Järkkärikoulutettu

Tänään olin siellä kameran hintaan kuuluneessa digijärkkärikoulutuksessa. Ei ollenkaan hukkareissu. Vieressäni istuneet, jo enemmän kameransa kanssa leikkimään ehtineet, kehuivat kumpikin oppineensa uusia niksejä. Vitsit, että nyt vasta sormet syyhyääkin kuvia ottamaan. Harmi, että huomenna on kiireinen työpäivä ja vielä illalla cycling tunti, mutta lauantaina sitten annan palaa. Tästä tulee vielä ihan oikeasti hauskaa!

Junassa kotimatkalla ei sitten ollutkaan ihan niin hauskaa. Ensinnäkin, olin jo hieman väsynyt työpäivän ja kurssin jälkeen ja ärsytyskynnys oli jälleen melkoisen matalalla. Hoh hoijaa. Siellä minä istuin ja purin kieltäni, etten tulisi sanoneeksi mitään tarpeetonta. Kuten sille edessäni istuvalle thai-naiselle, etten ollenkaan välittäisi kuulla sekä hänen että puhelimen toisessa päässä olevan ihmiset puheet, joista en tietenkään mitään ymmärtänyt. Mutta kaiuttimen käyttö otti päähän, kun itse olen tottunut käyttämään kuulokkeita tai puhumaan kännykkä korvalla. Tai sille nuorisojoukolle, joka oli tulossa Lintsiltä kotiin, etten todellakaan ole kiinnostunut siitä, koska tytöillä on viimeksi ollut menkat ja miksi sellaisella asialla ylipäätänsä pitää levennellä, kun on jätkiä joukossa. Itsekin olen ollut nuori, mutten minä missään Lintsillä koskaan käynyt. Kyllä nykynuorten kelpaa. Tai sille isovanhemmat-lapsenlapset seurueelle, joka vietti aikaansa junavaunun "eteisessä", että vaunuissakin varmasti olisi tilaa. Mutta kun lastenlapset halusivat leikkiä portaissa. "Mummo, kato kun mä istun tällä portaalla .... mummo, kato mä nousen ylemmäksi ... mummo, nyt mä tuun alas". Ei minun lapset vaan koskaan päässeet junamatkalle isovanhempiensa kanssa ja jos olisivatkin päässeet, niin ei heidän kuitenkaan olisi annettu portaissa leikkiä.

Vasta melkein perillä hoksasin, että minulla olisi ollut iPod kassissani. Hana sentään, etten aikaisemmin hoksannut. Miten yksinkertainen sitä voikaan naisihminen olla!!! Oisin heti tunkenut kuulokkeet korviin, niin olisi matka mennyt paljon mukavammin. Sitä se väsymys teettää.

Toivottavasti lauantaina energiaa riittää kameran kanssa leikkimiseen. Saisin tännekin jotain uutta kivaa.

ps. aina välillä ihmetyttää, että lukeeko tätä kukaan, kun kukaan ei koskaan kommentoi, mutta jos olen pitkään päivittämättä, ihmetellään naamakirjassa tai tekstiviestillä, miksen ole blogiani päivittänyt. No, eihän tämä minun elämä niin kummoista olekaan, että sitä kannattaisi seurata, mutta jos kuitenkin seuraat, niin anna nyt sentään silloin tällöin joku kommentti, jotta tiedän SINUN olevan siellä