Pitkän hiljaisuuden päätös

Vaihtui vuosi ja vielä vain odottaa tämä blogi päivitystä. No, nyt päättyy pitkä hiljaisuuden kausi.

Vuoden loppu ei sujunut iloisissa merkeissä. Pikkuveljen kuoleman jälkeen elämä sujui pitkään kuin vähän usvassa.

Selvisin rankasta Intian työmatkasta osittain sen takia, että päivät olivat niin täynnä ohjelmaa, ettei ollut aikaa ajatella kotiasioita. Todellisuus iski vasta Frankfurtin lentokentällä, josta soitin äidilleni kysyäkseni kuulumisia.

Intian matkasta jäi muutamia valokuvia ja mielikuva jyrkistä vastakohtaisuuksista. Slummien keskelle oli rakennettu hienoja uusia toimistorakennuksia. Samalla kadulla kulki upeita, uusia autoja ja aivan käsittämättömässä kunnossa olevia kulkuneuvoja. Samalla kadulla kulki kerjäläiset ja rikkaat ja eron kyllä huomasi.



Tässä muutamia kuvia länsimaalaista sielua raastaneesta liikenteestä. Kaksi ensimmäistä päivää meni autokuskin naureskellessa meidän syviä henkäisyjä... sitten siihen alkoi pikkuhiljaa tottua: enää henkäilytti vain auton alle yrittävät kulkukoirat - niitähän ei siellä väistellä!

 

Kotiuduin myöhään lauantai-iltana ja niin vain lähdettiin mieheni kanssa seuraavana päivänä kuljettamaan ensimmäistä muuttokuormaa kaupunkikämppään, jota Lemmenpesäksi kutsutaan. Vaikka monta huonoa muistoa on nykyisestä autostamme, tässä suhteessa se on verraton apuväline. Sillä on muutettu poika Poriin ja nyt äiti Helsinkiin. Toinen kuorma vietiin tiistaina ja samalla reissulla käytiin sekä Espoon että Vantaan Ikeassa. Espoosta pari lipastoa ja Vantaalta vuodesohva. Niin että tervetuloa, jos tarvetta tilapäiselle majoituksella Helsingissä - vuodesohda odottaa! 


Veljeni hautajaiset olivat heti seuraavana viikonloppuna Intian matkan ja muuton jälkeen. Olin vielä reissun jäljiltä väsynyt, mutta niin vain hautajaisistakin selvisin. Hautajaisten mieleenpainuvin hetki oli, kun pikkuveljen työtoverit esimiehensä johdolla olivat laskemassa omaa kukkalaitettaan arkulle eikä esimies tahtonut kyyneliltään saada lyhyttä värssyänsä luettua.




 Itse saatoin pikkuveljeni viimeiselle matkalle seuraavin sanoin:

Älä ajattele, että elämä on lyhyt. 
Ajattele – miten erikoinen kokemus. 
Kun siinä ei ole kysymys pituudesta lainkaan, 
vaan että ylipäänsä on saanut kokea tämän.





En tiedä näiden kauniiden sanojen koostajaa, joten en voi häntä tässä yhteydessä nimetä.


Joulun vietimme mieheni kanssa kahdestaan kilpaa yskien. Vielä uusi vuosikin meni köhiessä. Nyt jo alkaa pikku hiljaa tuntumaan siltä, että eihän tässä suurempaa hätää olekaan. Keuhkot toimii ja ilma kulkee!

Ja niin sitä ollaan tässä - täällä Lemmenpesässä nytkin istun ihan yksikseni. Intouduin tänään  siirtämään huonekaluja paikasta toiseen, mikä on sinänsä saavutus tässä kantti kertaa kantti yksiössä. Mutta kun nyt on tuota niin sanottua vapaa-aikaa eikä tiedä, mitä sillä tekisi. Palataan siihen aiheeseen huomenna, ylihuomenna tai joskus tässä lähiaikoina.