"Yhtenä iltana"

Eilen illalla, kun kotiuduin uupuneena kuntosalilta iltauutisten aikaan, tytär oli vihdoinkin innokas täyttämään ja lähettämään opiskelupaikkahakemuksia. Hän tavoittelee paikkaa 10-luokalta ja eilen lähti hakemukset Eurajoelle ja Loimaalle. Kumpaankin haetaan ohi yhteisvalinnan eli se rumba on vielä jäljellä. Mutta hienoa, että vihdoin saatiin pää auki.

Hakemusten täyttäminen oli yllättävän hankalaa. Ei minulle, vaan tyttärelle. Missä lie pumpulissa kasvatettu, kun panikoi Loimaan hakemuksen kohtaa "Harrastukset". Tuskin 10-luokalle hakijoilta syynätään heidän harrastuksiaan, mutta koska samaa hakemusta käytetään kaikkiin eri hakuihin, on siinä kysymyksiä, jotka eivät ole relevantteja meidän tapauksessa. Eurajoen hakemuksessa taas pyydettiin perustelua, miksi hakee 10-luokalle. Siihen tytär sentään tiesi vastauksen.

Nyt on siis vielä edessä toisena ja mahdollisesti kolmantenakin iltana hakemisen riemua. Turkuun pitää tehdä kirjallinen hakemus, johon tarvitaan erinäisiä lausuntoja 10-luokan tarpeellisuudesta. Ja sitten on vielä se yhteishaku, jota myös yhtenä reittinä on syytä käyttää.

Mutta kun tästä on selvitty, ei tämä vielä ole ohi. Seuraavana keväänä on uusi rumba, kun vihdoin haetaan sitä "oikeaa koulutuspaikkaa". Kuviot on tällä hetkellä selviä, mutta vuodessa voi mieli muuttua. Sitä paitsi, eihän mikään koulutus ole tae siitä, etteikö koulunpenkille pääsisi uudestaan. Itse olen siitä esimerkki (lukio=>kauppaopisto=>ammatti-instituutti=>avoin yliopisto=>yliopisto) ja vanhin lapsista jo seuraa sitä polkua (ammattikoulu=>ammattikorkeakoulu). Keskimmäinenkin, joka valmistuu keväällä, jo suunnittelee jatko-opintoja, kunhan vain ensin saa täsmennetyksi, mitä haluaa isona tehdä. Alaa hän ei halua vaihtaa, mutta myöskään lähihoitajaksi hän ei halua jäädä loppuiäkseen.

Elinikäinen oppiminen on tullut jäädäkseen. Ammatteja katoaa, uusia syntyy. Omat mielenkiinnon kohteet muuttuvat. Työpaikkoja häviää - voit joutua työttömäksi ja sitä kautta hakeutua uudelle alalle koulutuksen kautta. Ehkä kohta olemme siinä tilanteessa, että niitä henkilöitä, jotka eivät päivitä osaamistaan, katsotaan karsaasti.

Itseäni hirvittää. Olenko nyt tulossa tieni päähän, kun saan - jos saan - maisterin paperit. Graduohjaajani houkuttelee jatko-opiskelijaksi, mutta luulen, että siinä kulkee raja. Mitä tämän ikäinen ihminen tekisi lisurina tai tohtorina? Pitäisi jäädä akateemiseen maailmaan, jotta niistä olisi edes jotain hyötyä ja sielläkin hyöty on kyseenalainen, kun tohtoreita pukkaa ovista ja ikkunoista.

Ehei. Ehkä joskus tulevaisuudessa yhtenä iltana mietin, mitä seuraavaksi, mutta tohtoria minusta ei tule. Nyt on vain pidettävä pää kylmänä ja kehitettävä itseäni jotenkin muuten. Akateemisen sivistyksen maksimi on nyt (lähes) saavutettu.