Rikki!

 En ollut uskoa silmiäni, kun maanantai aamuna avasin kalenterini. Se oli rikki! Liimaus oli pettänyt. 

Minun kaltaiselle pilkunviilaajalle tämä oli valtava isku vasten kasvoja. Viime vuoden loppupuolella askartelin itselleni viriteltelmän, johon vahvasti liittyvät sanat bujo, planner, kalenteri ja tarrat. Sisäinen lapseni on ollut tämän viritelmän parissa hyvin onnellinen. Olen päässyt toteuttamaan itseäni ja samalla olen saanut elämääni pientä ryhtiä ja pystynyt viemään tavoitteitani eteenpäin.

Kyllä oli suru tulla puseroon. Ensimmäinen ajatus oli, miten selviän loppuvuodesta. Sinänsä hölmö ajatus, koska yksikään sivu ei ole kadonnut, mutta siitä huolimatta - se on rikki. Hetken verran ehdin ajatella, että heitän tämän kesken vuoden kaappiin ja askartelen jotain muuta tilalle. 

Sitten se aikuinen minussa heräsi. Miksi ihmeessä heittää iso tehty työ hukkaan vain koska liimaus on pettänyt. Eihän se enää täydellinen ole mutta ajaa edelleen asiansa. IT-työläisenä digiaikana herätän huomiota jo ihan sillä, että minulla ylipäätänsä on paperikalenteri. Onko se ehjä tai rikki - tuskinpa sillä isoa merkitystä on. 

Minusta ei koskaan tule täysdigiä. Minä kaipaan käsillä tekemistä, kirjoittamista kynällä, paperin tuntua käteni alla. Muistan, kun kerran oli ranteessa rasitusvamma ja lääkäri kielsi kynän käytön hetkeksi kokonaan. Kauhistushan se oli enkä sitten lopulta sitä määräystä pystynytkään tottelemaan. Kirjoittamisen halu oli suurempi kuin kirjoittamisen konkreettinen kipu. 

Nyt sitten sinnittelen loppuvuoden rikkinäisellä kalenterilla ja toivon sen vastavoimaksi saavani itseni ehjemmäksi. Tänään lähti taas työpaikkahakemus. Minä olen nyt vahvasti sillä tiellä, että uusi työ vielä löytyy. Kohta täytän sen 55 vuotta ja pääsen siihen joukkoon, josta kovasti mediassa puhutaan. Yli 55-vuotiaiden työllisyysaste on Suomessa Pohjoismaiden heikoin.  Minä yritän siis taistella tätä myyttiä vastaan omalla asenteella ja jatkuvalla itseni kehittämisellä. Kyllä se uusi työ vielä löytyy!