Masennus

Sitä se kai on. Ei jaksa nousta aamulla ylös sängystä. On päiviä, jotka ovat harmaita sekä sisäisesti että ulkoisesti. Auringonpaiste jää huomaamatta, jos sitä ulkona sattuu joskus olemaan.

Syitä on niin monia eikä selviytymiskeinoja jokaiseen vastoinkäymiseen ole. Eivätkä kaikki enää edes tunnu vastoinkäymisiltä: ne vain ovat. Ovat olleet jo lapsuudestani, välillä vähemmällä huomiolla ja välillä suurilla kirjaimilla tapetilla, niin kuin nytkin. Joskus tuntuu, ettei ihan oikeasti jaksaisi enää. Eikö tämä voisi jo loppua?

Sitten on kuitenkin niitä hienoja hetkiä, jolloin unohtaa moiset taakat ja nauttii täysillä jostain. Innostuu ja tuntee iloa. Edes hetkellisisesti. Hetkiä, jolloin jaksaa uskoa siihen, että elämä on kaiken tämän arvoista.  Ja ymmärtää sen, että tämä menee ohi ja elämä jatkuu tiedostaen, että näin nyt vain on.