Pojasta polvi paranee

Mutta olisiko pitänyt hankkia kaksi, ihan siltä varalta, että se auttaisi saamaan tuon vasemman polven kuntoon ilman nivelen vaihtoa. Vaikka vaihtoon se taitaa oikeakin mennä. Olen jonossa, mutta leikkausajankohdasta ei vielä takuuta. 

Hirvittää. Monikin asia. 

Entä jos kuulun siihen pieneen vähemmistöön, jolla tekonivel ei toimi? Entä jos saan jonkun yllättävän komplikaation? 

Viime viikkoina olen kunnostaunut kaikkien mahdollisten skeenarioiden esille kaivamisessa. Kaikki ahdistaa. Ei saisi olla yhtään haavaa ja arvatkaa vaan mitä minulla on. Haavoja! Tuntuu, että nyt kun tietää, että niistä pitäisi pitää erityistä huolta, tuntuu, että revin rikki kaiken. Varpaiden välit hikoavat rikki ihan siitä ajatuksesta, että iho ei saisi olla rikki edes varpaiden välissä. 

Hampaat pitäisi laittaa kuntoon. Se vasta pelottaakin. Olen ihan huomaamattamani jäänyt käymättä hammaslääkärillä muutamaan vuoteen ja mitä enemmän kielellä koettelen hampaistoani, sitä rikkeämmältä se tuntuu. Olen ajatellut selvittää, saisiko jossain hoidetuksi koko kaluston kuntoon pienessä sievässä nukutuksessa. Mutta ajatuksen astetta pidemmälle en ole päässyt. 

Painonkin sain jo kertaalleen alas mutta tuntuu, että se on tämän ahdistumisen tunteen lisääntymisen myötä sekin lähtenyt kiitolaukalle ylöspäin. Ei hitto! 

Yllättäen olen oppinut stressaamaan myös koeaikani puolesta. Vaikka kaikki on sujunut hyvin ja olen saanut paljon aikaan, niin yhtä äkkiä keksin siitäkin aloittaa stressaamisen. Tai oikeastaan se alkoi, kun yhdelle ystävälle laitoin viestin, että ostin olohuoneeseen uudet kalusteet ja hän vastasi minulle "muista, että koeaika ei ole vielä ohi". KABOM! Heti ensimmäinen ajatus "voinkohan perua ostoksen". Ihan varmasti ystävä ei ajatellut sitä mitä minä siitä kehitin. Mutta tottahan hän puhui: koeaika ei ole vielä ohi ja koeaikanahan työsuhteen voi kumpikin osapuoli päättää ilman sen kummempia selityksiä. 

Missäköhän asennossa planeetat tätä nykyään ovat? Ainakin ne ovat sekoittaneet pääni. En muista, milloin viimeksi olen ollut näin alamaissa. Se tunne, kun mikään ei tunnu hyvältä. Se ei ole hyvä tunne. Enkä toivoisi kenenkään joutuvan kokemaan sellaista ja silti tiedän, että masennus on lähes tulkoon suomalaisten kansantauti. 

Olen ennenkin kokenut tämän. Nyt itse asiassa olen paremmassa tilanteessa, koska itse tunnistan mistä on kyse. Silloin en tunnistanut ja tilanne pääse tosi pahaksi. Silloin oli hetkiä, jolloin ajattelin, että maailma olisi parempi paikka ilman minua. Mitään niin pelottavaa ei päässäni liiku nyt.

Joskus vuosia sitten olen itsekin ajatellut, että miksi ihmiset eivät huolehti itsestään ja ajautuvat masennukseen. Nyt olen sen verran viisaampi, että niin voi käydä. Ja ymmärrän, miten vakava sairaus masennus voi olla. Kunpa olisin ymmärtänyt sen jo aikaisemmin. 

Onneksi uudessa työssä on tosi kivaa. Se auttaa jaksamaan. Jos työ olisi kamalaa, niin eihän tästä mitään tulisi. Näin jälkikäteen voin sanoa, että aivan liian kauan kituuttelin edellisessä työssäni, jossa lähes jokainen päivä sisälsi paljon huonoa oloa ja mielipahaa. Jälkiviisaus se on sitä parasta viisautta. 

Onneksi on uusi vuosi aivan aluillaan. En sinällään tee uudenvuodenlupauksia, mutta pitkäntähtäimen tavoitteita tuli tarkasteltua näin vuoden vaihtuessa. Tällä hetkellä listalla on kuusi erilaista asiaa ja joissain tavoite on kaukana tulevaisuudessa, mutta pienin askelin yritetään edetä. Sitten on asioita, jotka haluan saada nopeasti alta pois. Itse asiassa laadin tuossa syksyllä pitkän listan tavoittelemisen arvoisia asioita ja sitten laitoin ne prioriteettijärjestykseen, valitsin kuusi keskenään vähän erilaisia ja pilkoin ne pienemmiksi stepeiksi. Silloin ei isotkaan tavoitteet ole niin pelottavia, kun niille antaa aikaa eikä yritä tavoitella kaikkea kerralla. 

Jaksan uskoa siihen, että elämä tästä kohenee.