Ei hoitoa - on vain toivoa

Viime viikon säikähdys on ollut todellakin inspiraationa. Muutama kilo on jo karissut. Onneksi vika ei olekaan sydämessä - tästä ollaan jo 99,9 prosentin varmoja. Todennäköisesti oireiden ja välillä erittäin huonon olon taustalla on niinkin kummallinen diagnoosi kuin Tietzen syndrooma. Lähteestä riippuen siihen joko ei ole hoitoa, siihen voidaan kokeilla tulehduskipulääkkeitä tai kortisonipistosta suoraan tulehdusalueelle. Minä olen nyt sitten tuolla ensimmäisellä kuurilla: ei hoitoa, on vain pelkkää toivoa toipumisesta.

Alkuviikon olin todella huonovointinen, mutta en niin kipeä, että olisin kotiin jäänyt. Tänään on ollut ihan toisenlainen olo. Lähteestä riippuen tämäkin on jo tavallista, normaalia tai harvinaista.

Pomo kysyi tiistaina, kun menin konttorille, mikä on vointini. En voinut muuta sanoa, että siihen nähden, ettei mitään hätää ole, voin tavattoman huonosti. Kun kuuli diagnoosista ja hoitovaihtoehdoista eilen, ehdotti kotiin lähtöä. Pöh - haluaa ihan selvästi minusta eroon. Aina, kun edes väläytän jonkinlaista sairastelun oiretta, komento kuuluu "lähde kotiin siitä". Jos näin perussairas ihminen kuin minä lähtisi kotiin joka kerta jonkun oireen iskiessä, niin enhän muuta tekisikään. Toisin sanoen sairauseläkkeelle sitä pitäisi sitten hakeutua.

Näiden kaikkien "pikkusairauksieni" kanssa olen todellakin sitä mieltä, että niissä kaikissa kyselylomakkeissa, joita terveyskeskuksissa ja sairaaloissa eteen heitetään, pitäisi todellakin olla vaihtoehto "perussairas" kaikille niille, joilla on kaikenlaista pientä kränää. Nytkin merkitsivät minun kohdalle "perusterve". Jään ihan oikeasti itsekin ihmettelemään, että kysyikö se lääkäri todellakin juuri tuolla termillä "oletko perusterve". Minähän en sitä lomaketta nähnyt, mihin ruksinsa veteli.

Mutta pointtini on siis se, että säännöllistä lääkitystä vaativat "pikkusairauteni" eivät tee minusta sairasta vaan perusterveen. Onko sitten ihminen, jolla ei ole mitään lääkitystä, huipputerve? Mitä vaivaa vielä pitäisi itselleen hommata, jotta kelpaisi sairaaksi? Ei niin, että tämän sairaammaksi haluaisin, mutta mietinpähän vain tätäkin dilemmaa. Ja testaajana luonnollisesti myös sitä, miten sairaudet priorisoidaan. (Eihän kaikkia defektejäkään sovelluksesta korjata, vaan niitä priorisoidaan ja korjataan kriittisimmät.) Hmm... tässäpä sitä taas riittää pohdittavaa muutamaksi toviksi.

PS: Enhän minä nykyään enää mikään testaaja ole. Teen ihan jotain muuta, mutta niin vain se pieni testaaja sisälläni aina silloin tällöin pyrkii pintaan. Eikä minulla mitään sitä vastaan ole. Kerran testaaja, aina testaaja. Minulla vain sattuu olemaan testaajan geeni. Se ei liene sairaus?

Inspiraatio

Eilen juttelin työkaverin kanssa, että pitäisi ihan oikeasti raahata tämä ruho sinne työpaikan kuntosalille. Johan mulla on kohta vuotta nuo salivermeet olleet tuolla kaapissa odottamassa inspiraatiosta.

Eilen illalla kotona tuumailin, että kaipa tälle pituusongelmallekin pitäisi tehdä jotain ja söin iltapalaksi lautasellisen mehukeittoa hyöstettynä myslillä ja ruisleseillä. Oli varsin terveellisen makuista.

JA KUINKAS SITTEN KÄVIKÄÄN...

Tänä aamuna suuntasin Ruoholahteen Testing Assemblyyn. Brittiherra Clive Bates oli erinomainen esiintyjä ja kuuntelin lähes lumoutuneena hänen jutteluitaan. Kunnes sitten tunsin hetkellisesti kipua vasemmalla puolella. No, siinä hetken kiemurtelin ja kipu lakkasi. Jäi vain ahdistava tunne.

Kävelin sitten Assemblyn jälkeen lähimmälle ratikkapysäkille ja totesin, että kylläpäs hengästyttää. Ratikassa aloin sitten miettiä, olisiko viisasta käydä työterveydessä ja pyytää heitä ottamaan vaikkapa sydänfilmi - ettei vain olisi mitään sellaista ilmassa. Tai siis rinnassa.

Kuvittelin, että sydänfilmi otetaan ja minut passitetaan töihin. Ja -skat! Sydänfilmi kyllä otettiin mutta sen sijaan, että olisivat passittaneet töihin, tuumasivat "ettet sinä nyt ihan hetkeen täältä lähde". Siis mitä? Sitten yritettiin ottaa verinäytettä. Paino todellakin sanalla yritettiin, sillä ei onnistunut. Sormenpäästä saivat sitten herutetuksi sen verran, että jokin pikatesti pystyttiin tekemään. Tulos oli negatiivinen, joka ilmeisesti oli positiivinen asia.

Sitten iskettiin joku kipupiikki pakaraan. Voin kyllä kertoa, että mitään muuta vaikutusta ei piikillä ollut kuin kipeytynyt pakara. (Tämä nyt siis monen tunnin jälkeen vahvistettuna tietona). Sitten pistettiin pötköttämään aivan helkkarin kylmään lepohuoneeseen, kunnes aika olisi kypsä seuraavalle sydänfilmille.

Toisen sydänfilmin jälkeen tunsin itseni varsinaiseksi filmitähdeksi, kun kaksi lääkäriä halusi sitä filmin pätkää (tosin paperilla - tarkoittaako se, että olen paperitähti) katsella ja hämmästellä. Toinen kävi lopulta ihan käsiksikin. Kysyi sattuuko kun paineli rintalastaa. En voinut muuta kuin sanoa, että kieltämättä olet kovakouraisempi kuin oma mies  eli kyllä sattuu. (Vesi melkein valui silmistä - mistä ihmeestä se löysikin niin monta kipupistettä...)

Pahoinpitelijäni häipyi huoneesta ja jätti minut ns. oman lääkärini kanssa pähkäilemään jatkoa. No, lähete rasitus-EKG.hen sitä tuli ja kehoitus tulla keskustelemaan "elämäntapamuutoksista" kun kokeen tulokset ovat tulleet. Ja sitten vielä loppukaneettina "ja jos nyt olo oikein huononee, niin mene päivystykseen".

Meikäläinen ihan hoo moilasena. Pakko oli kysyä, mistä sellainen päivystys täältä Helsingistä sitten löytyy. Enhän minä naantalilaisena tunne tämän paikkakunnan metkuja. Mutta nyttenpä tiedän senkin: Meilahdesta!

Sain vielä samaksi illaksi ajan sinne rasitus-EKG:hen ja kyllä oli päivän paras uutinen, kun herra tohtorisetä ilmoitti, että ei tässä nyt mitään akuuttia vikaa ole. Ei ole suonia tukossa - ainakaan merkittävissä määrin, joten menes kottiis siitä. :) Kun sitten kysyin, että ei mitään vikaa sydämessä siis niin katsoi tovin minua ja sanoi "enhän minä niin sanonut - sanoin vain ettei mitään akuuttia, jonka takia pitäisi ryhtyä toimiin".

Early warning received. Eiliset keskustelut ja päätökset olisi pitänyt tehdä jo aikoja sitten. Joten huomenna töihin ja varaamaan uutta aikaa omalle työterveyslääkärille. Jo tänään hän vihjasi, että jos edes uimassa kävisin. Niin - onhan se uimapukukin ollut täällä odottamassa inspiraatiota jo ainakin puolitoista vuotta.

Ehkä tätä tämänpäiväistä jo voisi pitää inspiraation lähteenä. Mutta testaaja minusta väänsi tämänkin asian testausmoodiin "sydämessäni ei ole defektiä vaan muutospyyntö" - "I don't have a defect in my heart - it is a change request".

Ajankulku

Mikähän siinä on, että minä en sitten vaan kertakaikkiaan osaa ottaa lunkisti. Tänään oli taas päivä, jolloin hermoja kiristettiin ihan äärimmilleen töissä ja sittenkin vain istun siellä työpöytäni vieressä kiroilemassa sen sijaan, että lähtisin kämpille rentoutumaan. Päätän lähteä ja sitten jään vielä "vähäksi aikaa" ja ennen kuin huomaankaan työpäivä on tullut täyteen yli äyräidensä. Mitenkä se aika taas niin vierähtikin.

On asioita, joista innostun niin, etten huomaa ajankulkua ollenkaan. On asioita, jotka saavat vereni kuohumaan niin, etten huomaa ajankulkua. On asioita, jotka vaativat niin paljon aivotyötä, etten huomaa ajankulkua. ... Hmm, jääkös jäljelle mitään, jotka takaisivat ajankulun huomioimiseni. Todennäköisesti ei, koska niinäkin päivinä, kun olen aikeissa matkata kotikulmille, minulla pitää olla kalenterihälytys, jotta ehdin junaan. Tai linja-autoon, joka on siis tulevaisuuden kulkuneuvo.

Jos kuluvat tunnit nopeasti niin tekevät päivätkin. Tänään yksikköpalaverissa yksikön päällikkö totesi, että jouluun on vain viisi viikkoa. WHAT! Enkä ole vielä saanut ensimmäistäkään joululahjaa valmiiksi - aloitettuna on sentään useampikin. Nyt kyllä on pakko kysyä, mihin ne syksyn päivät ovat kuluneet, ja mitä olenkaan tehnyt, kun nyt olen tässä tilanteessa, että vain viisi viikkoa aikaa ja niin paljon tekemätöntä työtä.

Ja vuodet - nehän ne vasta kuluvatkin. Itse en tunne vanhenneeni juuri lainkaan, mutta niin vain on karu totuus, että viisikymppiä lähestyy hurjaa vauhtia. Siitä tietenkin pitäisi osata päätellä vanhenneensa, kun lapset ovat kaikki jo täysi-ikäisiä. Vaikka vieläkin hyvin muistan, kun esikoista "haettiin laitokselta kotiin". Mihin ihmeeseen vuodet ovat kuluneet?

Niinpä - aika kulkee emmekä me voi sille mitään. Pitää vain mennä ajanvirran mukana.

Ja nyt minun ajanvirtani päättää tämän tajunnanvirran ja siirtää kehoni käsityöpussukan viereen. Kohti joulua!

Junassa linja-autolippuja varaamassa

On se tämäkin tapa viettää työmatkaa Turusta Helsinkiin. Varailen linja-autolippuja tuleville viikoille. Tämä viikko menee VR:n kyydissä, mutta kaksi seuraavaa mennen tullen EB:n kyydissä. Kyllä se nyt näyttää pahasti siltä, että VR tulee menettämään (jälleen) yhden asiakkaan.

Tänä aamuna onkin rauhallista myös täällä junassa. Vaunu 2, jossa istun, oli puoli tyhjä (tai puoli täynnä, kumpi nyt paremmalta tuntuu) Karjaalle asti, jossa se sitten paukahti lähes täyteen. Konduktöörit ovat minulle uusia tuttavuuksia eikä mitään erityistä sanottavaa sen paremmin puolesta kuin vastaan ole. Kärrymyynnin maksupääte ei toimi, joten muutamalta kanssamatkustajalta jää aamukahvi saamatta, mistä luonnollisesti pientä mutinaa syntyy. Ja ihan ymmärrän heitä: en minäkään juurikaan kuljettele käteistä mukani. Kortti kun on niin näppärä - paitsi silloin, kun sitä ei voi käyttää. Mutta eipä sekään kärrymyyjien vika ole. Heillä muuten oli tänä aamuna kärryssään pumpputermos, joka sanoi työsopimuksensa irti kesken matkanteon. Ressukat joutuivat hakemaan uuden termarin mutta tarina ei kerro, onnistuttiinko kahvi siirtämään rikkinäisestä toimivaan vai joutuivatko peräti uuden kahvin keittoon. Onko sillä edes merkitystä? Kunhan nyt vain tuli mieleeni.

Näitä tällaisia tarinoita ei sitten EB-reissuilta synny. On se sen verran erilainen matkustusmuoto. Mahtaako käydä pidemmän päälle tylsäksi, kun ei ole mitään raportoitavaa matkan teosta. Jaa - saa nähdä.

Huippuunsa viritetty

Sen jälkeen kun menin pankkiin töihin, olen kehittänyt kuukausi- ja vuosibudjetoinnistani melkoista taidetta.

Teen töitä Group IT:ssä enkä edes näe rahaa. Eikä ketään kiinnosta kirjanpito-taustani tuon taivaallista. Mutta olen silti pankissa töissä.

Nyt, kun marraskuu on jo pitkällä, suunnittelen ensi vuoden budjettia. Talousarvion laadinta on siis käynnissä, kuten jokaisessa itseään kunnioittavassa organisaatiossa, jossa tilivuosi on sama kuin kalenterivuosi. Omalta osaltani aloitin jo lokakuun puolella. Käyttööni olen tietenkin valjastanut excelin.

Se kun on verraton ystäväni, jota käytän kaikkeen, mihin sitä vain voi soveltaa ja minun mielestäni aika monessa tilanteessa excel toimii. 

Minun vuosibudjettini on "huippuunsa viritetty". Jokaiselle kuukaudelle arvioin tulot ja menot.

Tulothan on minun tapauksessani se, joka todennäköisemmin pysyy vakiona. Ensi vuoden osalta en vielä tosin osaa arvioida verotuksen vaikutusta kuin toteamalla, että vähemmän tulee jäämään käteen.

Kuluneen vuoden menot ovat tietenkin lähtökohtana. Siitä näen mm. sen, mille kuukausille osuvat isommat laskut. Joka kuukaudelle arvioin pelivaran. Yllätyksellisiin menoihin varaudun tietenkin säästämällä.

Haastetta säästämisen osalle olen ihan itse aiheuttanut lupaamalla vielä jälkikasvun aveceineen ulkomaille täyttäessäni 50 vuotta. Eli aikasta lailla pian. Suunnitelmallisuutta sellaisen summan säästäminen vaatiikin - ellen sitten vie koko porukkaa viikoksi Tallinnaan. 

Ja kaiken tämän jälkeen totean, että tässä kohtaa hyvin suunniteltu ei ole puoliksi tehty. Joudun joka ikisen sentin ihan itse omista tuloistani säästämään, vaikka kuinka hyvän säästösuunnitelman tekisin. Kyllä tämän tasoisen huippuunsa viritetyn excelin soisi tuovan vaurautta mukanaan, mutta ei. Ehkä se ei sittenkään ole vielä huippuansa nähnyt - joten ei muuta kuin virittelemään.

Päänsärky

Vielä toinen päivitys tälle yölle.

Mun päätä on särkenyt torstaista asti. Tai en ole varma, missä särky on, mutta jossain se on tässä ruumiinosassa, joka keikkuu hartioiden välissä.

Perjantaina kävin lääkärissä. Melkoinen rumba oli, että sain Helsingistä työterveydestä maksusitoumuksen, jolla pääsin Turussa Terveystalo Pulssiin. Siellä kerroin herra tohtorille (joka otti minut vastaan yleislääkärinä, mutta jolla sattui olemaan myös erikoislääkärin avut korva-, nenä- ja kurkkutaudeista), että oiskohan mulla poskiontelontulehdus, kun oikeaa poskea ja silmää särkee. Kerroin, että minulla on reilu kuukausi sitten ollut lääkekuuri ja kuvatkin silloin otettiin, mutta ei niissä oikeastaan mitään näkynyt.

Tohtori siinä katseli, kuunteli ja kaiveli ja sanoi, ettei usko, että minulla on poskiontelon tulehdus mutta haluaa varmuuden vuoksi ottaa uudet kuvat. Ja niin vain oli tohtori setä oikeassa: ei minulle ole poskiontelon tulehdusta. Kun sitten kysyin, mistä tämä kauhea särky voisi johtua, ehdotti hän (kun oli kerran nätisti taustatietoni kerännyt), että särky voisi olla vaikka migreeniä tai purennasta johtuvaa. Totesi, ettei voi tehdä mitään ja lähetti kotiin. Sanoi toki, että ota särkylääkettä, jos siltä tuntuu.

No voi helvetti - siltähän tämä tuntuu ja buranaa menee. Migreeniä tämä EI ole, koska burana auttaa mutta vain hetkellisesti. Koskaan aiemminkaan, jos migreenikohtaus on päässyt pahaksi, ei burana ole auttanut vaan on tarvittu täsmälääkitystä. Burana tehoaa vain ja ainoastaan, jos pystyn tabun nielemään pikaisesti esioireiden tullessa. Ja vaikka tällä kertaa olisikin erilainen migreenikohtaus, niin miksi ihmeessä aina buranalla rauhoittuisi tunniksi pariksi ja sitten taas jatkuisi. Täytyy kyllä tunnustaa, että luulin itsekin torstaina, kun tilanne iski, että tämä olisi migreeniä, mutta olen sen jälkeen muuttanut mieleni.

Perjantaina minulla oli myös sattumalta hammaslääkäri tapaaminen. Käyn erikoishammaslääkärillä mm. purentavaivojeni takia. Hammaslääkärin mielestä kaikki oli kunnossa, mutta pitänee joulukuun käynnillä keskustella, olisiko sitten jotain tehtävissä. Erityisesti, jos tämä jumalaton päänsärky jatkuu siihen asti.

Nyt särky on vaihtunut vasemmalle puolella. Ihan samanlaisena: vasenta poskea ja silmää särkee. Nyt jo tuntuu myös ikäänkuin jotain säteilyä myöskin takaraivossa. Voin siis itsekin uskoa siihen, että kuvissa todellakin näkyi siistit poskiontelot, mutta harmi, ettei takaraivoa kuvattu. Oiskohan sieltä löytynyt jotain?

Meikäläisen tautihistorilla (migreeni, purentavika, poskiontelon tulehduksien sarjat yms) ei ilmeisesti kannattaisi lainkaan kertoa mitään historiatietoja eikä varsinkaan mennä esittämään "oiskohan mulla...", koska minä nyt sitten ihan oikeasti jäin ilman apua. Buranaa kuluu ja vatsahapot kiittää. Tiistaina olen menossa takaisin Helsinkiin. Jos särky jatkuu vielä silloin, niin sitten tilaan uuden ajan työterveysasemalta enkä kerro taustani yhtään mitään: lukekoot sieltä sairauskertomuksestani mutta mielellään vasta sen jälkeen, kun ovat vakavasti suhtautuneet oireeseeni "päätä särkee niin jumalattomasti".

Kummius

Nuorempi tytär oli kyläilemässä. (On muuten outoa sanoa, että lapset ovat kylässä...) Muisteli siinä sitten vanhoja ja alkoi pohtimaan: "Ei ole muuten nähty kummejani pitkään aikaan. Ei ole muuten nähty veljenkään kummeja. Tää on äiti sun syytä - sä kun asut siellä Helsingissä osan viikosta."

Samanlainen keskustelu käytiin myös vajaa kuukausi sitten poikani kanssa. "Tiedätkö, mitä mun kummeille kuuluu" kysyi poika. Keskimmäisen kanssa näitä keskusteluja on tarvinnut käydä jo paljon aikaisemmin, vaikka hänellä on jonkinlainen yhteys kummitätiinsä edelleen olemassa.

Keskimmäisen luona kahvilla käydessäni keskusteltiin vanhimman kummityttöni ongelmista. Tyttö on lasteni serkku, mutta ei oikeastaan minulle mitään sukua vaan entisen lankomieheni tytär. Pohdittiin siinä sitten, miksi olin huolissani ja murheissani. "Hei äiti - eihän sun oikeastaan tarvii murehtia. Sehän on jo 25 vuotias ja sun velvollisuudet loppu rippikouluun. Eikö niin?" Miksi minä sitten en koe niin? Siitä huolimatta, ettei olla sukua, me soittelemme ja tapaamme ainakin muutaman kerran vuodessa. Ja kyllä minua hänen ongelmansa ihan oikeasti surettavat.

Keskimmäinen kummityttö täytti juuri 16 vuotta. Mutta kas kummaa - kyllä minä hänenkin kanssaan olen edelleen tekemisissä. Jutellaan silloin tällöin Facebookissa ja nähdäänkin useamman kerran vuodessa. Kävinpä vielä keväällä syntymäpäivilläänkin ja joululahja toiveenkin olen vielä ajatellut täyttää. Vaikka ei tarvitsisi... eikä sukuakaan olla.

Nuorimmainen kummityttö täytti juuri 13 vuotta. Sukulaisuutta ei ole tässäkään mukana, vaan olen äitinsä vanha työkaveri. Tämän kummitytön kanssa ehkä olen kaikista vähiten tekemisissä, vaikka hän asuu kaikista lähimpänä. Mutta mietin, että mahdanko kuitenkaan häneenkän yhteyksiä kahden vuoden kuluttua katkaista. Vai pitäisikö, jotta edes yhden kummilapsen kanssa toimisin, kuten oletetaan.

Omat kummini muistavat minua joulukortilla edelleen. Aina silloin tällöin nähdään ja joskus soitellaan.  Heidän esimerkkinsä on osoittanut minulle, ettei kummius ole ajanjakso ristiäisistä rippijuhlaan vaan se on elinikäinen suhde. On se vaan hieno tunne, kun charmantti harmaa herrasmies nappaa kainaloon ja kysyy mitäs kummitytölle kuuluu. 

EB on siististi cool

Vertaanpa tässä aikani kuluksi linja-auton ja junan eroja matkustusmuotona ja nimenomaan omista lähtökohdistani. Tämä siis niille tiedoksi, jotka haluavat tätä lähestymistapaa kritisoida.

Työskentely ei ole yhtä kätevää kuin junassa. Tämä on minulle työnarkomaani tärkeää, sillä jos on tekemättömiä töitä (kuten nyttenkin olisi), joilla on tiukka aikataulu, haluan käyttää kaiken mahdollisen ajan hyödykseni. Tänään joudun toteamaan, että varsinainen työnteko ei onnistu mutta blogin päivittäminen kyllä, koska tässä ei ole tärkeää pystyä samaan aikaan sekä naputtelemaan että lukemaan jotain lähdemateriaalia.

Linja-autossa joudun käyttämään työkännykkääni verkkoyhteyden saamiseksi, junassa pystyn hyödyntämään junaverkkoa. Mutta se ei ole oikeastaan muuta kuin "hidaste", sillä en joudu itse maksamaan tiedonsiirtomaksuja ja yhteys on kuitenkin siedettävän nopea. Ongelmaksi se muuttuu vain tilanteessa, jossa kännykästä loppuu virta.

Virransaanti voi todellakin muodostua ongelmaksi. Kännykkä latautuu ollessaan kytkettynä kannettavaani, mutta linja-autossa en pysty kytkemään kannettavaani sähköpistokkeeseen, mikä junassa onnistuu - mikäli virtajohto on mukani. Mutta koska kannettavassani on ns. tehoakku, en juurikaan kuljettele virtajohtoa mukanani. Tosin on todettava, että kaksi vuotta vanha tehoakku ei ole enää entisensä. Uutena se takasi kahdeksan tunnin tehokkaan työskentelyn, nyt neljä tuntia on luksusta ja parasta mihin pystyy.

Taustamelukin on linja-autossa selvästi häiritsevämpää. Kokemus tältä matkalta on. että kännykkään puhuesaani on syytä tunkea sormi siihen korvaan, joka ei ole kontaktissa kännykän kanssa. Ja nythän minä vasta hokasin, että olisihan minulla ollut kännykän kuulokkeet mukanani - voi olla, että niitä käyttäessä taustamelu ei ehken olisikaan niin häiritsevä. Hmm - siis oma moka.

Taustamelusta tuli mieleeni, että ainakaan tässä bussissa ei ole vaaraa siitä, että kanssamatkustajien keskustelut häiritsisivät. Osaksi johtuen matkustajien vähäisestä määrästä mutta enemmän tehokkaasta hajasijoittelusta. Muistan kyllä yhden reissun, jolloin vieressä istuvan EB-matkustajan tunnin mittainen puhelinkeskustelu käytävän toisella puolella alkoi siinä kolmen vartin kohdalla tuntua jo melko lailla häiritsevältä.

Kärrymyynti puuttuu, mutta säästyypähän nekin eurot, kun ei tule sortuneeksi houkutuksiin. Vesipullo ja työpaikalta mukaan napattu päärynä ovat riittävät eväät ja paljon terveellisemmät kuin mahdollinen kahvi kera pullan tai suklaan. Joten siinä mielessä linja-auto on terveellisempi valinta.

Matka-ajan ennusteessa on noin 15 minuutin ero, mutta kun vertaa VR:n aikataulujen kokemukseen perustuvaa ohjeellisuutta ja linja-autojen yhtä lailla kokemukseen perustuvaa oikeellisuutta, ei lopullinen ero ole välttämättä ole tuo luvattu vartti. On tietysti todennäköisempää, että moottoritiellä on matkaa hidastavia kolareita tai muita, mutta sitten taas toisaalta junien menoa tuntuu välillä häiritsevän paljonkin vähäpätöisemmät asiat, kuten lehdet kiskoilla.

Harvoin, todella harvoin jos koskaan, olen näissä EB busseissa törmännyt työhönsä kyllästyneisiin asiakaspalvelijoihin. Yleensä ovat hyvin mukavia ja palvelualttiutta löytyy. Kyllähän konduktööritkin ovat suurimmaksi osaksi mukavaa ja avuliasta porukkaa. Juuri taannoin laitoin ihan asiakaspalautteen saamastani erityisen hyvästä palvelusta iäkkäämmän puoleiselta, hyvin lupsakalta konduktööriltä. Toki kiitin ihan itseäänkin henkilökohtaisesti. Mutta kyllä oman kokemukseni perusteella konduktööreissä on enemmän, vaikkakaan ei siis paljon, niitä työhönsä kyllästyneitä, joiden mielestä konduktööri on kuningas ja junamatkustaja alamainen. Tässäkin blogissani lienen muutaman esimerkin kertonut.

Rehellisyyden nimissä on kait sitten vielä paljastettava motivaattoreista suurin, jonka takia nyt istun täällä bussissa nauttien matkanteosta. VR:n parhaimmatkaan tarjoukset eivät pääse lähellä tämän matkan hintaa. 2 euroa ei ole mitään matkasta Helsingistä Turkuun. Josta pääsenkin päivän uutiseen: esimieheni vahvisti tänään palkankorotuksen määrän ja lopullinen tulos on noin 8 euroa enemmän kuin alkuperäinen lupaus. Eli 4 työmatkaa, jos jatkossakin onnistun nappaamaan näitä huippuhalpoja tarjouksia. Kerroin myös esimiehelleni tästä konkretiasta: montako työmatkaa enemmän pystyn saamallani palkankorotuksella tekemään. Tuumasi vain, että onhan se tuokin yksi tapa konkretisoida tätä asiaa.

Pros and cons

Tämä ei ole kertapäivitys. Tuli juuri mieleeni, että olen tässä käynyt sisäistä keskustelua, mitä hyvää/huonoa tässä nykyisessä järjestelyssä on. Eli miksi minulla on kaksi kotia ja miksi maksan silti itseni kipeäksi mahdollisuudesta tehdä töitä. Tyttäreni neuvoi sanoen "eihän tuossa ole mitään järkeä". Lisäksi olen pohdiskellut, pitääkö sen toisen kodin siellä Naantalissa tosiaankin olla 5 huonetta ja keittiö, kun suurimman osan viikosta siippa-parka siellä yksinänsä (oletus) asustelee.

Ei muuta kuin listaa kehiin. Huomaan jo nyt, että plussat koostuvat etupäässä mahdollisuuksista

Plussaa:

• mahdollisuus osallistua TestausOSYn toimintaan (hei - tää on mulle ihan oikeasti tärkeätä)
• mahdollisuus "rientoihin", joita Turun seudulla ei ole
• Korkeasaari (juuri pohdin vuosikortin hankkimista vuodelle 2013)
• http://sotosdiary.blogspot.fi/2012/11/day-152-wanna-be-something
• mahdollisuus omaan aikaan
• mahdollisuus mielekkääseen työhön (tämän suhteen on tosin ollut vaihtelevia fiiliksiä matkan varrella)
• mahdollisuus majoittaa suurempikin retkue siellä koti-Naantalissa (jos joku vain kävisi kylässä - kun ei edes sukulaiset...)
• mahdollisuus tilapäismajoittaa pienempi retkue täällä citykämpässä (kun täällä kuitenkin joku aina silloin tällöin käy ja yöpyy)
• mahdollisuus tyttärille tulla ostosreissulle yms. humputteluretkille (he kun vielä luulevat, että Helsingissä on jotain hienoa ja erikoista)
• mahdollisuus pitää parisuhde vireänä, kun ei kyllästytä toistemme naamoihin
• mahdollisuus tehdä asioita salaa (vaikka en ymmärrä, miksi haluaisin niin tehdä)

Miinusta:

• tupla asumiskulut
• suuret työmatkakustannukset (ellen sitten kehitä taitojani 2 euron EB lippujen metsästyksessä huippuunsa)
• yksinäisyys (ehkä enemmän siipan kuin omani)
• pyykkikoneen puuttuessa (tilan puute) jatkuva likapyykin roudaaminen
• pakollisten "kotiseutumenojen" kasaantuminen etäpäiville ja viikonloppuihin, joka johtaa siihen, että viikonlopuista tulee stressaavia
• tavarat väärässä paikassa (eikä tulisi mieleeni ostaa kaikkea tuplaten - sehän olisi taas yksi lisäkustannus)
• etäparisuhteen toimivuuden takuuta ei ole kirjattuna missään
• en pysty nauttimaan kalliiksi tulleen piharemontin tuloksista täysin siemauksin kesäisin (paitsi jos esimiehen kanssa pääsisin yksimielisyyteen - ja todennäköisesti pääsisinkin - siitä, että kesäaikaan tekisin enemmän etätöitä, joka sitten kyllä johtaisi myös siihen, että cityasunnolle syntyy aiempaa enemmän tyhjäkäyntiä eli rehellisesti sanottuna maksaisin tyhjästä)
• en pysty täysin rinnoin nauttimaan lintujen talviruokinnan suomasta mahdollisuudesta kuvata lintuja lähietäisyydeltä (tosin onnistuu muutenkin vain valoisaan aikaan eli pitäisi tehdä kotona (etä)töitä ja käydä tauoilla kuvaamassa)
• eristäytyminen (mihin se johtaa ja kenen mielestä)

Elämä vie!

Tai oikeastaan toinen blogi. Yllättäen työelämästä on tullut taas kiireen täyteistä ja energiatasot eivät ole olleet  korkealla työpäivän päätteeksi. Ja joskus ovat työpäivätkin venyneet.  Kyllä - tässäkin duunissa sitä voi näköjään joutua venymään tilanteen niin vaatiessa eli suomeksi sanottuna: projektin h-hetken lähestyessä.

Välillä on ollut tosi rankkaa henkisesti. Tämä on kuitenkin ensimmäinen työni, jossa työskentelen niin korkealla abstraktio tasolla, että pelkkä rankka duuni ei riitä - pitää ymmärtää, osata soveltaa ja olla innovatiivinen. Mitä ikinä se sitten tarkoittaakin. Mutta muutoin olen kyllä työssä viihtynyt: uusinkin tiimi on täynnä mukavia ihmisiä eikä pomokaan ole vielä(kään) alkanut ahdistamaan millään tasolla.

Se, mikä rajoitti myös blogin päivittämistä, oli jonkun nimettömän taannoin laittama kommentti. Tuli sellainen fiilis, että hitto - pitääkö ihan oikeasti kaiken maailman haahuilijoiden käydä lukemassa blogia ja antamassa palautetta. Kun ei tätä ole pakko lukea! Ja sitten tuli sellainen olo, että lukeeko tätä kukaan muu kuin sellainen yksilö, joka ei löydä parempaa tekemistä kuin etsimällä etsiä kirjoituksia, joiden kirjoittajia voi sitten antaumuksella nimettömästi haukkua.

Työkaveri lohdutti sanoen: Älä sinä sellaisista välitä. Jos haluat kirjoittaa blogia ja purkaa ajatuksiasi - tee se. Ja niinhän se on: tämäkin on yksi tapa purkaa ajatuksia, joskus pahaa oloakin ja jollain lailla jäsennellä omia ajatuksia. Kaikkia ajatuksia ei voi jakaa, joten paljon jää vielä työstettäväksi blogin ulkopuolellakin. Ehkä minä nyt sitten yritän ryhdistäytyä ajatusteni sekamelskan jäsentelyssä ja päivitän tätäkin blogia useammin. Ihan siltä varalta, että tätä joku muukin lukee kuin henkilöt, jotka haluavat vain lyödä lyötyä ja ovat olevinaan parempia kuin muut. Vaikka tietysti pieni pelko persauksissa on, että olen nyt joutunut jonkun henkilön mustalle listalle, ja tulen saamaan ikäviä kommentteja siinä määrin, että päätän lopettaa bloggailun kokonaan. Jää nähtäväksi...