"Viimeinen unelma"

Ihanaa, aurinkoisia kevätpäiviä tuntuu riittävän. Pakkohan se oli lähteä lenkille, vaikka pieni pelko oli puserossa, miten sitä selviää liukkailla kevytväylillä.

Paikoin oli tosi liukasta, toisissa paikoissa suorastaan petollisen liukasta. Muutaman kerran oli lähellä, etten langennut, mutta kuin ihmeen kaupalla sain pysytyksi pystyssä. Olin iloinen. Epäilin, että pystyssä pysyminen olisi osaksi sen ansiota, että olen löytänyt keskivartalon lihakset ja sitä kautta parantanut sekä ryhtiä että tasapainoa.

Jäljellä oli enää muutama kymmenen metriä ja mielessäni jo kuvittelin, miten kertoisin miehelleni selvinneeni lenkistä ilman lankeemuksia. Ja muuta ei tarvittu: viimeinen mutka oli liikaa ja unelma lankeamattomasta lenkistä oli mennyttä. Että pitikin sitten aivan kotinurkilla levitä tienpohjalle.

Tyypilliseen suomalaiseen tapaan ensimmäinen ajatus oli, että eihän kukaan nähnyt. Sitten jolkotin kotiin ja vasta sisällä aloin tunnustelemaan kävikö jotenkin. Ei käynyt. Onneksi. Sillä olisi ollut kaameaa, jos olisin joutunut iltapäivän pyöräilytunnin jättämään väliin. Viimeinen mahdollisuus tällä viikolla osallistua pyöräilytunnille - luojan kiitos, pääsin sille.

Päivän lenkillä alkoi tuntumaan, ettei unelma kuntovitosen kympistä ole sittenkään aivan mahdoton. Jahka kelit tästä paranee, lisään lenkkeilyä ja pidennän hölkkäosuuksia. Nythän lenkkini ovat enimmäkseen kävelyä ja väliin lyhyitä hölkkäpätkiä. Eihän se nyt sentään viimeinen unelmani ole - toivottavasti - mutta olisi kiva se toteuttaa. Varo vain serkkuseni - täältä tullaan.