Olin tänään ulkona kummityttöni, hänen siskonsa, siskontyttönsä ja isänsä kanssa. Tapasimme, juttelimme ja nauroimmekin, ja silti samalla kävimme läpi erittäin surullista tarinaa. Jääköön yksityiskohdat mainitsematta, mutta kyllä tuntui tosi kurjalta. Olen jo jonkin aikaa seurannut tarinan kulkua, mutta en ollenkaan pystynyt käsittämään tarinan kaikkia sivujuonteita. En varmaan tiedä niitä vieläkään, mutta tiedän riittävästi pystyäkseni sanomaan, että pahalta tuntuu.
Jokainen vanhempi varmasti toivoo lapsillensa parasta. Toivoo, että siivet kantaisivat. Joskus ne siivet eivät kuitenkaan kanna. Eikä aina löydy kannattelijaa, joskus ei löydy riittävän ajoissa. Joskus ne, joiden pitäisi niitä siipiä kannatella, eivät ymmärrä sitä tehdä. Eivät välitä tai eivät osaa.
Tänään kummitädin rooli tuntui raskaalta. Miksi meitä ei valmenneta näihin elämän koviin kolhuihin?
Tekstit
Blogi on siirtynyt
3 vuotta sitten
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti