Pesästä lähtö

Tänään se tapahtui. Nuorimmaiseni muutti opiskelija-asuntolaan. Tiedossa vuosi kielituetulla kymppiluokalla Turun Kristillisessä Opistossa. Ei kannata antaa oppilaitoksen nimen hämätä. Ei siellä mitään hihhuleita ole - ainakaan pääsääntöisesti. Kokemuksen rintaääni puhuu nyt. Olen itse viettänyt lukuvuoden 1984-1985 siellä miettien, mitä tekisin isona. Vaan niinhän on käynyt, etten vieläkään tiedä, mitä haluan isona tehdä. Matka sinne jatkuu koko ajan.

Kahteen laukkuun kuopus pakkasi kaiken sen, mitä kuvittelee tarvitsevansa. Karu totuushan kuitenkin paljastui jo ennen kuin ehdimme edes lähteä kotoa. Isän luota piti käydä hakemassa unohtuneita vaatteita. Matkalta palattiin vielä kotiin hakemaan unohtunutta bussikorttia. Melkein perillä, kun poikettiin koulun läheiseen Prismaan ja nähtiin Hesburger, tuli vielä mieleen, että uusi Hesburger bonuskortti jäi avaamattomana kirjekuoreen.

Jännittyneenä siirryimme kuopuksen huoneeseen. Eipä ollut mikään muuttunut minun ajoistani. Yhtä ankeata oli kuin ennenkin. Sänky seinän vieressä, pieni pöytä keskellä huonetta, yksi lepotuoli ja ikkunan täydeltä kirjoituspöytää. Suurin huolenaihe kuitenkin oli, löytyykö vapaa pistoke kannettavaa varten.

Kasseja purettaessa muistimme unohtaneemme Panadolit lääkekaappiin - ellei peräti apteekkiin. Onneksi isäpuolen lanttikukkarosta löytyi kaksi kappaletta. Lisää luvattiin toimittaa myöhemmin. Samalla kertaa viedään varmaan myös tuo Hesburger kortti, kun se tuntui olevan niin tärkeä.

Minusta ei - yllättävää kyllä - tunnu kovinkaan haikealta. Enemmänkin olen ylpeä, että pahnanpohjimmainen koettelee siipiään ensin ikään kuin vasta puolittain asuen viikot opiskelija-asuntolassa. Itsekin olisin aikanaan lähteyt maailmalle jo yläasteen jälkeen, jos siihen vain olisi ollut mahdollisuus. Ja kun se mahdollisuus vihdoin tuli syksyllä 1984, en kotiin enää palannut. Toivottavasti oma kuopukseni kuitenkin vielä palaa pesään!