"Aika"

Aika, tuo kaikille rajallinen käsite. Miten se kuluukaan niin nopsasti. Tänään kuuntelin linja-autossa, kun kaksi nuorta miestä - toinen nippa nappa alle 20 ja toinen lähempänä 30 - keskustelivat ajan kulumisesta ja iän merkityksestä. Viisaita sanoja koko bussilliselle ihmisiä. Ja siinä kuunnellessa sen sitten tajusin: niin on aikaa kulunut ja 50 vuoden rajapyykki lähenee uhkaavasti. Herrijee - miten tässä näin on päässyt käymään?

Ajan kulumisen näkee aamuin illoin peilistä. (Muina aikoina vältän tuota ikävää totuudentorvea.) Kuka onkaan se väsynyt, rupsahtanut nainen, kun katsoo minua sieltä peilistä. Tänään sentään vähän huijasin ja laitoin hieman kaunistusta eli kevyt meikkaus, mutta mitäpä tuo maalaamisesta paranisi. Mitenkäs sitä sanotaankaan: arpikin tässä naamassa kaunistus ois.

Ajan kulumisen huomaa myös lasten vanhenemisesta. Siitä, miten he lähtevät omille siivilleen ja luovat oman elämänsä. Lasten vanhemisen tiedostaa mutta ei omaa ikääntymistään.

Aika ei myöskään ole aina armollinen. Omalla isälläni todettiin vähän aikaa sitten Alzheimerin tauti. Kukaan ei voi ennustaa, millaisella vauhdilla tauti etenee, mutta se mikä on varmaa, loppuelämän jäljellä olevaa laadullista aikaa tauti vähentää. Isäni äiti kuoli dementiaan, mikä on minun mielestäni sairastuneelle armollisempi. Itse ei tiedosta omaa tilaansa, toisin kuin alzheimerissa. Isäni on vanhentunut muutamassa vuodessa kymmeniä vuosia. Aika ei ole todellakaan ollut hänelle armollinen.

Aika haavat parantaa. Kuka senkin sanonnan on keksinyt? On joitain haavoja, lähinnä henkisiä, jotka eivät tunnu paranevan ajankaan myötä. Ne voivat hetkeksi unohtua ja sitten taas tulla mieleen. Itselleni kävi näin tänään. Ikävä asia lapsuudestani nousi aivan yllättäen mieleeni tänään. Kunpa ei olisi noussut. Kunpa olisin vain unohtanut sen.

Ja nyt on aika mennä nukkumaan. Mies kuorsaa sohvalla väittäen katsovansa televisiota. Ilmeisesti hänellä on läpinäkyvät silmäluomet. Minä otan kirjan ja painan pään tyynyyn. Huomenna on uusi päivä ja uudet kujeet.