Työtaistelua

Mulla on sitten ylimääräinen vapaapäivä huomenna. Kun ensin työnantaja uhkaa työsaarrolla, niin ammattiliitto vastaa työnseisauksella. Ja kyllähän se minun fiiliksiini sopii: huomenna ei tehdä töitä eikä murehdita sitä kaaosta, mikä siellä odottaa.

 BTW, kokkikoulussa oli tosi kivaa ja pääsin fileoimaan broilerin rintaa ja kapriksia. Ei muita uhreja!

Feeling blue

On taas se aika vuodesta. Päivät ovat lyhyitä, illat pimeitä. Ja yksi työkaveri kimpussa - vähän väliä. Eikä työasiat muutenkaan mene niin kuin toivoisi. Joten sinisissä fiiliksissä. Tänään. Viime viikolla maanantaina ja perjantaina.Ei siis joka päivä. Joten pitäisikö täsmentää: vaaleansinisissä fiiliksissä - feeling light blue? Miten minusta tuntuu, että se ei sopiva ilmaisu.

Tänään oli kyllä sellainen päivä, että alkoi aamusta asti mennä pieleen. Taloyhtiössä piipitti palohälytin ja kun soitin hälytysnumeroon, jouduin juoksentelemaan rappukäytävässä kuuntelemassa mistä asunnosta ääni tulee, rimputtelemaan ovikelloa ja hakkaamaan ovea - neiti hälytyskeskus pisti minut oikein kunnolla liikkeelle. Lopulta, kun totesin, että ei tämä oven hakkaaminen mihinkään johda, niin käski soittamaan huoltoyhtiöön. "Ei siellä mitään hätää ole, jos palovaroitin piiputtaa mutta savua ei näy. Soita huoltomies paikalle." YES - tätäkö varten olen hommannut kotiini palovaroittimen: saan huoltomiehen paikalle. (Eikä voi kieltää, että mieleen tuli velipojan vuoden takainen kuolema: kukaan ei kuullut palovaroittimen ääntä, kukaan ei haistanut savua, ja velipoika kuoli häkämyrkytykseen...tosin hän asui rivitalossa, joten seinänaapureita eli mahdollisia kuulijoita oli vähemmä kuin tässä pikkuruisessa kerrostalossa.) Mitä lie tehty, mutta ei piiputtanut palovaroitin kun palasin kotiin. Eikä ollut laskua postilaatikossa sen paremmin palokunnalta kuin huoltomieheltäkään.

No ei se päivä siitä parantunut kun töihin pääsin. Päinvastoin, pilviä alkoi kasaantumaan jo aamutuimasta eikä helpottanut ollenkaan päivän edetessä. Yhdessä puhelinpalaverissa menetin hermoni niin totaalisesti, että ilmoitin palaverin olevani osaltani tässä. Jos en olisi poistunut paikalta, olisin varmasti sanonut jotain, mitä olisin katunut vielä enemmän kuin poistumista paikalta. Ja kun oikein koetellaan, niin iltakuuteen piti istua väkertämässä, jotta huomenna olisi toivottavasti muilla parempi fiilis kuin minulla. 

Huomenna on työporukan virkistystilaisuus, kokkikoulu.  Tämän päiväiset fiilikset jos jatkuu, minun lienee viisainta jäädä kotiin, etten fileeraa vahingossa vääränlaista lihaa.

Taivaita tavoitellen

Tajusin tänään pitäneeni jälleen hiljaisen kauden. Ei huolta, olen edelleen elossa. Kyrsiintynyt ja väsynyt, mutta elossa. Mitä suuremmassa määrin. Mikäs pahan tappais...

Jotenkin vain illat menevät niin nopsaan, viikonlopuista puhumattakaan. Näin joulun alla väkertelen täällä kaupunkikämpässäni yhtä jos toista joululahjaa. Hartiat on niin jumissa, että ei pahemmasta väliä, ja silti - sukkapuikot viuhkaa, kirjontaneula tikuttaa ja välillä virkkuukoukkukin on kovassa käytössä.

Viikonloppuna käytiin myös Helsingin Kirjamessuilla ja ostin ison kasan kirjoja iltalukemiseksi. Tuossa se kasa nyt kököttää eikä hajuakaan, koska ehdin niitä lukemaan. Joukossa on kirjoja täysin uusilta kirjailija-tuttavuuksilta. Erityisesti niitä kirjoja olisi mukava ehtiä lukemaan. Pöydän nurkalla myös olla möllöttää kurssimateriaalia odottamassa sitä hetkeä, että innostun valmentamaan itseäni testaussertifikaatin suorittamiseen. Ja onpa kasassa vielä viron ja espanjan kielen oppikirjojakin - jospa niitäkin taitoja alkaisi elvyttämään.

Herrijee - miten ihmeessä minä kuvittelen pystyväni tuohon kaikkeen. Nyt, kun tuon kaiken kirjoitti mustaa valkoiselle, pukkasi hikipisarat otsalle ja ahdistus rinnan alle. Ihan kuin tavoittelisin taivaita ja katajaan kuitenkin kapsahdan. Huomatkaa nyt kuitenkin, että kataja oli pienellä enkä siis tarkoittanut Radio Novan aamujuontajaa Janne Katajaa. Siihen Katajaan en aio kapsahtaa - ikinä. Vaikka myönnettäköön, että olen alkanut jo tottua hänen aamujuontoihinsa. Aikaisempi vastenmielisyys on pikkuhiljaa muuttunut sietokyvyn rajamaille. (Mitä ihmettä tuokin lause on tarkoittavinaan?!?!?!?!)

Englannin kurssikin jatkuu. Vielä kun löytyisi kurssi aiheesta "kytke virta aivoihisi ennen kuin puhut". Jaa miksikö? No, kyllähän te minut tunnette: puhuu paljon ja ajattelee vähän. Ja tänään erityisesti. Eli lopuksi pieni tarina siitä, miksi ei kannata sanoa sitä mitä ensimmäisenä tulee mieleen.

(Käännän keskustelun suomeksi, jos sattuu jollain muullakin olemaan gäppi...)

Astuin hissiin ja suorastaan kiljaisin, kun tajusin, että siellä hississä oli jo joku. Pyysin anteeksi kiljumistani. Hississä oleva nainen katsoi minua ja sanoi, ettei ymmärrä, mitä puhun, koska ei osaa suomea. Minä uudestaan selittämään, että ihanko totta - hän kyllä näyttää ihan suomalaiselta. Nainen kiittelemään kohteliaisuudesta ja minä kysymään, että mistä päin hän sitten on. "Tanskasta." (... ja nyt seuraa se todellinen huipennus...) jonka jälkeen minä ihmettelemään, että ihanko totta - ei uskoisi, kun puhut noin hyvää ja selkeää englantia toisin kuin tanskalaiset yleensä. (OMG!!! Ja vielä on kerroksia jäljellä. Pitääkö mun olla niin nopea puheissani...) Nainen naurahtaa ja minä toteamaan, että voidaanko sopia, ettei kerro kenellekään, että näin ikävästi kommentoin tanskalaisten kielitaitoa. Nainen nauraa lisää ja toteaa, että ehkä hänen kuitenkin kannattaisi kertoa asiasta kollegoilleen, jotka luulevat osaavansa erinomaista englantia. Vastavuoroisesti vielä kiittelee, että minunkin englantini on hämmentävän sujuvaa, kun suomalaiset yleensä epäröivät puhua englantia ja jos puhuvatkin, yrittävät puhua mahdollisimman hiljaa ja mahdollisimman vähän (...!!!...) Kävelemme yhtä matkaa ulos asti, nainen astuu tilaamaansa taksiin ja huikkaa minulle hyvää päivän jatkoa. Minä vastaan toivottamalla hyvää kotimatkaa. Ja toivon hiljaa sisäisesti, etten koskaan enää ikinä milloinkaan törmää tuohon naiseen.

Tuskin sentään hänen kollegoillaan on gäppiä englannin taidoissaan, mutta minä olen juuri löytänyt itselleni uuden gäpin ja sitä tuskin tarvitsee tässä erikseen nimetä.

KUT NAIT

Myrskyn tuntua

Tuntuu tuulevan. Helsingistä kun lähdin, paistoi aurinko. Jossain Paimion tietämillä satoi niin, että ropisi junan ikkunoissa. Turkuun kun pääsin, niin oli sadekin jo lakannut. Kotona kerättiin tuulen viemiä callunoita pihalta, ja joku naapureistakin oli jo aiemmin suorittanut callunoiden metsästystä. Tuuli tuskin oli kerännyt niitä kauniiseen pinoon.

Mutta ei tämä kuulema mitään, sanoi poika, joka tuli Porista kotiseudulle viikonloppua viettämään. "Satoi ihan vaakatasossa ja tuuli ihan p-leesti." Pitäähän sitä poikaa uskoa: tämä ei ole mitään.  Porissa on kaikki "paremmin".

Vihdoinkin vapaa

Puolentoista kuukauden rutistus on nyt takana. Kaksi intialaista testaajaa palaa Puneen huomenna ja minä olen jälleen vapaa olemaan minä. Yksi kodari meille vielä jää, mutta se ei niinkään ahdista. Ihan vähän vain.

Parhainta tässä todellakin on se, että voin jälleen olla MINÄ. Minun ei tarvitse esittää fiksumpaa kuin olen, kiltimpää kuin olen eikä mitään muutakaan, mitä en ole. Minä voin olla taas jälleen MINÄ! Ihana minä kaikkine kiukunpuuskineni, omituisine ajatuksineni, omituisine harrastuksineeni ja jatkaa rauhassa sitä hommaa, mitä parhaiten tällä hetkellä luulen hallitsevani: testaamista! Sukkien kutomista unohtamatta - tietenkään.

Mahistus

Kello on jo yli puoli yksitoista illalla. Normaalisti vetelen tähän aikaan sikeitä, mutta ei tänään. Meillä oli "työpäivällinen" ja tulin syöneeksi ravitsevan (lue rasvaisen) pizzan ja kevyen ananasjälkkärin (lue makia kuin mikä). Nyt on maha sitä mieltä, että nukkumaan ei ole mitään tarvetta mennä. Kurkussa jo nyt tuntuu ikävältä - kohta on mahahapot korvissa ja viimeistään sitten, kun menen pötkölleen. Mahistaa!

Miten ihmeessä sitä aina tulee sortuneeksi ruokaan, josta tietää saavansa pelkkää mahistusta? Enkö olekaan oppivainen eläin? Ilmeisesti en, mitä tulee ruokaan.

Kiittää hän ja nieleskelee valkosipulikaasuja. Hyvää yötä!

Learning English, lesson 3

Tästä englannin kielen osaamisesta on nyt tullut pakkomielle. Pomolle pitää näyttää, että minä osaan ja että se pirun gäppi sieltä arvioinnista on syytä poistaa ASAP. Tämä lienee tullut selväksi niin teille (jos teitä lukijoita on) kuin englannin ryhmälleni.

Tunnilla 3 olin mukana hieman vaitonaisena, koska päätä särki eikä yhtään huvittanut yrittää yhtään enempää kuin se, mikä luonnollisesti tuli. Lisäksi ryhmämme oli kutistunut ensimmäiseksi puoleksi tunniksi kolme henkiseksi ja sitten lopulta kaksi henkiseksi. Eli opettajamme sai antaa minulle ja kaverilleni todella yksityisopetusta. Harmi, että se mahdollisuus meni osittain hukkaan päänsärkyni takia.

Tunnin loputtua jäin hetkeksi kahden kesken opettajan kanssa ja ymmärsin, että olen ehkä liian painokkaasti kertonut gäpistäni. Opettaja sanoi, että mukavaa että olen mukana vaikka osaankin englantia. Johon minä, että olen mielelläni mukana ja että minulla on jo suunnitelmakin, miten pääsen eroon gäpistä: seuraavaa PDD keskustellaan englanniksi. "When you will have your next PDD? We could practice here so you could really show your boss...."

Okei, pitäisikö tuo tulkita, että gäppi on oikeutettu vai tarkoittiko opettaja todellakin sitä, että hänkin haluaa näpäyttää pomoani tässä asiassa. Tiedä häntä.

Hullun puuhaa

Kyllä on taas tänään tullut mietittyä, että hetkinen - ihanko totta minä teen tätä työtä. Eihän tässä ole päätä eikä häntää. Mutta kun tässä on semmoinen dilemma, että periaatteessa minä pidän tästä työstä - tällä hetkellä olosuhteet eivät vain ole kanssani.

Kun ihminen on M.O.N.K (http://soikkailua.blogspot.com/2010/08/monk.html) niin sitä onnistuu mistä tahansa pikkujutusta tekemään hirmu ison härkäsen. Sen sijaan, että ottaisi rennosti ja antaisi asioiden tulla ja mennä, niin sitä pitää pää punaisena huolehtia siitä, että pilkut on kohdallaan ja viivat suorassa eikä mitään voi mukamas jättää tekemättä. Ei siitäkään huolimatta, vaikka ihan itsekin tajuaa, ettei tästä työmäärästä voi selvitä työtuntien puitteissa.

Miksen minäkin voisi olla R.E.N.T.O (Rakastettavan Etevä ja Nerokkaan Tanakka Optimisti) ja ajatella, että asiat sujuvat omalla painollaan - mitä sitä suotta murehtimaan.

Sitä murehtiessa menee sitten tämäkin loppuilta...

Ei enää "to do or not to do" - nyt se on tehty!

Eli kolmannen viestin (luitte oikein: kolmaskin viesti tuli "olethan jo hakenut"...) jälkeen päätin sitten laittaa sen hakemukseen firmaan, josta minulle on vinkkailtu. Vähän tuli tyhjä olo, kun sitä hakemusta kirjoitti. Ajatuksissa pyöri, että niinkö tässä käy, että tästä nykyisestä työstä on lähdettävä, joka kaikesta rasittavuudestaan huolimatta, onkin aika mukavaa puuhaa.

Vaikka juuri tänäänkin pääsi suustani, että jos joku vaan haluaa tulla tätä minun työtäni tekemään, niin tervetuloa. Minä olen valmis antamaan paikkani kenelle tahansa, joka on vapaaehtoinen tähän hullun puuhaan ryhtymään. Tässä työssä ei tarvitse olla hullu, mutta siitä on apua. ;)

Raskaat työt vaativat raskaat huvit. Niinpä sitten lähdin vanhan työkaverin kanssa Zetoriin, jossa on viimeksi tullut käytyä vuonna papu (eli jotain 90-lukua se taisi olla). Että voikin suomalainen ruoka (jälkiruokineen) olla täyttävää! Ihan teki pahaa paluu kotiin. Ruoka oli hyvää ja sitä tuli syötyä LIIKAA, joten olo oli varsin täysinäinen. Jokainen askel teki pahaa, ja kun lopulta pääsin ratikkaan asti, alkoi ahdistaa joka "kuopan" kohdalla. Mutta yes - selvisin.

Päivän päätteeksi oli purettava kassit. Tästä se taas alkaa tämä cityviikko. Onneksi huomenna tulee oma kulta ja keskiviikkona vanha työkaveri seurakseni. Tästä viikosta näyttää kehketyvän oikein mukava cityviikko. Ensi viikollekin on jo suunnitelmia: jospa vaikka piipahtaisi tuolla Tuusulan Hyrylässä. Katsotaan, huolitaanko kylään.

On mukavaa, kun on suunnitelmia ja ohjelmaa. Ei ehdi pitkästymään...

Koukussa puikkoihin

Ei ole todellista - taas on uudet sukat syntymässä. Johan tässä menikin muutama päivä - käytännössä lauantai-illasta tähän iltaan - ilman sukkapuikkojen kilinää. Miten tähän puuhaan voi näin jäädä koukkuun? Sukkaa pukkaa ja mieli lepää. Ja onneksi perheestä löytyy villasukkien suurkuluttaja ja onhan sitten vielä nämä omatkin jalat, joissa on hyvinkin palelevaiset varpaat.

Olen minä toisaalta koukussa koukkuihinkin, nimittäin virkkuukoukkuihin. Jos vain olisi enemmän aikaa, niin tiedä, mitä kaikkea saisinkaan aikaiseksi. Ehkä sitten, jos yt-neuvottelevat minut vapaille markkinoille, neulon ja virkkaan elämäni innolla. Ja teen kaikkea muutakin mukavaa.

Ja nyt kun oikein aloin miettimään, niin onhan näitä koukuttavia asioita muitakin
- kamera & valokuvaaminen
- Angry Birds pelit
- Kakurot
- Mahjong
- Pulmatehtävät
- Japanilaiset ristikot
- Bloggaaminen
- Tweettaminen
- Facebook
- - - - -

Olen KOUKUSSA moneen - se on fakta.

Learning English, lesson #2

Pakko laittaa vielä toinen postaus tälle päivälle. Eilen oli englannin keskusteluryhmäni toinen tapaaminen. "Kotitehtävänä" oli miettiä vastauksia erilaisiin kysymyksiin kuten "what would be the best compliment anyone could pay you". Minä sitten totesin ehkä hieman ajattelematta, että "if even once my boss could say that I am doing good work..." johon Nigel, ohjaajamme, "... or admit that you are speaking good English".  Tästä seurasi iloista naurua, vaikka en tiedäkään mille nauroimme.

Mutta anysay - olen kauhukseni huomannut välillä jopa ajattelevani in English. Puhumattakaan siitä, että I seem to be speaking English jopa ihan yksiksenikin. Perhana, I need Finnish lessons - as soon as possible!

Mutta luulenpa tietäväni, miten pääsen eroon henkilökohtaisessa arvioinnissani olevasta gäpistä: by speaking only English during next PDD (personal development discussion).

Lessons learned!

Syvässä suossa

Tuntuuko joskus siltä, että elämä potkii päähän oikein kunnolla? Tai että juuri kun saa noustuksi suosta, joku lyö halolla päähän ja uppoat entistä syvemmälle? Hyvä, jos ei tunnu, mutta minustapa tuntui tänään.

"jos jokin voi mennä pieleen, se menee pieleen" - mistähän Murphy sen tiesi? Itse asiassa, olen jostain lukenut, että alkuperäinen laki olisikin ollut jotain sellaista kuin  "jos jonkin asian voi tehdä monella tavalla ja näistä tavoista yksi johtaa onnettomuuteen, ennen pitkää joku tekee asian sillä tavalla"

No mutta anysay - tänään oli sellainen päivä, että näin jälkikäteen ajatellen päivän viisain teko olisi ollut pysytellä visusti peiton alla. Töissä ei mikään mennyt putkeen. Tyttärellä oli isoja murheita, joista äitikin huolestui useiden puhelinkeskustelujen aikana - jopa siinä määrin, että piti soitella asuntolan ohjaajille. Seinä tuntui olevan vastassa joka puolella ja päätä särki.

Juuri kun luulin elämäni helpottuvan kertoimella kaksikymmentä, kun ei enää tarvitse joka päivä istua junassa kuuntelemassa koottuja selityksiä, miksi olemme myöhässä. Aina ei pääse edes junaan, kun jo kuuletaan "...lähtöaika on muuttunut..." (... mitenkäs se vanha viisaus taas menikään: älä nuolaise ennen kuin tipahtaa...)

Ja sitten taas vain päivän kääntyessä iltaan ja yöhön, pöllähti anti-Muprhy. Kun olin jo melkein antanut periksi harkiten pitämättömien sairauslomapäivien pitämistä ja tweetannut tuskaani usealla viestillä, tuli viesti "Oletkos muistanut jo laittaa hakemukset meille?". Tiedättekö mitä, tämän päivän kokemusten jälkeen tuo oli suorastaan hunajaa väsyneelle sielulleni. Syvässä suossa ollaan, mutta joku on tarjoamassa pitkospuita - YES.

Lemmenpesässä

Yes - paluumuutto Helsingin citykämppään, niin kutsuttuun Lemmenpesään on tehty. Mutta jotain vikaa tässä kuviossa nyt oli, kun mies kotiutui - yövyttyään kaksi yötä kanssani vuodesohvalla - noin tunti sen jälkeen, kun uusi sänky oli toimitettu ja kasattu. Lienee syytä keskustella Lemmenpesän syvällisemmästä tarkoituksesta, jahka itse kotiudun sinne "maaseutuasuntoon" Naantaliin.

Vitsit - tätä olen aina halunnut: brassailua kaupunki- ja maalaiskodeilla!

Learning English

Tänään alkoi kauan odotettu englannin kurssini. Moni on hämmästellyt, miksi. Vastaushan on tietysti riippuvainen monista tekijöistä ja näkökulmasta, jonka vastauksessaan ottaa. Minähän tunnetusti pidän haasteista ja uuden oppimisesta. Ja vaikka lähes tulkoon päivittäin puhun - enemmän tai vähemmän pakosta - englantia, niin yhä edelleen takeltelen ja käytän "vääriä" sanoja, joten ei tämä tänään alkanut kurssi siinäkään mielessä ole mitenkään tarpeeton. Tänäänkin minua korjattiin "trains are on time - not in time". (Vaikka samapa se, kun ei ne kuitenkaan ole aikataulujen antamissa viitteellissä arvoissa...)  Sitä paitsi on ihan mukavaa päästä kerran viikossa puoleksi toista tunniksi täysin eroon työasioista työnantajan kustannuksella työajalla. No, tänään keskusteltiin mm. Nordean yt-neuvotteluista, joten hieman liipattiin työmaailmaa, mutta ei varsinaisesti omia töitäni. Ja tottakai, oli mukava tutustua neljään uuteen ihmiseen. Siitäkin toiminnallisuudesta minä kovasti pidän.

Mutta se perimmäinen syyhän on se, että minulla on gäppi. Kun aikanaan esimieheni kävi kanssani ihka ensimmäistä kehityskeskustelua ja pisteytti minua eri osaamisten suhteen, päätyi hän kahteen gäppiin, joista toinen oli englannin kielen taito. Ilman että oli kertaakaan kuullut minun puhuvan englantia, ilman että oli itse edes yrittänyt keskustella kanssani englanniksi tai että olisi lukenut mitään minun englanniksi kirjoittamaani tekstiä. Hänen mielestään taisin näyttää siltä, etten osaa englantia. Eikä edes yhtään ihmetellyt sitä, miten olin pystynyt puutteellisella englannin kielen taidollani suorittamaan syventävän tason opintoja yliopistossa englanniksi (Work Informatics in UTU rules). So, here we go.

Aikuisten oikeasti olen sitä mieltä, että tämä oli voitto minulle - ei esimiehelleni, vaikka kyllä se kieltämättä risoo, että ihan naamakertoimella tähän päädyttiin.

Palaveriajat hyötykäyttöön

Kuinkahan monta kertaa olen istunut jossain palaverissa, jossa ei ole muuta tekemistä kuin istua ja kuunnella. Ei ole tarvinnut kirjoittaa muistiota, ei ole tarvinnut itseni esittää mitään aineistoja - olen vain istunut ja mielessäni harmitellut, että tämänkin ajan voisi jotenkin hyötykäyttää. Tai sitten olen ajautunut omissa ajatuksissani kovinkin kauas ja lakannut kuuntelemasta kerta kaikkiaan mistä on puhuttu.

Tänään toteutin itseäni. Otin sukkapuikot ja sukantekeleen palaveriin ja sen noin kahden tunnin palaverin aikana sekä osallistuin keskusteluun tarvittavissa (ja tarpeettomissakin) kohdissa ja neuloin sukkaa. Ja jälkeä syntyi. Ihanaa.

Ennen palaverin alkua kysyin työtovereilta, miltä kuullostaisi, jos tulisin sukkapuikkojen kanssa palaveriin. Vierustoverini totesi, että kyllä se hänelle sopii, mutta ehkä jostain palaverin pitäjästä voi tuntua siltä, ettet ole kiinnostunut hänen esityksestään. (Ei kerrota kellekään, mutta näinhän se oikeastaan onkin - ainakin joskus). Kukaan muu ei tainnut kunnolla edes kommentoida - luulivat kai, että pilailen.

No, eihän se nyt ihan kommentoimatta ja tuijottelematta sujunut. Kaikenlaista kommenttia marttakerhosta alkaen heitettiin ja välillä joku jäi tuijottelemaan suihkivia puikkojani (...vaikka seinällä oli mitä mielenkiintoisin esitys käynnissä...), mutta enpä antanut sen haitata. Päätin visusti, että nyt tähän tiimiin luodaan uudenlaista palaverikäytäntöä. Joku nyt voi tietysti sanoa, että sittenhän pitäisi kaikille sallia harrastusmahdollisuus palaverien aikana. Vaan minäpä hyvin itsekkäästi väitän, että kuviosahat,saumurit, moottoripyörät ja tuubat kannattaa kuitenkin unohtaa, ja keskittyä harrastuksiin, joista ei meteliä synny ja jotka eivät estä kuuntelemasta ja osallistumasta. Ja sukankutominen täyttää nämä tunnusmerkit erinomaisesti.

Jos tästä nyt kovakin meteli jälkikäteen syntyy, voinhan aina yrittää lepytellä työtovereita tarjoutumalla neulomaan sukkaparin heidänkin paleleviin jalkoihinsa. Talvi on tulossa!

Dippa dai

Dippa dai ja niin edelleen. Kaveri, joka lykkäsi tässä taannoin käyntikorttinsa käteeni sanoen "hae meille", laittoi viikonloppuna sähköpostia "muistathan hakea". No onpa nyt vetoa. Ja mies edelleen on sitä mieltä, ettei ko. firmaan kannata hakea. Ilmeisesti aikoo sitten elättää kotirouvana, kun nykyinen työnantajani päätyy yt-neuvottelemaan minut pihalle.

Kiukun voimalla

Kirjoitin eilen aamulla sähköpostiviestin, jossa avasin sieluni tuntoja ehkä vähän liiankin avoimesti. Mutta sen kiukun voimalla kehitin pienessä päässäni yhden ratkaisuvaihtoehdon edessä olevaan työhaasteeseen. Pitäisi varmaan kiittää sitä henkilöä, jolle tuon viestin lähetin ja kertoa, miten sen kiukun voimalla, joka siinä kirjeessä oli, tehtiin aivotyötä, joka toivottavasti tuottaa vielä tulosta.

Tänään olen sitten suorastaan huippu-uupunut kaikesta siitä aivotyöstä, jota eilisen päivän aikana tein. Aivotyö on raskasta työtä. Mahdollisuus fyysiseen työhön tälle päivälle olisi tarjolla. Mies tuolla jo takapihalla tekee omaa osuuttaan, mutta minä tässä edelleen vain mietin, pitäisikö mennä avuksi vai jatkaa koneen vieressä istumista. Melkoinen pähkinä tämäkin purtavaksi, eikö totta.

Vaikuttaa siltä, että syksy on ihan oikeasti tulossa. Miten se kesä niin äkkiä mennä hujahtikin. Onneksi ensi vuonnakin on kesä ja toivottavasti kauniita kesäpäiviäkin. Ensi kesänä päästään sitten toden teolla nauttimaan uudesta takapihasta. Eilen kivimiehet yrittivät laatoituksen viimeistelyä, mutta yritykseksi jäi toistuvien sadekuurojen takia. Ei siinä kelissä pystyneet saumaushiekkaa levittämään eivätkä viimeistä tärytystä tekemään.

Mullatkin vielä puuttuvat istutusaltaista - kasveista puhumattakaan. Mutta eihän sadekelillä voida sitä multaakaan tuoda. Siitähän tulee yhtä multavelliä. Eli syksy nyt hieman hidastaa pihan viimeistelyä. Onneksi kukkasipulien istuttamisella ei vielä ihan kiire-kiire ole. En ole vielä edes ostanut! Kävin jo kyllä kerran ihan sitä varten kaupassa, mutta eivät olleet sipulit vielä saapuneet. Nyt niitä varmaan jo olisikin saatavilla.

Eli kyllä tästä täytyy ryhdistäytyä ja vähintään sipuliostoksille raahautua. Harmi, että se eilinen kiukku laantui jo. Sen voimalla ehkä olisi nämäkin hommat jo tehtynä eivätkä enää suunnittelupöydällä.

Ja taas paistaa aurinko risukasaan

Kyllä voi elämä olla ihmeellistä ja pienistä asioista saada iloa.

Jos eilen surin liian aikaista nuolaisuani, niin tänään voin iloita siitä, että joku ihan oikeasti tulin käyntikortti kädessään luokseni sanoen "Sinähän olet Nordeasta - ota yhteyttä, meillä on rekrytointi käynnissä". WAU! Siinähän sitä tuijotin käyntikorttia ja ajattelin: WAU!

No, ei niin hyvää etteikö jotain huonoakin. Jos lähettäisin hakemuksen ja jos vielä sattuisin tulemaan rekrytoidyksi, niin arvatkaapa mikä olisi se risukasa. Pääsisin kerralla yhteyteen kahden edellisen työnantajani kanssa! (Ja tämän perusteella joku jopa pystyy arvaamaan, minkä firman nimi siinä käyntikortissa on.)

Mutta anysay - tämä käyntikortin ojennus toi uskoa tulevaan.

Tuli nielaistua ennen aikojaan

Sen siitä saa, kun haikailee tulevien lomien perään. Työnantaja vetäisi nopeasti maton jalkojen alta http://www.kauppalehti.fi/5/i/talous/uutiset/etusivu/uutinen.jsp?oid=20110889533&ext=rss. Nyt onkin sitten edessä lomasuunnitelmien sijasta avoimien työpaikkojen katselu ihan toisin silmin ja luonnollisesti myös CV:n päivitys. Lainatakseni konsernijohtajan sanoja "Emme voi jäädä vain odottamaan mitä tulevaisuus tuo tullessaan".

Lämmintä piisaa ja lomat mielessä

Ulkona on ihanan lämmintä. Istuskelin juuri takapihalla tekemässä kanavatyötäni ja aurinko alkoi lämmittää selkää niin mukavasti, että oli pakko lähteä sisälle vilvoittelemaan. Ei uskoisi, että eletään ihan elokuun viimeisiä päiviä.

Eilen töistä kotiin palatessa ehdin jo pohdiskelemaan, koska pitäisin ensi kesän kesäloman. Minäkö hyvissä ajoin liikkeellä - taidanpa olla. Kaikki johtuu siitä, että eilisessä tiimipalaverissa ihmeteltiin työtoverini loman sijoittumista juuri tähän hetkeen. Ei niin, että kukaan olisi varsinaisesti elokuista lomaa ihmetellyt, vaan loman sijoittumista projektiin nähden. Yritin selittää, että projektin piti olla valmis ja että kun toinen antoi minun pitää lomani heinäkuussa ja suostui siirtämään omansa näin myöhään.  Ja siinä samassa sen tajusin: jos hän haluaa ensi vuonna pitää lomansa heinäkuussa, niin on varmastikin minun vuoroni joustaa. Voi ei!

Mistäpä sitä tietää, minkälainen tilanne on ensi vuonna. Minkälaisia projekteja on meneillään ja missä vaiheessa projektit ovat. Ja miten puolisolla on mahdollisuus pitää oma lomansa. Monia liikkuvia osia ja silti sitä jotenkin mielessään on jo ensi kesässä pohtien loman ajankohtaa.

Onneksi on lomarahavapaata joulun ja uuden vuoden välipäivät. Niin ettei tarvitse ensi kesään odottaa lomaa viettääkseen. Mukava saada edes pieni breikki talveenkin, kun varsinaista talvilomaahan minulla ei tulevana talvena ole.

Syksy - vielä mielenkiintoisempi vuodenaika

Hupsista, jäi kesä kokonaan välistä. No, mitäpä alkukesästä. Kaksi viikkoa Intiassa työmatkalla ja olen niin täynnä Intiaa, että en halua kuulla koko sanaa vähään aikaan.

Mitäpä muuta kesästä? Ai niin, takapihaa on pistetty uusiksi. Viime viikot on odotettu kivikuormaa, joka tuli tänään. Seuraavaksi odotellaan kivimiehiä enkä nyt puhu niistä Helsingin rautatieasemalla seisovista kavereista. Ensi kesänä sitten päästään lopullisesti korkkaamaan uusi ihana piha.

Mitäpä vielä muuta kesästä? Kesälomaa oli neljä viikkoa, tai oikeastaan kolme ja rapiat, mutta pidinpä kevään ylityötunteja pois ja vaihdoin lomarahoja vapaaksi. Serkustelemassa käytiin Lapinlahdella ja Mikkelissä käytiin katsomassa "Mies joka ei osannut sanoa ei". Risto Kaskilahti on vaan niiiiiin hyvä! Loppuaika meni pienempiä reissuja tehdessä ja remonttimiehiä katsellessa. Ehkä ensi kesänä sitten tehdään jotain järisyttävämpää. Ellei sitten koko kesä pyhitetä uudesta takapihasta nauttimiseen.

Mitäpä loppukesästä? Paluu arkeen alkoi. Citykämppä (Lemmenpesä, Siuntionpesä, työasunto,.... rakkaalla lapsella on monta nimeä) on yhä edelleen putkiremontin kourissa ja olen joutunut (paino todellakin sanalla JOUTUNUT) matkustamaan junalla. Muuttivat sitten vielä aamujunien aikatauluja. Lähtö Turusta on kymmenen minuuttia aikaisemmin kuin ennen. Ja niin tyypillistä VR:ää: perillä ollaan entistä myöhemmin! Mieheni oli kuullut radiosta, että aikataulu muutosta oli perusteltu "pyrimme pitämään aikataulut paremmin". Ja katin kontit, sanon minä. Jos ei olisi lähes tulkoon pakko, niin en istuisi hetkeäkään junan kyydissä.

Mitäpä odotettavissa? Kiireinen syksy. Intialainen testaajalauma saapui seuraksi samana päivänä kun loma loppui. Ei ollut puhettakaan kevyestä laskusta takaisin arkeen. Siitä vaan soitellen sotaan. Uuden projektin käynnistymistä odottelen, vaikka ei ole vielä tämäkään finaalissa. Joulukuussa suunnittelen suorittavani ISTQB sertifikaatin, jotta olisin parempi testaaja. Ja katin kontit, kunhan nyt vain maksatan työnantajalla kolme koulutuspäivää ja osallistun kokeeseen, jonka kuitenkin toivottavasti läpäisen, ettei tarvitse ihan nolona liipustella työpaikan käytävillä... "Päivää, olen testikoordinaattori se ja se, ja vaikka en läpäissytkään testisertifikaatin tenttiä, osaan minä kyllä testata - oletan".

Mitäpä lupaisin? No jaa, ehkä voisin yrittää päivittää tätä blogia taas vähän aktiivisemmin, sillä kesällä kuulin yllättävän monesta suusta hämmästelyjä, kun en ole blogiani päivittänyt aikoihin. Mitäpä minä muuta kuin se sama vanha virsi: mistäpä minä tietäisin, että joku tätä lukee ja on jollain kiinnostunut tekemisistäni tai ajatuksista, kun niin harvoin kukaan kuitenkaan kommentoi.

Mitäpä tässä muuta. Jatkoa odotellessa käykää kurkkaamassa valokuvablogiani http://sotoksia.blogspot.com/ vaikka en minä sitäkään ole kesän aikana päivittänyt. Mutta kun sinne lykkään vain valokuvia enkä juurikaan tekstiä, niin on pieniä toiveita, että kesän aikana otetuista valokuvista muutama sinne päätyisi.

Kevät...

Kevät - tuo mielenkiintoinen vuodenaika.

Luonnon herääminen saa kulkemaan kameran kanssa ulkona. On mukavaa kuvata luonnon heräämistä. Ihanaa, kun linnut laulavat ja perhoset lentelevät. Jos vain olisi kamerassa kunnon putket, niin kuvaisin vielä enemmän. Nykyisillä putkilla pitää päästä suhteellisen lähelle kuvattavaa kohdetta.

Tähän välikommenttina, että olen päättänyt kasvattaa kamerani varustusta jokaisella lomallani. Pääsiäisen jälkeen pidin lyhyen kolmen päivän loman ja ostin uuden putken, Canon EF-S 55-250mm 1:4-5.6 IS. Ei ehkä juuri se, mitä halusin, mutta se, mihin oli varaa. Itse asiassa haaveilen makroputkesta, mutta joudun senkin suhteen ensin varmaan ostamaan jotain kukkarolle sopivaa sen juuri haluamani sijasta.

Kevät aurinko ikävästi paljastaa kodin pölypesät ja pesemättömät ikkunat. Ikkunat on helppo "unohtaa" laittamalla säleverhot kiinni ja/tai välttämällä katsekontaktia lasipinnan kanssa. Jaloissa pyörivät pölypalleroiset selätin tänään siivoamalla olohuoneen. Täällähän minä vietän suurimman osan siitä hereilläoloajastani, jonka ylipäätänsä vietän kotonani. Samalla vähän järjesteltiin huonekalujen sijoituspaikkoja ja taas tuntuu siltä, että kyllä tällä seuraavaan kevääseen mennään.

Keväällä on kiva puuhata pihatöissä. Tosin ei meidän pihalla tänä keväänä. Tarkoituksena on laittaa takapiha uusiksi ja vielä odotamme piirustusten valmistumista. Sen jälkeen pääsemme purkamaan vanhaa ja rakentamaan uutta. Suunnitelman piti tulla tällä viikolla, mutta ei kuulunut. En ole vielä huolissani, mutta ensi viikolla jo sitten soittelen perään. Takapihalla ei siis tällä hetkellä ole kiva olla, kun siellä ollaan jo jotain purettu mutta mitään uutta ei ole valmiina.

Kevät ei tänä vuonna ole senkään takia kiva juttu, että kävin ensimmäistä kertaa tässä uudessa organisaatiossani ns. palkka- ja kehityskeskustelun. Keskustelu ei sujunut ihan niinkuin odotin ja niin vain katosi 90 prosenttia työmotivaatiosta kankkulan kaivoon. (Ikävä kyllä työmoraali on ennallaan ja niin sitten väännän ja väkerrän, vaikka tiedän, että ei siitä kiitosta tule... ) Nyt vain odottelen, miten asiat tästä kehittyvät. Mielenkiintoinen projekti olisi tiedossa ja sormet oikein syyhyävät päästä sen kimpppuun, mutta mutta ... Toinenkin mielenkiintoinen "tarjous" on pramilla: organisaation sisältä saattaisi löytyä hieman pidempiaikainen sijaisuus. Se houkuttelee tässä tilanteessa kovastikin.

Mutta ainahan se on niin, että elämä jatkuu. Huomenna valmistuu siltaremontti, josta maksan itseni kipeäksi, mutta toivottavasti ongelmat alaposkihampaan kanssa jäävät historiaan. Tiistaina matkustan Vilnaan kahden päivän työmatkalle. Ihanaa, ei tarvitse istua konttorilla vaan voi haistella Liettuan kevättä. Toivottavasti siellä ollaan pidemmällä kuin täällä.

Ai niin - kaikki muut varmaan seuraavat kohta silmä kovana Suomi-Ruotsi ottelua, mutta minä en. Minä menen nukkumaan. Naapurin isäntä kyllä huolehtii siitä, että tiedän milloin Suomi tekee maalin. Ja kun minua ei oikeastaan lopputulos jaksa kiinnostaa, niin loput luen aamulla Turun Sanomista. Hyi minua!

Villiä melskettä, vilinää ja vipinää

Kylläpä on ollut melkoista vilinää ja vipinää viime viikot. Töissä seuranani on viisi intialaista ja olen viettänyt heidän kanssaan pitkiä, pitkiä työpäiviä. Kaksi ja puoli viikkoa on yhdessä pakerrettu ja liki kolmen viikon rupeama vielä edessä. Kokemuksena tämä on ollut mielenkiintoinen monella tavalla - ja kokemushan vielä jatkuu.

Ensinnäkin, kun kaiket päivät mongertaa indiskaa ja yrittää löytää sopivan indonaation (eli englantia sopivan suomalaisesti puhuttuna ja intialaisittain kuultuna ja sopivaa intonaatiota hakien), tuppaa unohtumaan, että olen suomalainen. Pahiten tämä näkyy siinä, että minä, joka mielelläni puhun ääneen yksin ollessani, huomaan puhuvani englanniksi. Siis häh? Kaupan kassalla taistelen muistaakseni sanoa kiitos eikä thanks. Kun kuuntelen jonkun puhetta ja yritän myötäillä sitä, sanonkin yeah enkä niin tai hmm tai jotain muuta suomalaista.

Toiseksi, tuntuu kuin näistä intialaisista olisi tullut ystäviä, joita tulen kaipaamaan, kun he juuri pääsiäisen alla palaavat kotiinsa. Onhan sitä tullut ennenkin tehtyä tiivistä yhteistyötä yhden jos toisenkin kanssa, mutta että olisi tuntenut vastaavaa ystävyyden tunnetta näin lyhyen ajan jälkeen - ei ikinä.

Kolmanneksi, pakko ihailla näiden intialaisten työmoraalia ja proaktiivisuutta. Jos jotakin suunniteltua työtehtävää ei voida tehdä syystä tai toisesta, hyvin nopeasti he joko tulevat kysymään, mitä voisivat tehdä sen sijaan tai mikä vielä parempaa, osoittavat proaktiivisuutta ja tulevat kertomaan minulle, että sopiihan minulle, että he siirtyvät tekemään jotain muuta ja se jokin muu on yleensä ollut jotain niin järkevää, että ihan hämmentää toimia heidän työnsä koordinaattorina. Voi kun voisi sanoa samaa kaikista niistä suomalaisista työkavereista, joiden kanssa olen työurani aikana keskustellut. Jostain syystä tuntuu, että proaktiivisuus ja itseohjautuvuus on vaikea laji suomalaisille jörriköille - vaikka siitä niin paljon puhutaan.

Neljänneksi huomaan jälleen sortuvani vanhaan heikkouteeni eli siihen, että yritän repiä selkänahastani enemmän kuin sieltä revittävissä on. Jos on jotain normaalin päivittäisen työajan päättyessä pahasti vaiheessa, niin sinnehän minä jään toimistolle sitä pukertamaan. Joten, kun esimiehen pyynnöstä siirsin yli tunnin menevät liukumat ylityöksi, kertyi maaliskuussa 51 ylityötuntia. Ihan järjetöntä näin jälkikäteen ajateltuna. Niinpä päätin pakottaa itseni maksimissaan kahdeksan tunnin työpäiviin ja vain kerta kaikkiaan keskittymään oleelliseen ja luottamaan siihen, että muu tulee hoidetuksi - jos ei ihan ajallaan, niin riittävän ajoissa kuitenkin.

Pääsiäisen jälkeen pidän neljän päivän loman ja lataan akkuja ennen tämän projektin loppurutistusta ja seuraavan projektin alkua. Sitä odotellessa...

Umpiääliö

Sellaiseksi tunsin tänään itseni. Aloitin missioni "tarttis tehdä jotain" ilmeisesti väärästä kohderyhmästä, sillä lopputulos oli se, että päädyimme keskustelemaan aiheesta "miksi sinä et pidä minusta". Hei haloo - onko sillä nyt niin suurta merkitystä, miksi minä pidän tai olen pitämättä jostain henkilöstä. Ja jos onkin, niin olisiko sille keskustelulle sittenkin olemassa jokin parempi hetki. En tiedä. Mutta umpiääliöksi tunsin itseni, eikä olotila ole yhtään helpottanut.

Elämä on! Ja työtilanne jatkuu ennallaan. Huomenna vaihdan kohderyhmää - toivottavasti en tunne itseäni sen jälkeen täysumpiääliöksi.

Umpiuupunut

Kun vuoden alusta laskettuna tuntiliukuma on 42 tuntia ja rehellistä ylityötäkin on tehnyt 20 tuntia, niin ei liene ihme, että sitä sitten vain eräänä päivänä huomaa saapuvansa 11 tunnin mittaisen työpäivän jälkeen kämpilleen niin umpiuupuneena, että oven suljettuaan purskahtaa itkuun ja seuraavat kymmenen minuuttia parkuu ja haukkoo henkeään.

Ei perhana - nyt on pakko höllätä. Ei se maailma tästä sen paremmaksi muutu. Tämä on tämmönen perinteinen työholistin juttu: polttaa itsensä loppuun ja havahtuu todellisuuteen vasta liian myöhään. Toivottavasti kuitenkaan en liian myöhään. Joskus on käynyt niinkin, ettei ole itse tajunnut tilannetta lainkaan.

Nyt ei muuta kuin keskustelemaan huomenna projektipäällikön, esimiehen ja R&D managerin kanssa, mitä jätän tekemättä, jotta saan työpäiväni inhimillisiin mittoihin. Ja sitä varten tarvitsen kunnon yöunet, joten nyt unta kaaliin.

Aika vierii turhan nopeaan

Miten ihmeessä aika kuluu näin nopeaan? Juuri oli tammikuu ja kohta heitetään hyvästit helmikuulle. Eikä selitykseksi kelpaa se, että helmikuu on lyhyt kuukausi. Päivät valuvat ohi eikä meikäläinen tunnu enää pysyvän tahdissa mukana. Monesti huomaan kämpillä, että kappas, ilta menikin jo ja on aika mennä nukkumaan. Mihin ne illan tunnitkin ehtivät valahtaa, kun tuntuu, ettei mitään saa aikaiseksi.

Töissäkin tahti kiihtyy kiihtymistään. Yritän muistaa, ettei minun tarvitse kantaa koko maailman murheita harteillani, mutta toisinaan tuppaa sekin unohtumaan. En ole yksin vastuussa sovellusalueesta enkä siihen liittyvistä työtehtävistä, ja silti usein huomaan murehtivinani sekä omia että toisten töistä. Tiedän, että jokaisen kuuluu kantaa oma vastuunsa ja minun kuuluu huolehtia omalla vastuullani olevista tehtävistä. Ja silti...

Tällä viikolla meillä oli työtyytyväisyyskyselyn jatkokäsittely, jossa pyrittiin löytämään ne tekijät, jotka vähentävät työtyytyväisyyttämme ja millä konstein niihin tartuttaisiin. Näin jälkikäteen asiaa pohdittuani joudun toteamaan, että monessa asiassa olen itse oman työtyytyväisyyteni pahin uhka. Pidän työstäni, mutta välillä olen siinä liian suurella tunteella mukana. Välillä työkaverit/kollegat/partnerit toimivat siten, että pinnani kiristyy, mutta jos osaisin suhtautua siihenkin oikealla tavalla, työtyytyväisyyteni varmasti paranisi. Miksi se on niin vaikeaa? Kun kerran tiedän, mitä pitäisi tehdä, ja sitten aina välillä lähden tunteiden vietäväksi ja unohdan kaiken järjen käytön. Ja monesti aikaa palaa hukkaan puhistessani, vaikka voisin oikeanlaisella asenteella tehdä senkin ajan tuottavaa työtä ja säästää sydäntäni.

Aika on vierähtänyt siinäkin mielessä kovin nopeasti, että kohta edessäni on ensimmäinen palkkakeskustelu, joka on minulle siis aivan jotain uutta ja ihmeellistä. Organisaatiossamme jokainen esimies keskustelee jokaisen alaisensa kanssa kuluneen vuoden suorituksista peilaten niitä kehityskeskustelussa asetettuihin tavoitteisiin. No, omalta kohdaltani voin heti todeta, että tavoitteita ei ole saavutettu. Tosin en ole itse niihin sillä tavalla syyllinen, että siitä voitaisiin minua rangaista, mutta kyllä viime yönä pohdin sitä, olisinko voinut toimia jotenkin toisin, jotta tilanne olisi tällä hetkellä parempi. Ja taas siis sorruin siihen, että otin koko maailman harteilleni ja kuvittelin pystyväni luomaan paremman maailman. Toivotonta, todella toivotonta.

Yksi työkaverini totesi tässä taannoin, että olenko koskaan miettinyt, kuinka paljon saisinkaan aikaan, jos käyttäisin turhaan puhisemiseen käyttämäni ajan tuottavan työn tekemiseen. Niinpä! Pöytälaatikkopsykologi taisi osua oikeaan!

Arvaa harmittaako?

KYLLÄ!

Heräsin aamulla pirteänä nukuttuani yli yhdeksän tunnin yöunet. Aamutoimet sujuivat sutjakasti ja mieli oli iloinen ja reipas. Työmatkakin sujui mukavasti kirpeässä pakkassäässä kävellen. Ja sitten se alkoi - alamäki!

Työpaikalla ei sähköpostin lisäksi toiminut kuin muutama järjestelmä. Aamun työt jäivät tekemättä, kun ei ollut toimivaa järjestelmää. No, eihän se nyt vielä lannistanut. Ainahan sitä on muuta työtä tehtäväksi. Paitsi että ei sitten oikeastaan ollutkaan. Ei tullut luvattua toimitusta. Ei ollut saatavilla tarvittavaa dokumentaatiota. Siinä sitä sitten istuin hampaita narskutellen (ja hammaslääkäri kiittää...) ja verenpainetta kohotellen ja yritin olla tekevinäni jotain, millä olisi jotain merkitystä. Ja pöh - mitään kunnollista aikaan saanut.

Tietenkin järjestelmät tupsahtivat toimintakuntoon juuri, kun olin lähdössä syömään. Ruokailuahan ei voinut jättää väliin, vaikka vararavintoa on useammankin viikon varalle tullut vyötärölle kerrytettyä. Ei, syömään oli päästävä. (BTW, oli muuten hyvää ruokaa, mutta kävinkin työkaverin yllyttämänä syömässä "siitä kallliimmasta linjasta")

Ja kun lounaan jälkeen palasin konttuuriin, niin enhän päässyt kuin alkuun, kun jo päivän koulutustilaisuus kutsui. Pala kurkussa ja pahoilla mielin jätin työni ja siirryin koulutukseen. Sinnehän ne työt jäivät odottamaan seuraavaa päivää. Harmitti, kun jo ennestään pitkään tekemättömien töiden listaan kertyi jälleen uusia tekemättömiä töitä.

Koulutus sinänsä oli hyvä - ei harmita, että osallistuin. Mutta sitten, kun sieltä koulutuksesta kävelin kämpille päin, alkoi mustia pilviä kerääntyä pääni yläpuolelle. Kas kun ei kukaan soittanut palokuntaa paikalle - savu nousi korvista ja höyryä puurkaantui suusta. Sitä kun siinä kävellessä summasin päivän tapahtumia, niin alkoi risoa ihan oikeasti. Ihan ilman omaa syytäni oli jäänyt paljon tekemättä. Kun ei nimiä viitsi eikä voi mainita, niin jääköön mainitsematta, minkälaisia nimiä siinä kävellessäni ilmoille päästelin ja minkälaisin ajatuksin.

Ja sitten se kaiken kruunaava päivän huipennus. Täynnä ihan itse kehittämääni kiukkua otin yhteen mieheni kanssa puhelimessa. Kas kun ei naapurit soittaneet poliisia paikalle - sen verran kamalaa metakkaa sain aikaiseksi .

Mutta jotain hyvääkin - tuli blogia päivitetyksi, niin ei tarvitse kenenkään blogiani satunnaisesti lukevan pelätä, että minulle olisi jotain tapahtunut, kun ei blogipäivityksiä ole tullut. Mikäs pahan tappaisi!

Hyvästit puumanaiselle

Istahdin tähän nojatuoliin katsomaan televisiota. Kuuluttaja tuolla ruudussa sanoi jotain ja ainoa mikä tarttui korvaan, oli hyvästit puumanaiselle. Sarja, josta katsoin joskus muutaman jakson ja nyt siis katson jäähyväisjaksoa. Tosin en ole nyt aivan varma, että päättyikö tämä sarja vai jäikö se vain tauolle.

Viikolla kuuntelin Radio Novaa ja korvaani tarttui keskustelun pätkä siitä, miten joku nainen ihmetteli, että miksi ylipäätänsä on ruvettu puhumaan puumanaisista, kun ei kerran ole nimistystä miehille, jotka ovat itseään huomattavan nuoremman naisen kanssa. Minä kyllä muistelen joskus kuulleeni, että mikäli se vanhempi mieshenkilö sattuu olemaan varakas, niin nainen on onnenonkija.

Joka tapauksessa, kun nyt katselen tätä puumanaisen ainakin toistaiseksi viimeistä jaksoa, oikeastaan harmittelen, että sarjan katsominen hyytyi  alkuunsa. Tässähän on juuri sellaista huumoria, josta minä pidän!

Hyvää mieltä ei tunnu olevan koskaan liikaa ja juuri nyt tulin niiiiiin hyvälle tuulelle tuota katsellessani, että melkein tekisi mieli mennä saman tien nettiin katsomaan loputkin jaksot. Kaipa ne jostain löytyy!

Maanantai masennus

Kylläpäs elämä on taas pelkkää ahdistusta ja masennusta. Jos oli eilen sunnuntai ahdistusta, niin tänään on sitten ollut maanantai masennusta. Aamulla, mitä lähemmäksi Helsinkiä juna puksutteli, sitä masentuneemmaksi tunsin itseni. Ja oikeastaan vähän ahdistuneeksikin.

Syykin oli selvä. Aamu pitäisi aloittaa keskustelulla esimiehen kanssa - asiasta, josta en haluaisi esimieheni kanssa keskustella. No, keskustelu tuli hoidettua vaikka ahdistikin ja keskustelun jälkeen masensi lisää. Voi elämän ankeutta! Taas piti laatia mustaa valkoisella ja esimerkkejä antaa ja toimintatapa ehdotuksia esittää. Voi apeuden määrää!

No, menihän se masentava maanantai siinä töiden merkeissä ja kämpillekin sitten lopulta pääsin tehtyäni töitä kaiken kaikkiaan yhdeksän ja puoli tuntia. Työnarkomania on ikävä vaiva. Ja erityisen ikävä silloin, kun töissä olo ahdistaa, mutta työt haluaa silti hoitaa. Mutta kuten yksi työkavereistani tänään niin hienosti osoitti, loppuviikosta on pakko tulla parempi. Esimies on kaksi päivää kursseilla ja minulla on tiedossa ns. pitkä viikonloppu eli perjantai-maanantai etäpäivä yhdistelmä. Onpa muuten helkkarin hyvä työviikko tiedossa!!!

Tänäänkin naurettiin töissä - monillekin asioille. Minusta tuntuu, että minulla on varmasti maailman paras työyhteisö. Me työntekijät puhallamme yhteen hiileen, nauramme toisillemme/itsellemme/maailmalle ja pidämme toisistamme huolta. Aina emme ole samaa mieltä asioista, mutta yleensä meillä on vähän helkkarin hauskaa.

Ja silti - maanantai masennus. Vai olisiko sittenkin kyseessä pahalaatuinen allergia työlle?!!? Siis sille hommalle, jota siinä naurun lomassa kukin meistä omalla tontillaan pakertaa.

Sunnuntai-illan ahdistus

Lisää Lemmenpesän mukanaan tuomia ilmiöitä eli sunnuntai-illan ahdistus, joka itse asiassa joka toinen viikko onkin maanantai-illan ahdistus. Ahdistus syntyy siitä, kun pitää yhdessä illassa kerätä ja pakata kaikki se kama, mitä luulen seuraavien neljän päivän aikana tarvitsevani.

Onko riittävästi vaatteita? (Tiedän, Helsingissä on vaatekauppoja joka makuun, mutta ei minun rahatilanteeseen mukautuvia.) Tarvitaanko puhtaita petivaatteita tai pyyhkeitä? Onko lääkitys kohdallaan tai ainakin pakattuna? Pitääkö ottaa jotain uutta säätilaan sopivaa vaatetusta mukaan? (Viime viikolla vein mukanani kumisaappaat.)

Näin se rauhallinen sunnuntai-ilta sitten pikkuhiljaa muuttuu ahdistukseksi. Mitäköhän minä olen unohtanut? Onhan kaikki tarvittavat avaimet mukana? Entä junaliput? Missä on rahapussi? Onko kukaan nähnyt silmälasejani? Onhan kännykät ladattu ja mukaan tulossa?

Ja voitte vain kuvitella, että ahdistus on astetta suurempi maanantai-iltaisin, koska maanantaisin on täytynyt tehdä työpäivän verran töitä eikä aikaa pakkaamiselle jää niin paljon. Ja turha tulla sanomaan, että pakkaa aikaisemmin. En pakkaa!

Lauantai-illan huumaa

Mitä ihmettä? Nykyään lauantai-illan huumaa on istua kotona yöpuku päällä nojatuolissa ja katsoa miehen viikon aikana tallentamia televisio-ohjelmia digiboksista. Todellista huumaa! Jahka ikää karttuu, mihinköhän tässä vielä päädytään.

En ole koskaan ollut juhlija-tyyppiä. En nuorena enkä kypsällä iälläkään. Enkä taida sellaiseksi enää kehittyäkään. Ja miksi pitäisikään? Viihdyn kotona enkä kaipaa rilluttelua, joten tilannehan on oikeastaan ihanteellinen. Mutta silti vähän noloa tunnustaa, että lauantai-illan viettää television äärellä.

Kaupunkikämpässä ei ole televisiota. Kuvittelin, että saisin vierotusoireita, mutta en oikeastaan ole tuota toosaa viikolla kaivannut. Mutta jahka pääsen kotiin, niin kummasti nojatuoli kutsuu katsomaan sitä, minkä viikolla menetti. Seuraavaksi pitänee kehittää tätä televisiosta vieroitusta siten, että järjestän viikonlopuksi niin paljon muuta ohjelmaa, etten ehdikään purkamaan digiboksiin patoutunutta kamaa. Ja seuraavana viikonloppunahan sitä onkin sitten jo niin paljon, ettei siitä enää katsomalla selviä. Hetkinen - taitaa tässä suunnitelmassa olla sellainen sudenkuopan mahdollisuus, että menee sitten se seuraava viikonloppu television ääressä aamusta yöhön ja yöstä aamuun.

Televisio on kuin huumetta!

Vapaa-ajan vietto ongelmia

Kun aloitin työskentelyn täällä Helsingissä viime keväänä, törmäsin vapaa-ajan viettoon liittyvän ongelmaan. Ei jäänyt juurikaan vapaa-aikaa, jota viettää muualla kuin junassa. Kun työpäivässä kului liki viisi tuntia siihen, että siirtyi kotoa työpaikalle ja takaisin, niin voidaan puhua todellisesta vapaa-aika ongelmasta. No, olihan onneksi viikonloput ja se yksi siunattu etäpäivä, johon tosin piti sitten mahduttaa kaikki hierojat, lääkärit, kuntosalireissut ja muut "Turun suunnalla oleskelua" vaativat askareet.

Sitten syksyn pimetessä alkoi jatkuva junassa istuminen - erityisesti jatkuvasti myöhässä olevissa junissa istuminen  - viedä energiaa, kolottaa hartioita ja mollivoittaistaa mielialaa. Niin kypsyi päätös "lemmenpesän" hankinnasta läheltä työpaikkaa. Monenlaista siinä tuli kuittailua työkavereiden puolelta, kun tuli tietoon, että Kalliosta tai siitä läheltä haeskelen pientä sievää yksiötä. Niille, joille tämä ei tuo mieleen mitään, niin tervetuloa Helsinkiin tutustumaan Kallion tarjontaan....

No nyt on sitten lemmenpesä hommattu ja taas on vapaa-ajan vietto ongelmia. Muutosta asti vaivannut flunssa (joka tosin vihdoinkin on irroittamassa otettaan) ja nyt pahaksi äitynyt oikean jalkaterän kiputila estävät kuntosalilla käymisen.  Ihan vielä erikseen kävin muuttamassa kuntosalijäsenyyteni sellaiseksi, jolla pääsen kaikkiin Suomen  SATSeihin - ja nyt en pääse ensimmäiseenkään ennen kuin selviää mikä tuota jalkaa oikein vaivaa.

Aivan hirveätä. Saatan olla parhaimmassa tapauksessa jo ennen iltapäivä neljää kämpillä eikä mitään tekemistä. Tai no, olenhan minä ison kasan villasukkia kutonut, nytkin menossa projekti "sukkia ja tumppuja keskolaan". Paitsi että tämän viikon etäpäivänä hieroja tuumasi, että ihan pitäisi lailla kieltää minulta kaikenlainen käsillä tekeminen, kun hartiat on niin jumissa, ettei hieromisestakaan tule mitään asiakkaan kiemurrellessa kipua pakoon. Olenpa siis tämän viikon vain katsellut käsityöpussukkaa ja tunnustellut, joko olisi hartiat sen verran avautuneet, että uskaltaisi jatkaa projektia.

Lukemisesta ei oikein tule mitään, sillä heti kun otan kirjan ja menen pitkäkseni, uni tulee silmään. Mikä hämmentää minua suunnattomasti, sillä nukkumaan menen usein jo iltayhdeksältä ja herään aamuisin kuuden tietämissä. Miten siis voi nukuttaa heti, jos kirjan ottaa käteen, kun yöunet ovat noin pitkät?!!?

Koneella tulee istuttua, vaikka sekin tuntuu tyhmältä, kun olen jo leipäni eteen päivän istunut koneen ääressä. Tosin nyt kun sain uuden "satulatuolin"kakkostuoliksi työpaikalle, niin joinain päivinä jopa olen innostunut tekemään töitä seisaaltaan, kun on jo valmiiksi siellä korkealla. Ihania nuo pöydät, joita voi nappulaa painamalla nostaa tai laskea. Jos on oikein tylsää töissä, voi hurruttaa pöytää ylös alas ylös alas ylös alas.....

Mutta karmea totuus on se, että minulla on uudenlainen vapaa-ajan viettoon liittyvä ongelma. Minulla on nykyään tätä vapaa-aikaa vaikka muille jakaa enkä vielä ole oikein keksinyt, mitä sillä kaikella oikein tekisi.

Ulos ei viitsi lähteä, kun on pimeää. Odotan kevättä ja aurinkoa, jotta voisin kameran kanssa lähteä kävelylle nauttimaan Helsingin saloista. Ketään ei viitsi kutsua kylään, kun tämä on vain tämmönen "kämppä". Enkä ole saanut aikaiseksi ehdotella kenellekään tutulle, että "saisinko tulla kylään" / "lähdettäisiinkö vaikka ulos syömään" / "mennäänkö leffaan" / "kiinnostaisiko teatteri" ... Tuttuja ja sukulaisia riittäisi, mutta nyt on kynnys korkealla. Niinpä sitten katselen näitä seiniä ja mietin, mitä ihmettä tehdä kaikella tällä vapaa-ajalla.

Pitkän hiljaisuuden päätös

Vaihtui vuosi ja vielä vain odottaa tämä blogi päivitystä. No, nyt päättyy pitkä hiljaisuuden kausi.

Vuoden loppu ei sujunut iloisissa merkeissä. Pikkuveljen kuoleman jälkeen elämä sujui pitkään kuin vähän usvassa.

Selvisin rankasta Intian työmatkasta osittain sen takia, että päivät olivat niin täynnä ohjelmaa, ettei ollut aikaa ajatella kotiasioita. Todellisuus iski vasta Frankfurtin lentokentällä, josta soitin äidilleni kysyäkseni kuulumisia.

Intian matkasta jäi muutamia valokuvia ja mielikuva jyrkistä vastakohtaisuuksista. Slummien keskelle oli rakennettu hienoja uusia toimistorakennuksia. Samalla kadulla kulki upeita, uusia autoja ja aivan käsittämättömässä kunnossa olevia kulkuneuvoja. Samalla kadulla kulki kerjäläiset ja rikkaat ja eron kyllä huomasi.



Tässä muutamia kuvia länsimaalaista sielua raastaneesta liikenteestä. Kaksi ensimmäistä päivää meni autokuskin naureskellessa meidän syviä henkäisyjä... sitten siihen alkoi pikkuhiljaa tottua: enää henkäilytti vain auton alle yrittävät kulkukoirat - niitähän ei siellä väistellä!

 

Kotiuduin myöhään lauantai-iltana ja niin vain lähdettiin mieheni kanssa seuraavana päivänä kuljettamaan ensimmäistä muuttokuormaa kaupunkikämppään, jota Lemmenpesäksi kutsutaan. Vaikka monta huonoa muistoa on nykyisestä autostamme, tässä suhteessa se on verraton apuväline. Sillä on muutettu poika Poriin ja nyt äiti Helsinkiin. Toinen kuorma vietiin tiistaina ja samalla reissulla käytiin sekä Espoon että Vantaan Ikeassa. Espoosta pari lipastoa ja Vantaalta vuodesohva. Niin että tervetuloa, jos tarvetta tilapäiselle majoituksella Helsingissä - vuodesohda odottaa! 


Veljeni hautajaiset olivat heti seuraavana viikonloppuna Intian matkan ja muuton jälkeen. Olin vielä reissun jäljiltä väsynyt, mutta niin vain hautajaisistakin selvisin. Hautajaisten mieleenpainuvin hetki oli, kun pikkuveljen työtoverit esimiehensä johdolla olivat laskemassa omaa kukkalaitettaan arkulle eikä esimies tahtonut kyyneliltään saada lyhyttä värssyänsä luettua.




 Itse saatoin pikkuveljeni viimeiselle matkalle seuraavin sanoin:

Älä ajattele, että elämä on lyhyt. 
Ajattele – miten erikoinen kokemus. 
Kun siinä ei ole kysymys pituudesta lainkaan, 
vaan että ylipäänsä on saanut kokea tämän.





En tiedä näiden kauniiden sanojen koostajaa, joten en voi häntä tässä yhteydessä nimetä.


Joulun vietimme mieheni kanssa kahdestaan kilpaa yskien. Vielä uusi vuosikin meni köhiessä. Nyt jo alkaa pikku hiljaa tuntumaan siltä, että eihän tässä suurempaa hätää olekaan. Keuhkot toimii ja ilma kulkee!

Ja niin sitä ollaan tässä - täällä Lemmenpesässä nytkin istun ihan yksikseni. Intouduin tänään  siirtämään huonekaluja paikasta toiseen, mikä on sinänsä saavutus tässä kantti kertaa kantti yksiössä. Mutta kun nyt on tuota niin sanottua vapaa-aikaa eikä tiedä, mitä sillä tekisi. Palataan siihen aiheeseen huomenna, ylihuomenna tai joskus tässä lähiaikoina.