestiä tekemään. Joten työpaikka on asia, johon on lähitulevaisuudessa panostettava paljon.

Vanhempani ovat vanhenneet eikä asiat enää suju niin kuin ennen. Mutta koska he eivät apua huoli, on minun sitten vain oltava auttamatta. Vaikka aina välillä yritän jotain tehdä, kun ei luonto anna periksi olla mitään tekemättä.

Niin että mitä mulle kuuluu? Kaikenlaista kuuluu ja hyvin kulkee.
M.O.T.

"Muutoksen aika"

Tein tänään kaksi kovaa treeniä - oman mittapuuni mukaan. Ja jumankauta, miten hyvältä se tuntui. Melkein parempaa kuin seksi!

Muutos entiseen, liikumattomampaan elämäntapaan on melkoinen, mutta tuntuu hyvältä. Tätä muutosta voisi vielä jatkaa ja jalostaa, sillä sen verran hyvältä se tuntuu.

"Pää räjähtää"

Mielessä kaikenlaisia ajatuksia, mielitekoja ja suunnitelmia, mutta mikään ei edisty. Pää räjähtää, jos en kohta pääse tätä sumaa purkamaan. Kunnon yöunetkin voisivat auttaa hetkellisesti, tai ainakin olla ensimmäinen askel kohti räjähdysvapaata pääkoppaa.

"Huomenta tyyny"

Katselin taaksepäin blogiani ja aloin ihmettelemään, miten minun elämäni näyttääkin noin aktiiviselta, vaikka itse asiassa olen ollut äärimmäisen uupunut jo jonkin aikaa. Olen kirjaimellisesti torkkunut koneen ääressä, mikä ei gradua työstävälle henkilölle ole kovin iloinen asia. Mitä enemmän torkun, sitä kauemmaksi valmistuminen lipuu.

Tänäänkin, kuten niin monena muunakin aamuna, palasin aamupalan jälkeen sänkyyn. Monena päivänä olen ottanut ihan rehelliset päiväunet - ei siis mitään nokosia, vaan oikeat unet. Otsikon mukaisesti "huomenta tyyny" joskus montakin kertaa päivässä.

Mistä sitten olen ottanut energian tehdä kaikkia niitä asioita, joita blogini mukaan olen tehnyt? Hyvä kysymys. Ehkäpä se onkin vain tämä tietokone, joka uuvuttaa ja kaikki muu aktiviteetti pitää virkeänä. Pitäisikö siis ottaa hetkellinen pesäero tietokoneesta? Auttaisikohan se ihan oikeasti? MUTTA jotenkin sitä on jäänyt koukkuun tähän rakkineeseen ja kaikkeen siihen, mitä sen kanssa voi tehdä.

Taidan olla tietokoneriippuvainen. Onko siihen vieroitushoitoa saatavissa? Televisiosta olen nähnyt, miten tuskallista huumeista vieroitus on. Olisikohan tietokoneesta vieroitus yhtä tuskallista? Makaisinko sängyssä tuskissani ja anelisinko koneen ääreen pääsyä?

Vai olenko sittenkin vain nettiriippuvainen? Apua - pitää hakeutua hoitoon. Ja ensi töikseni siirryn pois koneelta. Jos nyt ensin vaikka kahdeksi tunniksi. :)

"Linjuripolkka"

Ihanaa, että AKT:n lakko kesti vain yhden päivän - pääsin tänään linja-autolla Turkuun salille. Olisin minä eilenkin päässyt, mutta takaisin en olisi ehtinyt siihen mennessä kuin olisi pitänyt. Mutta siitä en tingi edelleenkään: perheeseemme ei tarvita toista autoa - linja-autolla pääsee. Siis jos kuljettajat eivät lakkoile.

Minusta linja-autossa matkustaminen on mukavaa. Matka meiltä Turkuun kestää puolisen tuntia. Minulla on yleensä kirja mukana, jota luen mikäli saan istumapaikan. Samalla kuuntelen kuulokkeilla hyvää musiikkia - en kuitenkaan polkkaa. Jos olen unohtanut kuulokkeet kotiin, huvitan itseäni kuuntelemalla ihmisten käymiä puhelinkeskusteluja. Tosin joskus saattaa käydä niin, että joutuu kuuntelemaan vaikka ei haluaisikaan. Ja joskus ei edes kuullokkeilla onnistu olemaan kuulematta toisten keskusteluja. Ja silti olen sitä mieltä, että linja-autossa on tunnelmaa.

"Lapsuuden loppu"

Olen tänään käynyt tiukkasanaista keskustelua äitini kanssa vanhempieni tilanteesta. Olen nyt tullut siihen ikään, että lapsuus on lopullisesti ohi ja on aika siirtyä olotilaan "iäkkäistä vanhemmista huolehtiminen".

Toivottavasti en itse ole samanlainen jääräpää kuin omat vanhempani. Pitänee varmuuden vuoksi antaa omille lapsille kirjallinen todistus siitä, että kun harkintakykyni iän tuomien muutosten myötä alentuu elämänlaatuani heikentävästi, heillä on oikeus (muttei velvollisuus) tehdä tarvittavat korjaavat toimenpiteet.

Käykö blogi-kirjoitus valtuutuksesta? Häviääkö tämä kirjoitus bittitaivaaseen paljon ennen kuin tuo hetki koittaa? Tänään keskustelin tyttärieni kanssa vanhempieni, heidän isovanhempiensa, tilanteesta ja samalla keskusteltiin myös siitä, etten itse halua elämää laitteiden varassa eli en halua elää kasviksena, jos aivotoimintani on lakannut. Entä jos tähän tilanteeseen joudutaan eikä kirjallista hoitotestamenttia ole ja jälleen rakas puolisoni on asiasta eri mieltä? Kenen sana painaa vaa'assa, kenen sanaan uskotaan. Voiko blogikirjoitukseen vedota? Pitänee laatia hoitotestamentti asian hoitamiseksi kuntoon. Malleja löytyy netistä, esimerkiksi Stakesin sivuilta.

Vakavia asioita mielessä, mutta koskaan ei tiedä, mitä elämä tuo tullessaan. Kaikkeen ei tietenkään voi varautua, mutta ehkä tämän asian voisin hoitaa kuntoon. En nyt heti mutta jo huomenna. Tai ylihuomenna. Tai ensi viikolla.

"Nostalgia osa 1"

Melkoinen nostalgiapläjäys tälle päivälle: eilen lähettämäni ystäväpyyntö Facebookissa vahvistettiin tänään. Sain "uuden ystävän", joka itse asiassa on todella "vanha ystävä". Pitänee tarkistaa hänenkin mielikuvansa, mutta mielestäni aloitimme kirjeenvaihdon joskus toka-kolmasluokkalaisina eli 1970-luvulla. Olemme myöskin kyläilleet toistemme luona, mutta nyt on ollut monta vuotta hiljaiseloa. Hieno tunne löytää hänet jälleen - näin monen vuoden jälkeen.

Toinen nostalgiapläjäys sattui tyttärelle, joka löysi käsityöaarteistostani oman Nalle Puh aiheisen kanavatyönsä, jonka oli aloittanut joskus vuosia sitten ja päätti nyt sitten viimeistellä sen. Katsotaan nyt, miten sen kanssa käy.

Nyt on hyvä fiilis. Hieno alku tälle kuukaudelle!

"Hassu kävely"

Mennään nyt sitten maaliskuu Hectorin tahdeissa.

Olin tänään menossa pyöräilemään salille. Sitä ennen piti käydä Turun keskustassa hoitamassa asioita, muun muassa piti hakea mouline-lankoja, kun olen lahjakkaasti yhdestä keskeneräisestä työstä hukannut osan langoista. :(

No, kun lähdin kotiovelta Naantalista, keli oli vielä melko talvinen. Pehmeitä lumihippuja sateli taivaalta. Puoli tuntia linja-autolla Turkuun ja löydän itseni keskeltä loskaa. Eihän minulla tietenkään ollut oikeanlaisia jalkineita jalassa. Eikä oikeanlaista takkiakaan räntäsateeseen. Ja tästä kaikesta huolimatta, päätin köpötellä keskustasta kuntosalille, kun kerran aikaa oli.

Huono ratkaisu. Ensinnäkin kävelystä ei voi juuri puhua, kun enimmän aikaa yritin loikkia loskaisimpien kohtien yli. Kuten arvata saattaaa, huonolla menestyksellä. Kengät ja sukat olivat litimärät, kun vihdoin pääsin salille. Joissain paikoissa oli kevytväylään reunustavaan valliin yritetty polkea jonkinlaista kulkutilaa. Kaikkein hauskinta oli mielestä DataCityn kohdalla, jossa itsekin kävelin hyvin, hyvin kapeaa vallia pitkin pitäen kiinni viereisestä verkkoaidasta. Minusta se ei ollut enää kävelyä. Ei edes hassua kävelyä!

Mutta tulipahan käveltyä. Kävely sinänsä on ihan kivaa eikä keli yleensä ole este, hidasta toisinaan, mutta kun on liikenteessä täysin vääränlaisilla jalkineilla ja kun ulkotakki vielä imee kaiken kosteuden, mitä saatavilla on, muuttuu kävely uudenlaiseksi extreme-urheiluksi. Mutta onneksi en sentään kaatua rojahtanut sinne loskan sekaan. Se olisikin todella kruunannut tämän päivän!