Valinnan vaikeus

 Elämä on. Valintoja.

Olen valinnut vaihtaa työpaikkaa. Jännittävää. Kun vanha on jo pidemmän aikaa tuntunut raskaalta, niin onhan siinä jotain vikaa. Vaikka sinänsä itse työtä rakastan, on ympäristö ja olosuhteet tehneet tilanteesta niin raskaan, että muutin jopa salasanani "työ jota vihaan" koodatuksi. Itse asiassa kun katsoin salasanojani taaksepäin (tiedän, ei niitä saisi mihinkään ylöskirjoittaa) huomasin salasanojen jo jonkin aikaa viestivän, ettei kaikki ole kunnossa. 

Miksi sitten en tehnyt tätä valintaa aikaisemmin? Ehkä pelko oli suurin yksittäinen tekijä. Saavutin nyt syksyllä mediaseksikkään 55 vuoden iän. Koko ajan hehkutetaan ikärasismista ja siitä, miten 55-vuotiaiden on vaikea työllistyä. Ehkä pelotti, että hakemisesta huolimatta en kelpaisi mihinkään ja kuinka se olisi lannistavaa. Niin paljon on saanut lukea siitä, miten ikäiseni ihmiset ovat lähettäneet lukuisia hakemuksia ilman tulosta. Tai että olisi edes vaivauduttu vastaamaan. 

Toiseksi voinen mainita laiskuuden. Työn hakeminen tarkoittaa CV:n päivittämistä, työpaikkojen selaamista, hakemusten kirjoittamista. CV:n päivittämistä olin suunnitellut jo kauan. Ja aina vaan todennut, etten jaksa. Kun minulle oli se sellainen tylsä perinteisen mallinen ja tiesin, että haluan tehdä siitä enemmän näköiseni mutta miten. Sitten lopulta kesäloman jälkeen sain aikaiseksi ryhtyä tuumasta toimeen ja käyttäen canva.com alustaa tein itselleni uuden visuaalisemman CV:n, joka oli näköiseni. Ainoa ongelma oli, ettei minulla ollut kunnon CV-tason kuvaa itsestäni mutta siiten päätin olla hurja ja ottaa riskin laittamalla siihen kuvan, joka ehkä enemmän kuvaa luonnettani. 

CV:hän toimi. Sain työpaikkahaastatteluja, mutten vielä töitä. Eli päivä, jolloin tein päätöksen lähteä, valitsin lähteä tyhjän päälle ja keskittyä hetkeksi kirjoittamiseen. Aikamoinen valinta muttei eka kerta elämässäni. Nyt tänään tiedän paremmin. Tiedän tai ainakin aavistan, mikä minua odottaa. Ja se saa tämän valinnan tuntumaan juuri oikealta. 

Muistan, miten yksi vanha työkaveri kerran sanoi minulle, ettei hän ole niin rohkea kuin minä. Minä olin juuri hetkeä aikaisemmin ihmetellyt, miksi hän yhä vaan on siinä samassa työpaikassa, vaikkei viihdy siellä. Toisenkin kerran muistan kuulleeni kollegan sanovan minulle "olet sinä rohkea", kun tuolloinkin tein valinnan lähteä pois työstä, jossa en viihtynyt. Juuri tänään mietin, että olenko erityisen rohkea sittenkään lähtiessäni aina karkuun. Koska voisihan sekin olla valinta, että jää ja yrittää muuttaa olosuhteita. Eli olenko sittenkin pelkuri. Ja mikä ihme minussa on vikana, kun en viihdy missään. 

Toisaalta voin ihan vilpittömästi sanoa, etten usko vähääkään sellaiseen, että kärsimys kirkastaisi kruunun. Jokaisella pitäisi olla rohkeutta valita toisenlainen tie, jos työelämä uuvuttaa. Muistan erään kerran kysyneeni ilmiselvästi masentuneelta ystävältä, että onko hän harkinnut käyvänsä keskustelemassa työterveydessä, joska saisi sairauslomaa tai vaikka jotain mielialalääkkeitä. Ystävä suorastaan kauhistui. Ei hän nyt mitään pillereitä ja heikkouden merkkihän sairauslomakin olisi. Eli hän valitsi pysymisen kärsimyksessä, koska ajatteli olevansa muutoin heikko.

Mitä pahaa on olla heikko? Suomalainen luterilainen katsantokanta on selvästikin jotain sellaista kuin "kärsi ja tee työsi". Olisiko jo aika napauttaa nyrkillä pöytään ja muuttaa ajattelumaailmaa. Kenenkään, ei kenenkään, ei pitäisi joutua kärsimään työssään, koska työhön käytämme suurimman osan valveillaoloajastamme. Paitsi ne, joilla ei ole töitä, ja joilla työn puuttuminen on kaikkea muuta kuin oma valinta. Mutta jotain valintoja hekin voivat arjessaan tehdä. 

Kyllä on valitseminen vaikeata. Enkä ole varmaan ainoa, joka epäröi valintoja tehdessään. Ihailen niitä henkilöitä, joille valinnan tekeminen on helppoa. Joilla on uskoa itseensä ja asioiden järjestymiseen.